XIII. Minä saan nähdä mitä ei moni ennen minua ole nähnyt.
Puolipäivän aikaan samana päivänä kerroin minä isälleni uutisen kolmen buddalaispapin tulosta, ja niinkuin olin odottanutkin, herätti kertomukseni suuressa määrässä isäni huomiota. Mutta kun hän kuuli että Ram Singh oli ylistänyt häntä kuuluisaksi kielimieheksi, innostui hän niin että Ester ja minä saimme panna liikkeelle kaiken kehoituskykymme estääksemme häntä heti lähtemästä heitä hakemaan. Me olimme kovin tyytyväisinä ja mielihyvillämme, kun meidän onnistui vetää häneltä saappaat jalasta ja viedä hänet makuukamariinsa, sillä hän oli suuressa levon tarpeessa ja väsyneenä edellisen yön tapahtumista.
Iso käytävänovi oli vielä auki. Minä olin ottanut paikkani eteisessä ja katsoin ulos pimeyteen, kun sisareni yhtäkkiä istuutui viereeni ja laski kätensä minun käteeni.
”Eikö sinusta, Jack”, sanoi hän lempeällä äänellään, ”tunnu siltä että unohdamme Cloomberissa olevat ystävämme? Eikö kaikki se uusi mikä on tapahtunut, ole karkoittanut heitä meidän ajatuksista?”
”Mahdollisesti ajatuksistamme mutta ei sydämistämme”, vastasin minä nauraen. ”Minä menen sinne varhain aamulla ja koetan saada tavata jonkun heistä. Niin, se on totta. Huomennahan on tuo onneton lokakuun viides päivä! Ylihuomenna saamme siis taas ruveta rauhoittumaan.”
”Tai tulemme vaan levottomammiksi”, sanoi sisareni alakuloisena.
”Miksi sinä olet semmoinen onnettomuuden ennustajatar? Mikä sinua vaivaa”, huudahdin minä.
”Minä tunnen olevani niin levoton ja ahdistettu”, vastasi hän ja siirtyi likemmäksi minua. ”Minusta tuntuu siltä kuin kauhea vaara uhkaisi rakastettujamme. Miksi ovat nuo muukalaiset jääneet meidän rannikolle?”
”Buddalaisetko”, kysyin minä. ”Noilla ihmisillä on kaikenmoisia juhlia ja uskonnollisia muototapoja, joita heidän täytyy noudattaa. Sinä voit olla vakuutettu siitä että heillä on hyviä syitä viipyä.”
”Eikö sinun mielestäsi”, jatkoi Ester salaperäisesti kuiskaten, ”se seikka että nämä indialaiset papit juuri nyt tulevat tänne ole ihmeellinen sattuma? Etkö sinä ole ymmärtänyt kaikesta siitä mitä kenraalista olet kuullut, että hänen pelkonsa keskittyy Indiaan ja hindulaisiin?”
Hänen huomautuksensa pani minut miettimään.
”Kun sinä nyt huomautat siitä”, vastasin minä, ”muistan himmeästi, että salaisuus kohdistuu johonkin Indiassa sattuneeseen tapahtumaan. Mutta kuitenkin olen vakuutettu siitä että pelkosi häviää, jos saat nähdä Ram Singhin. Hän kauhistui ajatellessaan että me tappaisimme lampaan tai kalan antaaksemme hänelle lahjan. Hän olisi tahtonut mieluimmin kuolla kuin osaltaan vaikuttaa siihen että eläin menettäisi henkensä.”
”Minun on hyvin tyhmää olla niin levottomana”, sanoi sisareni. ”Yksi asia täytyy sinun kumminkin minulle luvata, Jack. Mene aamulla varhain Cloomberiin, ja jos näet jonkun sen asujaimista, niin puhu niistä ihmeellisistä naapureista joita me olemme saaneet, ja silloin he voivat lausua mielipiteensä siitä, merkitseekö muukalaisten läsnäolo jotakin meille.”
Sisälle mentyämme sanoin minä:
”Minä koetan tehdä toivomuksesi mukaan. Mutta nyt ovat tunteesi jännittyneet haaksirikosta, ja sinä tarvitset lepoa. Minä täytän toivomuksesi, ja ystävämme voivat itse päättää, ovatko hindulaiset tulleet tänne heidän tähtensä vai eivätkö.”
