XI Haaksirikko.
Lokakuu alkoi säteilevällä auringolla ja pilvettömällä taivaalla. Aamulla puhalsi navakka tuuli, mutta myöhemmin päivällä oli ihan tyven. Aurinko paistoi polttavan kuumasti, ja aholle rupesi nousemaan usvaa, joka esti kanaalin tuolla puolella olevat Irlannin vuoret näkymästä. Suurina ja raskaina vierähtelivät aallot kalliorannikkoa vastaan. Kokemattomasta silmästä oli kaikki tyyntä ja rauhallista, mutta niistä, jotka ymmärtävät luonnon viittauksia, oli selvää että ilma, taivas ja meri ennustivat myrskyä.
Minä lähdin sisareni kanssa iltapäivällä käyskentelemään ja me menimme sille mereen pistävälle hietasärkälle, jonka toisella kupeella on Lucelahti ja toisella Kirkmaidenin satamansuu, jonka rannoilla Branksomen maatilat sijaitsevat. Oli liian lämmin meidän voidaksemme tehdä pitempää kävelymatkaa. Me istuuduimme eräälle hiekkakunnaalle, joka oli saraheinän peittämä.
Lepomme keskeytti kuitenkin pian askelten töminä, joka tuli yhä lähemmäksi meitä, ja Jameison, se vanha mies, josta jo olen puhunut, lähestyi meitä selässä semmoinen haavi, jolla katkorappoja pyydetään. Hän lähestyi suoraa päätä meitä ja sanoi tavallisella oikosuoralla tavallaan, että hän toivoi meidän ei panevan pahaksemme, jos hän lähettäisi meille muutamia katkorappoja illalliseksemme.
”Noita eläimiä on niin helppo pyytää juuri ennen myrskyn tuloa”, hän lisäsi.
”Luuletteko että myrsky on tulossa”, kysyin minä.
”Kyllä sen voi merisotilaskin nähdä”, vastasi hän pistäen suuren tupakkapurun suuhunsa. ”Cloomberia ympäröitsevä aho on ihan valkea kalalokeista. Ne tulevat rannalle suojellakseen sulkiaan myrskyltä. Minä muistan päivän, joka oli ihan tämän päivän kaltainen, jolloin olin Charlie-Napier-laivalla Kronstadtin edustalla. Myrsky tempasi meidät linnoitukseen tykkien eteen.”
”Tapahtuuko haaksirikkoja näillä seuduilla”, kysyin minä.
”Valitettavasti kyllä herra, tämä paikka on laajasti tunnettu monista haaksirikoistaan. Jos vesi tässä ympäristöllä voisi kertoa oman historiansa, paljastaisi se monenmoisia asioita. Ja kun tuomiopäivä tulee, nousevat aallot korkealle, jolloin ne heittävät maalle ne lukemattomat ihmiset, jotka makaavat tuolla pohjassa.”
”Minä toivon ettei haaksirikkoa tapahtuisi meidän täällä ollessa”, sanoi Ester painavasti.
Vanha mies pudisti harmaata päätään ja katsoi miettivästi usvaista taivaanrantaa. Viimein hän sanoi:
”Jos tuuli tulee lännestä, on kyllä vaara tarjona. Katsokaa tuota laivaa! Minä luulen että kapteeni iloitsee sydämestään, kun hän pääsee turvalliseen Clydeen.”
”Näyttää siltä kuin se seisoisi ihan liikkumattomana”, huomautin minä, katsellen tuota suurta laivanrunkoa. ”Kentiesi me sittenkin erehdymme myrskyn suhteen.”
Vanha mies nauroi täyttä kurkkua ja lähti käydä luhnustamaan katkorappohaavi kädessään. Sisareni ja minä kävimme verkalleen kotia päin.
Vähää myöhemmin menin minä isäni työhuoneesen saadakseni tietää, olisiko minulla jotakin tehtävää, sillä vanhus oli kiintynyt erään uuden kirjateoksen kääntämiseen, joka käsitteli itämaista kirjallisuutta, ja minun täytyi sillä aikaa yksin hoitaa ja pitää huolta koko maatilasta.
Hän istui suuren neliskulmaisen pöydän ääressä kirjastossaan. Hänellä oli edessään semmoinen läjä kirjoja ja papereita, etten minä huoneeseen astuessani nähnyt hänestä muuta kuin muutamia harmaita hiuksenhaivenia. Muut huomattuaan hän lausui:
”Rakas poikani, minä olen kovin pahoillani siitä että sinä niin vähän tunnet sanskritia. Kun minä olin sinun ijässäsi, puhuin minä sekä tätä jaloa kieltä että myös tamulin- ja malaijinkieltä ja useampia murteita.”
