XII. Muukalaiset.
Minä heräsin vasta sydänpäivällä. Kultainen valovirta tulvi huoneeseeni ja sai minut melkein uskomaan että edellisen yön tapahtumat olivat olleet ainoastaan unelmia. Vieno tuuli suhahteli murateissa, jotka kiemurtelivat ikkunani ympäri, ja oli vaikea uskoa että tuo suhina oli saman elementin aiheuttama, joka edellisenä yönä pani huoneen vapisemaan. Tuntui siltä kuin luonto olisi katunut raivoaan ja tahtoisi nyt tehdä parannuksen antamalla lämpöä ja auringonpaistetta. Ja linnut osottivat iloisella viserryksellään, kuinka tyytyväisiä ne olivat muutokseen.
Alhaalla eteisessä istui muutamia haaksirikkoutuneita merimiehiä, jotka nyt olivat saaneet takaisin eloisan ulkomuotonsa. He kokoontuivat minun ympärilleni ja rupesivat heti puhumaan siitä kiitollisuudesta, jota he tunsivat. Oli ryhdytty toimenpiteisiin heidän kyyditsemiseksi Wigtowniin, josta he pikajunalla saisivat jatkaa matkaansa Glasgowiin, ja isäni oli antanut käskyn että jokaiselle heistä annettaisiin voileipiä ja koviksikeitettyjä munia sisältävä kääre.
Kapteeni Meadows kiitti meitä laivanomistajain nimessä lämpimästi siitä tavasta, jolla me olimme kohdelleet haaksirikkoisia, ja hänen miehensä lausuivat meille kolminkertaisen hurraahuudon. Kun olimme syöneet aamijaista, seurasivat hän ja perämies meitä rantaan vielä kerran käydäksemme onnettomuuspaikalla.
Aallot eivät enää olleet niin korkeita kuin varhain aamulla, mutta ne vierivät rantaa vasten valittavalla loiskeella, joka vivahti nyyhkytykseen. Isomasto pisti vedestä noin kaapelin mitan matkalla rannasta, mutta katosi tuon tuostakin aaltoihin. Astioita, tynnyreitä ja osa puutavaraa oli rannalle ajautuneena. Minä huomasin pari merilintua leijailevan sillä paikalla, jossa laiva oli uponnut, ikäänkuin ne olisivat nähneet monta merkillistä kalua merenpohjalla. Toisinaan kuulimme niitten käheän ja karkean äänen, kun ne toisilleen ilmoittivat näkemiään.
”Laiva oli kurja ja vanha”, puhkesi kapteeni puhumaan ja katsoi surullisena ulapalle päin. ”Mutta kuitenkin tunnemme kaipuuta katsellessamme sen laivan jätteitä, laivan, jolla olemme kulkeneet. Mutta nyt ei sovi enempää siitä huolehtia. Laiva oli kaikessa tapauksessa kelvoton ja olisi pian hakattu polttopuuksi myytäväksi.”
”Täällä näyttää niin tyyneltä ja rauhalliselta”, huomautin minä. ”Kukapa voi ajatella että kolme miestä tällä paikalla menetti henkensä luonnonvoimain raivotessa!”
”Miesparat”, puhkesi kapteeni tunteekkaasti puhumaan. ”Jos heidän ruumiinsa meidän lähdettyämme ajautuvat rantaan, niin minä toivon että ne haudataan kunniallisesti.”
Minä aioin juuri vastata, kun perämies pyrskähti täyttä kurkkua nauramaan ja löi reiteensä.
”Jos tahdotte heidät haudata”, sanoi hän, ”niin on parasta kiirehtiä ennen kuin he jatkavat matkaansa. Tehän muistanette, mitä minä sanoin teille yöllä? Katsokaa nyt tuonne kummulle ja sanokaa sitten minulle, olinko minä oikeassa vai väärässä.”
Jonkun matkan päässä rannalta oli korkea hiekkakumpu, ja tämän huipulla seisoi ihmisolento, joka oli herattänyt perämiehen huomioa. Kun kapteeni nyt katsoi samaan suuntaan, nosti hän kätensä hämmästyksestä.
”Se on Ram Singh omassa persoonassaan”, huudahti hän. ”Menkäämme tavoittamaan häntä!”
Näin sanoessaan rupesi hän juoksemaan. Hänen kintereillään seurasimme minä, perämies ja muutamia kalastajia, jotka myös olivat huomanneet muukalaisen.
Hindulainen, joka näki meidän tulevan astui alas tähystyspaikaltaan ja lähti vakavana, pää rinnalle painuneena käymään meitä vastaan.
Minä melkein häpesin ala-arvoiselta tuntuvaa kiirettäni, kun vertasin hänen tyyneen, arvokkaaseen käytökseensä, ja kun silmäni tapasivat hänen miettivistä, tummista silmistään lähtevän katseen, kun hän syvään kumartaen tervehti lähestyessään meitä. Me seisoimme kuin koulupojat opettajansa edessä.