Minä annoin sisarelleni tämän lupauksen häntä tyynnyttääkseni, ja kun aurinko seuraavana aamuna paistoi huoneeseeni, tuntui minusta ihan mielettömältä luulla että noilla kasvinsyöjäraukoilla olisi pahoja aikeita tai että heidän tulollaan olisi mitään merkitystä Cloomberin asukkaisiin nähden.
Kuitenkin halusin minä mielelläni koettaa saada tavata jonkun Heatherstonen perheen jäsenen ja lähdin siis heti aamijaiselta päästyäni matkalle linnaan. Kenraali ja hänen perheensä elivät muista niin eroitettuina, etteivät he olleet kuulleet puhuttavan viime tapahtumista. Minä tiesin siis ettei edes kenraali pitäisi pahana minun tuloani, kun tarkoitukseni oli heille ilmoittaa pelkoni.
Linnan ympäristö näytti yhtä kolkolta ja alakuloiselta kuin ennenkin. Minä kurkistin ristikkoportista, mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Yhden noita suuria Skotlannin honkia oli myrsky kaatanut ja se makasi poikittain ajotiellä huolimattomuuteen jätetyssä ja huonosti hoidetussa puistossa.
Minä kiersin lauta-aitaa löytääkseni raon, josta voisin nähdä vilahduksenkin huoneesta. Tultuani sille kohdalle, jossa kenraali oli yllättänyt minut ja Gabriellan huomasin minä että aita oli niin huolimattomasti korjattu, että noin parin tuuman levyinen rako oli jäänyt niitten kahden laudan väliin, jotka ennen olivat olleet irtonaisina. Siitä saatoin minä nähdä linnan ja osan sen edustalla olevaa nurmikkoa. Minä en nähnyt ainoatakaan ihmistä, mutta päätin pysyä paikallani, kunnes olisin saanut tavata jonkun Cloomberin asukkaista. Viimein meni mieleni niin nyrpeäksi että ennen päätin uhotella kenraalin tyytymättömyyttä ja koettaa kavuta aidan yli, kuin palata tyhjin toimin.
Onneksi ei minun kumminkaan tarvinnut käyttää tätä keinoa, sillä noin puoli tuntia siinä seisottuani lyötiin ovi kiivaasti kiinni, ja kenraali näyttäytyi linnanportailla. Hämmästyksekseni huomasin että hän oli puettu virkatakkiin, ei kuitenkaan siihen, jota brittiläinen armeija nykyään käyttää. Punaisessa takissa, joka oli tavatonta muotia, oli paljon käyttämisen jälkiä. Housut olivat alkuaan olleet valkoiset, mutta nyt ne olivat liankeltaiset. Punainen nauha rinnan poikki ja suora miekka vyöllään näytti hän 40-luvun aikaiselta upseerilta.
Hänen seurassaan oli korpraali Rufus Smith, joka nyt esiintyi siistissä puvussa, hyppiä nilkuttaen isäntänsä vieressä, kun he syviin mietteisiin vajonneina kävelivät edestakaisin.
Minä huomasin että he aika ajoin pysähtyivät ja katsoivat arasti ympärilleen, ikäänkuin olisivat pelänneet jonkun yllättävän heidät.
Minä olisin mieluummin halunnut puhua kenraalin kanssa kahdenkesken, mutta minulla ei ollut mitään valintaa. Minä löin sauvallani lauta-aitaan herättääkseni heidän huomiotaan. Heti kääntyivät he minuun, ja minä huomasin että he olivat levottomia. Minä nostin nyt sauvani aidan yli näyttääkseni heille, miltä suunnalta ääni oli tullut.
Kenraali ohjasi nyt nähtävästi epäröiden askeleensa minua kohden, mutta toinen tarttui häneen ja koetti estää häntä käymästä etemmäksi. Silloin huomasin minä parhaaksi huutaa nimeni ja vakuuttaa että olin yksin. Tämä auttoi. Kun kenraali oli vakuuttautunut siitä että minä todellakin olin se miksi itseni sanoin, juoksi hän innoissaan minua kohden ja tervehti minua mitä sydämellisemmästi.