”Minä olen todellakin pahoillani, etten ole perinyt isän hyvää kielipäätä”, vastasin minä.
Isäni jatkoi:
”Minä olen alkanut työn, joka, jos sitä vaan jatkettaisiin polvesta polveen, tekisi West-nimen kuolemattomaksi. Työ ei ole mitään sen vähempiarvoista kuin että me julkaisemme englanninkielisen käännöksen Djarmaasta, alkulauseella, joka tekee selkoa Brahman opista ennen Sakjamunia. Suurinta ahkeruutta käyttämällä voi olla mahdollista että minä ehdin saamaan suurimman osan alkulausetta valmiiksi ennenkuin kuolen.”
”Kuinka pitkä aika työn valmistumiseen tarvitaan?”
Isäni hieroi käsiään ja vastasi:
”Se pienoispainos, joka löytyi Pekingin keisarillisessa kirjastossa, käsittää 825 suurta nidettä. Ja alkulause, jossa puhutaan Rig-vedasta, Sama-vedasta, Jagur-vedasta ja Atharva-vedasta, tulee käsittämään vähintään kymmenen nidettä. Jos me nyt kirjoitamme yhden niteen vuodessa, niin voimme otaksua että työ päättyy vuonna 2250. Kahdestoista miespolvi voi siis päättää työn, kun kolmannellatoista on kyllin tekemistä sisällysluettelon laatimisessa.
”Sano minulle, isä, millä jälkeläisemme elävät tuota suurta teosta valmistaessaan”, kysyin minä hymyillen.
”Niin tuo kysymys on juuri sinun luonteesi mukainen, Jack”, vastasi isäni äreällä äänellä. ”Sinussa ei ole vähääkään käytöllisyyttä. Sen sijaan että tarkkuudella kiinnittäisit ajatuksesi minun suunnitelmaani, teet sinä kaikenlaisia järjettömiä vastaväitteitä. Onhan vähempiarvoista huolehtia mitä he syövät ja juovat, kun heillä on niin suuri tehtävä silmämääränään. Minä tahtoisin että sinä nyt menet Fergus Mc Donaldille ja otat selville, tarvitseeko hänen kattonsa peittämistä, ja William Fullerton on kirjoittanut että hänen lypsylehmänsä on tullut kipeäksi. Sinä voit mennä sinne kuulustelemaan asioita.”
Ennen lähtöäni silmälasin ilmapuntaria ja näin että se oli melkoisesti laskenut. Vanha merimies oli siis oikeassa selittäessään luonnon merkkejä.
Kun minä illalla kotia palatessani kävin ahon poikki, puhalteli tuuli lyhyinä, voimakkaina sysäyksinä, ja koko läntistä taivaanrantaa peittivät tummat pilvet, joitten pitkät, säännöttömät soikaleet ulottuivat aina keskitaivaalle asti. Valittava ääni nousi mereltä, ikäänkuin se olisi tietänyt vaaran olevan tarjona.
Kaukana kanaalissa näin pienen höyrylaivan joka pyrki matkansa perille Belfastin satamaan, ja suuri laiva, jonka muutama tunti sitten olin huomannut, oli vielä avoimella merellä, koettaen päästä pohjoiseen päin.
Kello 9:ltä tuuli ankarasti, 10:ltä rupesi myrskyämään, ja ennenpuoltayötä raivosi hirmumyrsky rannikolla.
Minä istuin kauan meidän pienessä vierashuoneessa, jonka seinät oli päällystetty tammilaudoilla, ja kuuntelin myrskyn ulvonaa. Luonnon suurelta soittamolta kuului yhdyslaulu, johon sekaantui useampia erilaatuisia ääniä, aina meren kumeasta pauhinasta pienten merilintujen säikähdystä osottaviin ääniin asti. Kerran aukaisin ikkunan, mutta tuuli ja sade löivät huoneesen. Minä riensin niin pian kuin suinkin sulkemaan ikkunan.
Sisareni ja isäni olivat menneet levolle, mutta koska minä en voinut nukkua niin istuin hiilivalkean ääressä ja polttelin tupakkaa.