Muukalainen teki minuun yhä suuremman vaikutuksen, kun minä tarkastin hänen sileää, leveää otsaansa, hänen tutkivaa katsettaan ja tunteekasta suutaan. Minä en koskaan ennen ole nähnyt ihmiskasvoja, jotka niinkuin hänen samalla kerralla ilmaisevat lävitse tunkevaa tyyneyttä ja itsetietoisuutta siitä että hänessä piili salainen voima.
Hänellä oli yllään ruskea samettitakki, jalassa tummat avarat housut, takin alla poimuiltu paita ja päässä punainen lakki, jonka jo edellisenä yönä olin huomannut.
Kun me lähestyimme häntä, huomasin minä hämmästykseni ettei yhdessäkään näissä vaatekappaleissa näkynyt kastumisen tai tuon kauhean seikkailuyön jättämiä ränsistymisen merkkiä.
Hän katsoi kapteeniin ja perämieheen ja sanoi miellyttävällä äänellä:
”Minä näen ettei kylpy ole teitä haitannut, ja toivon että koko väkenne on joutunut hyviin käsiin.”
”Me olemme kaikki turvassa”, vastasi kapteeni. ”Mutta me luulimme että te olisitte hukkuneet – te ja ystävänne. Minä pyysin äsken herra Westin pitämään huolta hautauksestanne.”
Muukalainen katsoi minuun ja hymyili.
”Tällä kertaa emme tahdo vaivata herra Westiä sillä tehtävällä”, lausui hän. ”Me kaikki kolme olemme päässeet onnellisesti maihin ja saaneet suojaa eräässä mökissä, joka on peninkulman matkan päässä rannasta. Siellä on yksinäistä, mutta me voimme saada kaikkea mitä tarvitsemme.”
”Me aiomme mennä Glasgowiin”, sanoi kapteeni. ”Minä iloitsen, jos te seuraatte meitä. Jos ette ole ennen olleet Englannissa, tuntunee teistä vaikealta matkustaa yksin.”
”Me olemme hyvin kiitollisia teidän huolenpidosta, mutta emme voi käyttää hyväksemme teidän ystävällistä tarjousta”, vastasi Ram Singh. ”Koska luonto itse on ajanut meidät tänne, tahdomme täällä vähän viivähtää ja katsella ympärillemme ennen kuin jatkamme matkaamme.”
”Tehkää niinkuin parhaaksi näette”, vastasi kapteeni olkapäitään kohottaen. ”Minä en usko että te löydätte mitään miellyttävää tällä rumalla seudulla.”
”Hyvin mahdollista”, vastasi Ram Singh hymyillen. ”Tehän olette lukenut mitä Milton kirjoittaa:
Henki ei sijaa kaipaa, hän itsestään luoda voi.
Taivaasta helvetin ja helvetistä taivaan.
Mutta minä kyllä uskon että me täällä voimme viettää muutamia hauskoja hetkiä, ja mahdollista myös on tämä seutu meitä huvittaakin. Eikö tämä nuori mies ole sen miehen poika, miehen, jota Indian bramiinit kunnioittavat hänen oppinsa tähden, ja jonka nimi on James Hunter West?”
”Kyllä, isäni on todellakin tunnettu sanskrit-kielen taidostaan”, vastasin minä hämmästyneenä.
”Semmoisen miehen läsnäolo muuttaa erämaan kaupungiksi”, huomautti muukalainen hitaasti. ”Viisaan miehen merkitys sivistykselle on paljoa suurempi kuin peninkulman pituiset alat muurisavea ja tiiltä. Isänne on tuskin niin syvämietteinen kuin herra William Jones tai niin yleiskäsitteinen kuin parooni von Hommer Purgstall, mutta hän yhdistää itseensä monialta heidän eteviä ominaisuuksiaan. Te voitte kumminkin minun puolestani tervehtiä häntä ja sanoa että hän on erehtynyt siinä suhteessa että on luullut löytäneensä yhdenmukaisuutta samojeedin- ja tamulinkielten sanamuodostuksessa.”
”Jos te kunnioitatte meidän paikkakuntaa viipymällä täällä jonkun ajan, on isäni pahoillaan, jos ette käy häntä tapaamassa”, vastasin minä. ”Hän edustaa kartanonherraa tällä paikalla, ja te tiedätte hyvin, että talonhoitajan etuoikeutena skotlantilaisen tavan mukaan on vierastaa hänen läheisyydessään oleskelevia arvokkaita vieraita.”
Minä esitin kutsumukseni, vaikka perämies varoitukseksi nykäsi minua käsivarresta. Hänen pelkonsa oli kuitenkin tarpeetonta, sillä muukalainen pudisti päätään merkiksi, että hänen oli mahdoton ottaa vastaan minun vieraanvaraista tarjoustani.