”Se on todellakin ystävällinen teko, West”, sanoi hän. ”Hädässä ystävä koetellaan. Minä tekisin väärin, jos nyt kutsuisin teidät sisälle, mutta sittenkin minä suuresti iloitsen teidän nähdessäni.”
”Minä olen ollut levottomana teidän kaikkien tähden”, sanoin minä. ”Nyt on melkoisen pitkä aika kulunut siitä kun minä olen teidät nähnyt tai mitään teiltä kuullut. Miten te voitte?”
”Me voimme jotenkin hyvin, mutta huomenna ovat asiat paremmalla kannalla. Tai kuinka, korpraali?”
”Kyllä, herra”, sanoi korpraali ja teki sotilastervehdyksen. ”Huomenna me voimme kuin prinssit.”
”Korpraali ja minä olemme tänä hetkenä vähän levottomia”, selitti kenraali. ”Kaikki muuttuu lopulta hyväksi. Miten tahansa käykin olemme Jumalan käsissä. Ja sanokaa nyt minulle, kuinka te itse voitte?”
”Meillä on ollut paljon tekemistä. Ettehän te ole kuulleet puhuttavan suuresta haaksirikosta?”
”Emme ole sanaakaan siitä kuulleet.”
”Minä arvelinkin kyllä että myrskyn raivo estäisi teidän kuulemasta merkkilaukauksia. Viime yönä ajoi myrsky Indiasta tulevan laivan tänne lahteen, jossa se hukkui.”
”Indiasta”, huudahti kenraali.
”Niin. Miehistö onneksi pelastui ja on nyt tähän aikaan jo Glasgowissa.”
”Ovatko kaikki matkustaneet sinne”, kysyi kenraali.
Hänen kasvonsa olivat kellervän kalpeat.
”Kaikki muut paitsi kolme ihmeellistä olentoa, jotka sanovat olevansa buddalaisia pappeja. He ovat päättäneet muutamaksi päiväksi jäädä tälle paikalle.”
Minä olin tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun kenraali laskeutui polvilleen ja ojensi pitkät, laihat käsivartensa taivasta kohden.
”Tapahtukoon sinun tahtosi”, huudahti hän, ”tapahtukoon sinun tahtosi!”
Minä saatoin raosta nähdä että korpraalikin oli vaalennut, ja että hän pyyhki hikeä otsaltaan.”
”Se on minun tavallinen onnettomuuteni”, sanoi hän. ”Monena vuotena olen kärsinyt puutetta ja kurjuutta, ja nyt oli minun täällä niin hyvä olla.”
”Älkää siitä välittäkö”, puhkesi kenraali puhumaan, joka nyt oli noussut seisomaan ja koetti hillitä itseään. ”Jos onnettomuus tulee, niin on meidän ottaminen se vastaan niinkuin brittiläisten sotilasten sopii. Muistatteko, kuinka me sodassa teimme vastarintaa ja voitimme? Emme nytkään peräydy. Minä tunnen nyt voivani paremmin kuin vuosikausiin. Epävarmuus on kuolettavaa.”
”Ja tuo helvetillinen sointikin”, sanoi korpraali ja lisäsi:
”Me tulemme jakamaan saman kohtalon, ja siinä on aina lohdutusta.”
”Hyvästi, West”, sanoi kenraali. ”Olkaa hyvä Gabriellalle, kun olette ottanut hänet vaimoksenne, ja sallikaa hänen äitinsä saada koti teillä. Minä en usko että hän kauan teitä on rasittamassa. Hyvästi! Jumala siunatkoon teitä!”
”Malttakaapas, kenraali”, puutuin minä puheeseen. ”Tätä asiain kulkua on jo jatkunut liian kauan. Mitä tuo kaikki merkitsee? Meidän on jo aika puhua peittelemättä keskenämme. Mitä te pelkäätte? Sanokaa suoraan! Pelkäättekö te hindulaisia. Jos niin on laita, kykenen minä siihen asemaan nähden, joka isälläni on tällä paikalla, vangituttaa heidät roistoina ja maankiertäjinä.”