Minä mietiskelin, mitä nyt tapahtuisi Cloomberin Hallissa, mitä Gabriella ajattelisi myrskystä, ja olisiko vanha kenraali tavallista levottomampana rajuilman johdosta. Nyt oli enää vaan neljä päivää jälellä lokakuun viidenteen päivään. Kentiesi oli hänestä tämä ankara myrsky jossakin yhteydessä siihen salaiseen kohtaloon, joka odotti häntä. Minun ollessa näissä mietteissä sammuivat hehkuvat hiilet vähitellen, ja kun kylmyys yhä eneni, täytyi minunkin kääntyä vuoteelleni.
Minä olin nukkunut ehkä kaksi tuntia, kun äkkiä heräsin siitä, että joku rajusti tempasi minua olkapäästä. Kun minä nousin vuoteessani istumaan, näin huoneessa vallitsevassa hämärässä että isäni puoleksi pukeutuneena seisoi vuoteeni ääressä.
”Nouse, Jack, nouse”, huudahti hän mielenjännityksessä. ”Tuolla lahdella makaa suuri laiva, ja ihmisparat ovat hukkumaisillaan. Seuraa minua, poikani, ja me koetamme saada selville, mitä voisimme tehdä.”
Vanhus oli melkein suunniltaan liikutuksesta ja kärsimättömyydestä.
Minä hypähdin vuoteeltani ja heitin vaatteet ylleni. Silloin kuului laukaus tuulen ulvonnan ja tyrskyjen pauhun läpi.
”Siellä se taas kuuluu”, huudahti isäni. ”Se on laivan hätämerkki. Jamieson ja kalastajat ovat tuolla alhaalla. Ota sadetakki yllesi. Kiirehdi, joka sekunti on kallis!”
Myrsky ulvoi kuin hornan kuilusta, ja meidän oli vaikea päästä perille. Hiekkaa ja soraa lensi silmiimme, ja meidän oli tukalaa päästä eteenpäin. Oli juuri siksi valoisaa, että saatoimme nähdä kiiltävät pilvet ja valkoharjaiset hyökyaallot. Ympärillämme oli täydellinen pimeys.
Me varjostimme silmiämme käsillä, jos mahdollista saadaksemme jotakin opastusta. Mutta emme voineet mitään nähdä. Minä luulin kuulevani tuskallisia ihmisääniä, mutta en voinut sanoa, miltä suunnalta ne tulivat. Äkisti näkyi valonpilkahdus pauhaavassa myrskyssä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä valaisi merkkituli rantaa ja kuohuvaa merta.
Laiva makasi kyljellään kauhean Hanselriutan keskellä. Minä tunsin laivan heti samaksi, jonka olin nähnyt aamupäivällä. Yhdyslippu, joka ylösalaisin käännettynä riippui keskimaston kappaleella, ilmaisi laivan kansallisuuden. Joka masto ja köysi näkyi selvästi sinervänvaalakassa valossa.
Me saatoimme erottaa 10 tai 12 säikähtynyttä merimiestä, jotka merkkivalossa meidät huomattuaan käänsivät ruumiinkalpeat kasvonsa meihin. Nuo kurjat olennot näyttivät saaneen uutta toivoa meidän läsnäolosta, vaikka oli selvää että heidän omat veneensä oli joko myrsky vienyt tai olivat ne muuten kelvottomat heitä maihin kuljettamaan.
Laivalla löytyi muitakin kuin merimiehiä. Peräkannella seisoi kolme miestä, jotka näyttivät olevan kokonaan toista rotua kuin ne kurjat olennot, jotka pyysivät meiltä apua. He näyttivät puhuvan keskenään niin tyynesti ja rauhallisesti kuin he olisivat olleet ihan tietämättömissä siitä hengenvaarasta, jossa olivat. Merkkitulen valossa saatoimme men nähdä että heillä oli punaiset lakit päässä, ja heidän tummat kasvonsa osottivat, että he olivat itämaista syntyperää.
Meillä oli kuitenkin vähä aikaa yksityisseikkojen huomaamiseen. Laiva oli uppoamaisillaan ja meidän täytyi koettaa pelastaa pieni ihmisjoukkio, joka rukoili meiltä apua. Lähin pelastusvene oli Luce-lahdessa, 10 peninkulman päässä tästä. Mutta oma tilava veneemme oli rannalle vedettynä, ja soutajia saisimme kyllä niistä nuorista miehistä, jotka olivat paikalla. Minä menin viiden muun kanssa veneeseen. Toiset vetivät veneen mereen, ja niin me kiikuimme vaahtoisilla, pauhaavilla aalloilla ja ponnistimme kaikki voimamme lähestyäksemme laivaa mahdollisimman lyhyessä ajassa.