”Ystäväni ja minä olemme teille hyvin kiitollisia”, vastasi hän, ”mutta meillä on omat syymme jäädä sinne missä nyt olemme. Maja, jossa asumme, on autio ja osaksi rappeutunut, mutta me itämaalaiset olemme tottuneet olemaan vailla moniaita elämän mukavuuksia, joita pidetään välttämättömän tarpeellisina Euroopassa, ja me uskomme lujasti sen aksioomin (yleishyväksymän) viisauteen, joka väittää että mies on rikas suhteessa siihen mitä ilman hän voi olla eikä suhteessa maailmallisin aarteisiinsa. Eräs kalastaja hankkii meille leipää ja vihanneksia, ja me olemme saaneet kuivia heiniä, joilla makaamme. Mitä enempää viisas mies toivoisi saavansa!”
”Mutta te palelette yöllä, sillä te olette tottuneet lämpimämpään ilmanalaan”, väitti kapteeni.
”Onhan mahdollista että ruumiimme toisinaan ovat kylmät. Emme ole asiaa tarkastaneet. Me kaikki kolme olemme viettäneet monta vuotta Himalajan lumiseuduilla emmekä siis ole ensinkään arkaluontoisia.”
”Kaikessa tapauksessa täytyy teidän sallia minun lähettää teille kalaa ja lihaa meidän ruoka-aitasta.”
”Emme ole kristityitä vaan korkeamman kastin buddalaisia”, vastasi hän. ”Meistä ei ihmisellä ole oikeutta tappaa eläimiä ja syödä niitä. Hän ei ole lahjoittanut niille henkeä eikä ole myöskään saanut kaikkivaltijaalta käskyä ottaa niitten henkeä muulloin kuin suurimman välttämättömyyden pakosta. Emme siis voisi käyttää hyväksemme teidän lahjaa.”
”Mutta jos te tässä kovassa ilmanalassa kieltäydytte nauttimasta voimakkaampaa ruokaa, niin te pian sairastutte – ehkäpä kuolettekin.”
”Siinä tapauksessa kuolkaamme”, vastasi hän suloisesti hymyillen. Sitten hän kääntyi kapteeniin ja jatkoi:
”Nyt, kapteeni Meadows, sanon minä jäähyväiset ja kiitän teitä kaikesta hyvyydestä, jota osotitte meille matkalla. Ja teillekin herra Hawkins, sanon jäähyväiset. Te kuletatte omaa laivaanne ennenkuin vuosi on ummessa. Minä toivon saavani nähdä teidät, herra West, ennen kuin poistun tältä seudulta. Hyvästi!”
Hän nosti miellyttävästi punaista lakkiaan ja poistui samaan suuntaan, josta oli tullutkin.
Kun me olimme kotia päin menossa, sanoi kapteeni perämiehelle:
”Minä onnittelen teitä, herra Hawkins. Teistä tulee kapteeni ennenkuin vuosi on lopussa.”
”Siitä ei minulla ole vähintäkään toivoa, mutta eipä tiedä kuinka voi käydä. Mitä te, herra West, hänestä ajattelette?”
”Hän miellyttää minua mitä suurimmassa määrässä. Niin nuoreksi mieheksi on hänellä tavattoman arvokas ja ylevä käytös. Minä arvelen että hän on korkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäinen.”
”Neljänkymmenen”, huomautti perämies.
”Kuudenkymmenen yhtä varmasti kuin hän on yhden päivänkin vanha”, sanoi kapteeni Meadows. ”Minä olen kuullut hänen asiantuntevaisuudella puhuvan ensimmäisestä afghanilaissodasta. Sitä sotaa käytäessä oli hän mies, ja lähes neljäkymmentä vuotta on siitä kulunut.”
”Niin ihmeellistä”, huudahdin minä. ”Hänen ihonsa on sileä ja silmänsä yhtä nuorekkaat kuin minunkin. Hän on luultavasti etevin noista kolmesta.”
”Alin järjestyksessä”, vastasi kapteeni. ”Siitäpä syystä puhuukin hän aina heidän sijassaan. Heidän henkensä ovat niin ylevät etteivät tahdo alistua puhumaan maailmallisista asioista.”
”Tämä on ihmeellisintä romutavaraa mitä koskaan on tälle rannalle ajautunut”, huudahdin minä ja lisäsin: ”Isäni ihastuu suuresti heihin.”
”Minä luulen että jota vähemmin teillä on heidän kanssaan tekemistä, sitä parempi teille itsellenne”, sanoi perämies. ”Minä voin teille vakuuttaa, että kun saan oman laivan, en koskaan ota kuormaksi sitä laatua olevaa tavaraa, en ainoatakaan mustaa. Mutta nyt me olemme perillä talossa, ja minä näen että kaikki on järjestetty meidän lähtöä varten.”
Vaunut pysähtyivät oven edustalle. Merimiehet istuivat jo paikoillaan. Parhaat paikat ajajan kummallakin puolella oli jätetty seuralaisilleni. Haaksirikkoiset hurrasivat meille ennen lähtöään. Isämme, Ester ja minä liehutimme heille nenäliinoja, kunnes he matkalla Wigtownin rautatieasemalle olivat kadonneet Cloomberin metsien taakse.
(Jatk.)
Pohjalainen n:ot 174-176 6-9.11.1900.