”Ei, ei, se ei tee mitään asian auttamiseksi”, sanoi kenraali ja pudisti päätään. ”Te saatte pian tietää kaikki. Mordaunt tietää, mistä hän löytää paperit, joihin olen kirjoittanut kaikki mikä koskee sitä asiaa. Siitä saatte huomenna neuvotella hänen kanssaan.”
”Mutta jos vaara on uhkaava, niin voimme me kaiketi tehdä jotakin sen torjumiseksi. Jos te vaan tahdotte sanoa minulle, mitä te pelkäätte, niin minä tiedän, kuinka minun tulee menetellä.”
”Rakas ystäväni, te ette voi mitään tehdä minun hyväkseni. Tyyntykää vaan ja sallikaa asian mennä menojaan. Minä tein mielettömästi etsiessäni turvaa puisten ja kivisten suojavarustusten takana. Asian todellinen laita oli kuitenkin se että toimettomuus tuntui minusta sietämättömältä, ja minä tunsin että minun tulisi pikemmin käyttää varovaisuutta kuin olla avuttomasti alttiina. Minä ja tämä nuoruudenystäväni olemme joutuneet semmoiseen asemaan, johon en soisi yhdenkään muun ihmisen koskaan joutuvan. Me voimme ainoastaan jättäytyä Jumalan käteen ja toivoa että se mitä olemme kärsineet tässä maailmassa vähentää kärsimystämme toisessa maailmassa. Nyt minä tahdon mennä sisälle, sillä minulla on monta paperia, jotka on järjestettävä. Hyvästi!”
Hän tunki kätensä siitä reiästä, jonka minä sauvallani olin tehnyt aitaan ja antoi minulle juhlallisen kädenpuristuksen. Sitten meni hän vakavin askelin linnaan, ontuvan korpraalin seuraamana.
Branksomeen palattuani olin minä hyvin levoton enkä tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Kaikesta kävi selville että sisareni oli oikeassa, ja että jotakin yhteyttä oli kolmen hindulaisen tulolla ja sillä salaperäisellä vaaralla, joka uhkasi Cloomberissa asuvaa perhettä.
Minun oli vaikeaa uskoa että lempeä, jalopiirteinen Ram Singh voisi tehdä väkivaltaista työtä. Mutta tarkemmin asiaa mietittyäni saatoin kuitenkin myöntää, että kauhea viha voisi piileksiä hänen silmiensä takana.
Mutta miten olivat nämä kaksi niin eri arvoastetta olevaa miestä kuin vanha tykistönkorpraali ja taitava kenraali voittaneet semmoiset vihat näiltä haaksirikkoisilta muukalaisilta? Ja jos vaara oli ruumiillinen, niin miksi ei kenraali suostunut minun ehdotukseeni ja vangituttanut noita kolmea miestä? Minä tahdon kuitenkin tunnustaa että minun olisi ollut erittäin vaikeaa pelkkien epäluulojen nojalla kohdella heitä roistoina. Minä en kumminkaan voinut vastata ainoaankaan tekemääni kysymykseen. Mutta en myöskään voinut pitää kenraalin pelkoa perusteettomana, kun ajattelin hänen juhlallisia sanojaan ja vakavaa todellisuuttaan.
Yksi asia oli minusta kuitenkin päivän selvä, nimittäin se etten millään tavalla voinut auttaa. Minä saatoin ainoastaan toivoa että rakastettua Gabriellaani ja hänen veljeään säästettäisi.
Minä kävelin tietä ajatuksiini vaipuneena ja olin ehtinyt Branksomen puistoveräjälle kun kuulin isäni äänen. Utelijaana tietämään mikä saattoi hänet niin innokkaasti ja lujalla äänellä puhumaan, avasin varovasti veräjän, ja kun äänettömin askelin olin mennyt laakeripensasryhmän ohi, näin hänet äkkiarvaamatta seurustelevan juuri sen miehen kanssa, johon kaikki ajatukseni kiintyivät, nimittäin buddalaisen Ram Singhin.
He istuivat puutarhapenkillä ja olivat syventyneet vilkkaaseen keskusteluun. He eivät huomanneet minua ennen kuin seisoin ihan heidän vieressään. Kun pappi viimein huomasi minut, nousi hän seisomaan ja tervehti minua samalla erinomaisella kohtelijaisuudella ja ystävällisellä mielihyvällä, joka ennen oli herättänyt minun huomioni.