Tehtävä näytti meistä kumminkin vaikealta. Minä huomasin kaikkia muita korkeamman jättiläisaallon, joka löi laivaan. Kauhealla räiskeellä repesi se kahtia. Peräpuoli hävisi pimeään syvyyteen, vieden mukanaan nuo kolme itämaalaista, ja keulapuoli huojui avuttomana edestakaisin. Laivalta kuului valitushuuto, johon kaiku vastasi rannalta. Mutta Jumalan avulla pääsimme me perille ja pelastimme koko miehistön. Emme olleet ehtineet puolitiehenkään rannalle päin, kun toinen suuri aalto pyyhkäisi pois keulapuolen ja sammutti merkkitulen.
Rannalla seisovat ystävämme kiittivät meitä lujalla äänellä ja riensivät sitten onnittelemaan ja lohduttamaan haaksirikkoisia. Näitä oli kolmetoista. Kaikki näyttivät jähmettyneiltä ja alakuloisilta paitsi kapteenia, joka esiintyi tyynenä. Muutamat miehet vietiin kalastajamökkeihin, mutta useimmat otimme mukaamme Branksomeen, jossa heille annettiin kuivat vaatteet ja tarjottiin häränpaistia ja olutta.
Kapteeni Meadows tunki tanakan vartalonsa minun vaatteisiini ja tuli sitten isäni ja minun luokseni. Tehtyään itselleen kylmätotiseoksen, rupesi hän meidän kanssa puhumaan tapahtuneesta onnettomuudesta.
”Jos ette te ja teidän urhokkaat miehet olisi tulleet avuksi, niin makaisimme me nyt meren pohjassa”, sanoi hän ja hymyili sydämellisesti meille. ”Belinda oli vanha laiva, mutta se oli suuresta summasta vakuutettu. Eivät omistajat emmekä me sure sen häviötä.”
”Minä pelkään ettemme koskaan saa enää nähdä kolmea matkustajaanne”, sanoi isäni murheellisena. ”Sen sattuman varalle että aallot heittäisivät heidät rannalle olen minä jättänyt sinne muutamia miehiä. Mutta minä pelkään että asia on hukassa. Kun laiva jakaantui kahtia, näin minä heidän uppoavan, eikä kukaan, joka joutuu semmoiseen kiehuvaan vesipyörteeseen, voi pelastua.”
”Keitä he olivat”, kysyin minä. ”En milloinkaan olisi voinut ajatella että ihmiset näyttäytyisivät niin huolettomilta ollessaan uhkaavassa hengenvaarassa.”
”Ei ole niin helppo sanoa, keitä he olivat”, sanoi kapteeni ja puhalsi savua piipustaan. ”Meidän viimeinen satama oli Kurrachee Indiassa, ja sieltä he tulivat laivaan matkustajina seuratakseen meitä Glasgowiin. Ram Singh oli nuorimman nimi, ja ainoastaan hänen kanssaan olen minä ollut tekemisissä, mutta kaikki he näyttivät olevan hyvin sävyisiä ja vaatimattomia, Minä en koskaan kysynyt heidän matkansa tarkoitusta, vaan luulin että he olivat Heiderabadin kauppiaita ja että he liiketoimiensa tähden matkustivat Eurooppaan. Minä en koskaan voinut ymmärtää miksi miehistö pelkäsi heitä. Vieläpä pelkäsi perämieskin heitä, vaikka hänen olisi pitänyt ymmärtää paremmin.”
”Pelkäsivätkö miehet heitä”, huudahdin minä hämmästyneenä.
”Kyllä. He luulivat että muukalaisten olo laivalla ennustaisi sen onnettomuutta. Minä en epäile, että jos te tällä hetkellä menette keittiöön, saatte heidän kaikkien olevan yksimielisiä siitä, että matkustajamme ovat syylliset koko onnettomuuteen.”
Kapteenin vielä puhuessa avautui ovi ja punapartainen perämies astui huoneeseen. Hän oli saanut lainata vaatteet eräältä hyväntahtoiselta kalastajalta ja esiintyi yersey-takki yllään ja pitkävartiset rasvanahkasaappaat jalassa.