”Minä en voinut kieltää itseltäni huvia käydä tapaamassa isäänne”, sanoi hän. ”Ja minä olen ollut niinkin rohkea että olen kysynyt hänen mielipiteitään muutamista kohdista, jotka koskevat sanskritia ja hindostania, sillä seurauksella että olemme keskustelleet kokonaisen tunnin, voimatta vakuuttaa toisiamme. Vaikka ei minulla muutamissa kohdissa olekaan semmoista oppia kuin James Hunter Westillä, niin tiedän kuitenkin että hän jossakin asiassa voi erehtyä. Mikä vakuutan teille, herra, että aina vuoteen 700, vieläpä myöhemminkin oli sanskrit Indian yleisin kieli.”
”Ja minä vakuutan teille”, puhkesi isäni innokkaasti ja kiivaasti puhumaan, ”että se oli kuollut ja unohdettu siihen aikaan, sillä poikkeuksella että oppineet käyttivät sitä tieteellisissä ja uskonnollisissa teoksissa, samoin kuin latinaa käytettiin keskiaikana, pitkiä aikoja sen jälkeen kun eurooppalaiset kansat olivat lakanneet sitä puhumasta.”
”Jos te kysytte neuvoa Puranasilta, niin saatte nähdä että katsantotapanne, niin yleinen kuin se onkin, on kuitenkin tukea vailla”, vastasi Ram Singh.
”Ja jos te tahdotte kysyä neuvoa Ramayanalta ja meidän kanoonisilta kirjoilta, niin huomaatte että katsantotapanne on tukea vailla”, huudahti isäni.
”Mutta muistakaa Kullavaggaa”, sanoi vieraamme vakavasti.
”Ja muistakaa kuningas Asokaa”, sanoi isäni voitonriemulla. ”Kolmesataa vuotta ennen kristittyä ajanlaskua määräsi hän että Buddan lait kirjoitettaisiin kallioihin. Mitä kieltä tähän tarkoitukseen käytettöisiin? Sanskritiako? Ei! Ja miksi ei sanskritia? Sentähden ettei alhaisempi kansa olisi sanaakaan siitä ymmärtänyt. Hah-haa! Siinä syy. Ja miten niitten lainkäskyjen laita, jotka kuningas Asoka antoi?”
”Ne kirjoitettiin useammalla kielimurteella. Mutta nyt minä näen auringon asemasta, että päivä on pitkälle kulunut, ja minun täytyy palata matkatovereitteni luo.”
”Minua huolestuttaa ettette ottanut heitä mukaanne tänne”, sanoi isäni kohtelijaasti.
Minä huomasin että hän pelkäsi innokkaan väittelyn kestäessä rikkoneensa vieraanvaraisuuden lakeja.
”He eivät koskaan seurustele muitten ihmisten kanssa”, vastasi Ram Singh, nousten seisomaan. ”He ovat korkeammalla kehitysasteella kuin minä ja pelkäävät joutuvansa jonkun saastaisen yhteyteen. He ovat syventyneet mietiskelyyn, joka kestää kuusi kuukautta. Tämän mietiskelyn, joka koskee kolmannen lihaksitulemisen salaisuutta, alkoivat he silloin kun me lähdimme Himalajasta. Minä en enää joudu teitä tapaamaan, herra Hunter West, ja sanon teille sentähden jäähyväiset. Vanhuutenne on oleva onnellinen, ja itämaiset opintonne tuottavat pysyväistä hyötyä oman maanne kirjallisuudelle. Hyvästi!”
”Täytyykö minunkin sanoa teille jäähyväiset”, kysyin minä.
”Kyllä, jos ei teillä ole halua seurata minua rantaa pitkin”, vastasi hän. ”Nyt olette te jo ollut ulkona ja tunnette kentiesi jo olevanne väsynyt. Minä pyydän teiltä siis liian paljon.”
”Ette ensinkään. Minä tahdon suurimmalla halulla tulla mukaanne”, vastasin minä vilpittömästi.