Kiitettyään muutamalla sanalla meitä vierasvaraisuudestamme, vetäsi hän tuolin pöydän ääreen ja lämmitteli auringon polttamia käsiään leimuavan valkean ääressä.
”Mitä te nyt ajattelette, kapteeni Meadows”, kysyi hän. ”Enkö minä varoittanut ottamasta noita mustanaamoja Belindaan?”
Kapteeni nojautui tuolin selkänojaan ja nauroi sydämestään.
”Kuulkaa, kuulkaa”, huudahti hän ja kääntyi meihin.
”Asiassa ei ole mitään naurettavaa”, huomautti toinen ärmeällä äänenpainolla. ”Minä olen menettänyt kaikki mitä minulla oli ja päälliseksi olin menettämäisilläni vielä henkenikin.”
”Luuletteko todellakin että haaksirikkonne aiheutuu noitten onnettomain matkustajain laivalla olosta”, kysyin minä.
”Miksi onnettomista”, kysyi perämies, avaten silmänsä selälleen.
”Koska he varmaankin ovat kuolleet uppoamalla”, vastasin minä.
Hän ähkäsi epäilevästi ja jatkoi käsiensä lämmittämistä lieden ääressä.
Hetkisen kuluttua puhkesi hän puhumaan:
”Semmoiset miehet eivät koskaan kuole uppoamalla. Heidän isänsä perkele ottaa heidät turviinsa. Näittekö, kuinka se seisoivat peräkannella ja pyörittelivät sikaareja? Minä näin heidän menettelynsä ja se vahvisti minun arvosteluni heistä. Minua ei ihmetytä ettette te eivätkä maanmiehenne ymmärrä semmoisia asioita. Mutta tämän kapteenin, joka on ollut merellä pienestä pojasta asti, tulisi tietää että kissa ja pappi ovat pahimmat seuralaiset, mitkä voi saada kanssaan laivalle. Jos kristitty pappi on huono, niin minä uskon että pakanallinen epäjumalanpalvelija on viisikymmentä kertaa pahempi. Minä pysyn vanhassa uskonnossa enkä alistu minkään muun kuin sen tuomittavaksi.”
Isäni ja minä rupesimme nauramaan. Mutta perämies ei myöntynyt, vaan kääntyi kapteeniin ja sanoi nuhtelevalla äänenpainolla:
”Jo Kurracheessa, heti kun he olivat laivaan tulleet varoitin minä teitä. Meillä oli kolme indialaista merimiestä palveluksessamme. Mitä nämä tekivät, kun kolme matkustajaamme tulivat laivaan? He lankesivat vatsalleen ja hieroivat neniään laivankanteen – niin he tekivät. He eivät olisi edes amiraalia niin suuresti kunnioittaneet. He tunsivat nuo mustanaamat, ja minä aavistin onnettomuutta heti kun näin heidän makaavan kasvoillaan. Sitten kysyin minä heiltä teidän ollessanne paikalla, kapteeni, miksi he niin tekivät, ja he vastasivat että matkustajat olivat pyhiä miehiä. Tehän kuulitte itse heidän vastauksensa.”
”Niin, mutta ei siitä mitään vahinkoa voinut tulla”, sanoi kapteeni.
”Pyhin kristitty ihminen on lähimpänä Jumalaa, mutta pyhin mustanaama on minun käsitykseni mukaan lähimpänä perkelettä. Ja te näitte itsekin, kapteeni Meadows, miten he käyttäytyivät matkalla. He lukivat kirjoja, jotka olivat kirjoitettu puulle paperin sijasta, ja he valvoivat yöllä lörpötellen keskenään. Miksi he käyttivät omia keinojaan seuratakseen laivan suuntaa?”
”Sitä eivät he varmaankaan tehneet?”
”Kyllä vaan. Heillä oli omat keinonsa, mutta minä en voi sanoa, koska he niitä käyttivät. Minä näin että heillä oli tieto laivan suunnasta, ja sen näki muonastonhoitajakin.”
”Vaikka tämä seikka kuulostaa ihmeelliseltä, en minä kuitenkaan tiedä, mitä te siitä voitte johtaa”, huomautti kapteeni.
”Minä kerron teille toisen omituisuuden”, sanoi perämies päättävästi. ”Tiedättekö, mikä nimi on sillä lahdella, jossa me jouduimme haaksirikkoon?”
”Ystäviltämme olen kuullut, että me olemme Wigtownshiren rannikolla, mutta minä en tiedä lahden nimestä.”