Me lähdimme siis matkaan. Isäni olisi mielellään seurannut meitä ja jatkanut riitaa, jos ei hän olisi tuntenut väsyneensä keskustelusta ja hänen sentähden olisi täytynyt jäädä kotia.
”Hän on oppinut mies”, sanoi Ram Singh, ”mutta hän on kärsimätön niinkuin moni muukin, kun he tapaavat jonkun, joka on toista mieltä. Aikaa voittaen tulee hän viisaammaksi.”
Minä en vastannut, ja pitkän ajan jatkoimme me äänettöminä matkaamme ja pysyttelimme veden lähellä jossa oli helpompi kävellä kuin kuivalla hiekalla. Korkeat rannikkoa seuraavat hietakummut muodostivat vasemmalla puolella muurin, kun taas leveä kanava avautui oikealla puolellamme.
Vesi oli hopeanvalkeaa, eikä purjetta näkynyt niin kauas kuin silmä kannatti. Pappi ja minä olimme kahdenkesken luonnon helmassa. Minä muistin perämiehen sanat että mies oli vaarallinen henkilö, ja että minä nyt olin kokonaan hänen vallassaan. Mutta tarkastaessani hänen majesteetillista ulkomuotoaan, hävisivät kohta epäluuloni. Hänen kasvoissaan voi nähdä ankarat eleet, mutta näissä ei ollut mitään alhaista eikä halpaa.
Hän vei minut pienelle kalastajamajalle, jonka omistaja muutamia vuosia sitten oli jättänyt kylmille, ja joka nyt oli rappeutunut ja puoleksi hävinneessä tilassa. Melkein koko katon oli tuuli vienyt mukanaan; ovet ja ikkunat olivat korjauksen puutteessa. Tämä asunto, jossa ei kurjinkaan skotlantilainen kerjäläinen olisi tahtonut asua, sulki nyt seinäinsä sisään nämä kolme vierasta miestä. Majaa ympäröi pieni puutarha, joka oli ihan luonnontilassa. Uusi tuttavani tunkeutui pensasten läpi ja majalle tultuaan viittasi minua seuraamaan. Hän sanoi matalalla äänellä:
”Te saatte nyt nähdä semmoista, jota harvojen eurooppalaisten on suotu nähdä. Majassa näette kaksi djogia, s. o. kaksi miestä, joilla on ainoastaan yksi askel astuttava päästäkseen viisasten joukkoon. He ovat molemmat horrostilassa, sillä muussa tapauksessa en olisi teidän läsnäololla tahtonut heitä häiritä. Heidän tähtiruumiinsa ovat nyt heistä eronneina ja ovat saapuvilla eräässä Tiibetin pyhässä laamatemppelissä. Käykää varovasti, ettei askeltenne kapse kutsuisi heitä takaisin ennen kuin he ovat lopettaneet hartausharjoituksensa.
Verkalleen ja äänettömin askelin lähestyin minä huonetta ja katsoin sitten avoimesta ovesta sisään. Mitään huonekaluja ei vaatimattomassa majassa ollut. Nurkkaan oli tehty vuode. Tällä valmistelemattomalla vuoteella istui kaksi miestä toisiinsa kumartuneina, jalat ristissä itämaisella tavalla. Toinen oli pieni ja kuihtunut, toinen tavattoman isokasvuinen ja muuten melkein yhtä laiha kuin edellinenkin. Heidän päänsä olivat rinnoille painuneina, eikä kumpikaan heistä nostanut silmiään eikä mitenkään huomannut meitä. He olivat niin hiljaa ja liikkumattomina, että olisi voinut luulla heidät kahdeksi pronssipatsaaksi, jos ei olisi huomannut heidän tasaista ja säännöllistä hengitystään.
Kasvoilla oli kumminkin omituinen, tuhkanharmaa väri ja erosivat tykkänään heidän matkatoverinsa terveennäköisestä ruskeasta ihosta, ja minä huomasin, kun kumarruin katsomaan, että ainoastaan silmäkalvo oli näkyvissä; koko silmäterän kehä oli kohoutunut ylöspäin ja kadonnut silmälaudan taakse.
Vastapäätä voita kahta kuvaa oli lattiavaate, ja tällä oli vettä sisältävä saviastia, puolikas leipää ja paperiarkki, joka ihmeellisillä merkeillä ja kirjaimilla oli täyteen kirjoitettu.