Perämies nojautui häneen päin kasvot vakavan näköisinä.
”Sen nimi on Kirkmaiden”, vastasi hän.
Jos hän odotti saavansa nähdä kapteenin hämmästyvän, niin ei hän odotuksessaan pettynytkään, sillä Meadows istui muutaman minuutin ihan vaiti. Viimein kääntyi hän meihin ja sanoi:
”Se on todellakin ihmeellistä. Nämä muukalaiset kysyivät meiltä matkan alussa, löytyisikö sen nimistä lahtea. Tämä Hawkins ja minä sanoimme kumpikin ettemme tienneet mitään Kirkmaidenista, sillä kartalla on se luettu Luce-lahteen kuuluvaksi. On omituinen sattumus että myrsky ohjasi meidät tänne häviötä kärsimään.”
”Se on liian omituinen voidakseen olla sattumus”, sanoi perämies.
”Eilen aamulla, jolloin oli tyven, näin minä heidän seisovan kannella ja näyttävän maata kohden. He tiesivät silloin sangen hyvin, missä nousisivat maihin.”
”Sanokaa minulle, Hawkins, mitä johtopäätöksiä te kaikesta tästä teette”, kysyi kapteeni levottomat eleet kasvoissaan.
”Minun ajatukseni mukaan ei noiden kolmen lurjuksen ole vaikeampi loihtia esiin myrskyä kuin minun juoda kylmätotini. Heillä oli omat syynsä nousta maihin tällä kirotulla paikalla ja he käyttivät sitä keinoa, joka heistä oli pikaisin ja mukavin, ajautua tänne myrskyn mukana. Tämä on minun ajatukseni asiasta, vaikka en voi käsittää, mitä tehtävää noilla kolmella buddalaispapilla on tällä seudulla.”
Isäni kohotti kulmakarvojaan osottaakseen epäilystään, jota ei hän isäntänä tahtonut sanoin lausua.
”Minusta tuntuu että te, herrani, tarvitsette lepoa tuon kauhean seikkailun jälkeen. Minä seuraan teitä huoneeseenne.”
Hän johdatti heidät vanhanaikaisella kohtelijaisuudella talon isännän hienoimpaan vierashuoneeseen. Sitten palasi hän minun luokseni ja ehdotti että menisimme rantaan ottamaan selvää, olisiko mitään uutta tapahtunut.
Päivä sarasti idässä, kun me toisen kerran olimme matkalla rantaan. Myrsky oli asettunut, mutta aallot vierivät korkeina. Pitkin rantaa oli kalastajia ja talollisia pelastustyössä. Ei kukaan heistä ollut nähnyt onnettomien ruumiita, ja he sanoivat ettei maihin voinut ajautua mikään muu kuin veden pinnalla pysyvä tavara, sillä vedenalainen virta oli niin voimakas, että kaikki mitä löytyi pinnan alla ajautui ulapalle.
Minun esitykseni että noitten kolme matkustajan olisi onnistunut päästä maihin selittivät kalastajat mahdottomuudeksi.
”Me olemme tehneet voitavamme”, sanoi isäni surullisena, kun olimme paluumatkalla. ”Minä pelkään että perämiesparka oli hieman väännähtänyt kauhistuksesta. Kuulitko mitä hän sanoi, että hindulaiset papit voisivat loihtia esiin myrskyn?”
”Kuulin kyllä.”
”Häntä kuuleminen oli tuskastuttavaa”, jatkoi isäni. ”Minä arvelen, enkö saisi panna sinappitaikinaa hänen korvainsa taakse. Semmoinen rohtoileminen estäisi veren tulvaamasta aivoihin. Minulla on muutamia oivallisia pillereitä käytettävänä, kun sappi on saanut vikaa. Kentiesi tulee minun antaakin hänelle pari semmoista. Voinhan minä herättää hänet heti kun tulemme kotia. Mitä sinä arvelet, Jack?”
”Minä arvelen”, vastasin minä haukotellen, ”että isäni tulee mennä levolle ja antaa hänen olla rauhassa. Anna hänelle pillereitä sen sijaan aamulla, jos hän silloin niitä tarvitsee.”
Näin sanottuani menin minä omaan huoneeseeni, heittäydyin vuoteelle ja olin pian vaipunut sikeään uneen.
(Jatk.)
Pohjalainen n:ot 170-174 30.10.-6.11.1900.