Ram Singh viittasi minua seuraamaan häntä, ja pian seisoimme me taas puutarhassa.
”Minä en tahdo häiritä heitä enne kello 10:tä”, sanoi hän. ”Te olette nyt nähnyt yhden suurimpia tuloksia, joka voidaan saavuttaa salaisen viisaustieteen avulla, nimittäin hengen erottaminen ruumiista. Asianlaita on se, etteivät ainoastaan näitten pyhäinmiesten henget tänä hetkenä ole Gangesin rannoilla, vaan ettö nämä henget ovat puettuina verhoon, joka on niin heidän todellisten ruumistensa näköinen, ettei yksikään uskovainen voi epäillä että Lal Hoorni ja Mowdar Khan todella ovat heidän keskuudessaan. Tämä tosiasia tapahtuu siten että meillä on kyky jakaa esine kemiallisiin atoomeihinsa, salaman nopeudella lähettää nämä atoomit määrättyyn paikkaan ja taas kutsua ne takaisin sekä vaatia niitten ottamaan entinen luonnollinen muotonsa. Entisinä aikoina oli välttämätöntä että koko ruumis siirrettiin tällä tavalla, mutta sittemmin me olemme huomanneet, että on yksinkertaisempaa ja mukavampaa muuttaa ainoastaan tähtiruumis.
”Mutta jos te voitte lähettää henkenne mihin vaan haluatte, niin miksi sitten sallitte niitten olla ruumisten ympäröiminä”, kysyin minä.
”Kun me seurustelemme vihittyjen veljien kanssa, kykenemme me suorittamaan sen tehtävän henkemme avulla, tarvitsematta käyttää ruumiin muotoa, mutta kun tahdomme tulla tavallisten ihmisten yhteyteen, on välttämätöntä että me näyttäydymme heille tavalla, jonka he voivat ymmärtää ja pitää arvossa.”
”Kaikki mitä minä olen nähnyt ja kuullut, on mitä suurimmassa määrässä kiinnittänyt huomioani, ja minä muistan usein lyhyttä yhdessä olomme aikaa”, sanoin minä ja pusersin sitä kättä, jonka Ram Singh ojensi minulle merkiksi että keskustelumme nyt oli lopussa.
”Teillä on siitä hyötyä”, sanoi hän hitaasti, pitäessään minun kättäni omassaan ja katsoessaan minua surullisena silmiin. Teidän täytyy ajatella, ettei sen mikä pikaisessa tulevaisuudessa tapahtuu, tarvitse johtua vääryydestä, vaikka ei se sovellukaan ennakkoluuloisiin oikeuskäsitteisiinne. Älkää siis liiaksi hätäilkö arvostelua tehdessänne. Määrättyjä sääntöjä täytyy noudattaa, vaikka yksilöt siten saavatkin kärsiä. Menettely voi näyttää kovalta ja julmalta, mutta niitten sääntöjen noudattamisen laimiin lyöminen olisi itse asiassa paljoa vaarallisempaa. Härkä ja lammas ovat meitä turvassa, mutta mies, joka on tahrannut kätensä viisaan verellä ei saa elää.”
Hurjalla ja uhkaavalla liikkeellä nosti hän molemmat kätensä, kääntyi minusta ja meni nopein askelin takaisin majalle,
Minä katsoin hänen menoaan kunnes hän oli kadonnut ovesta huoneeseen. Sitten käännyin kotia päin, ajatellen matkalla kaikkea sitä mitä olin nähnyt ja kuullut. Erittäinkin olivat ajatukseni kiintyneet salaisen viisaustieteilijän viime sanoihin.
Kaukana oikealla kohoutui Cloomberin valkoinen torni synkkien pilvien muodostamaa taustaa vastaan. Minä kuvittelin mielessäni, että vieras, joka sattumalta kulkisi tätä tietä, sydämessään ehkä kadehtisi miestä, joka asui tässä komeessa rakennuksessa, ja minä ajattelin kuinka vähän hän saattoi aavistaa sitä sanomatonta vaaraa, joka uhkasi tätä miestä. Nuo onnettomuutta ennustavat myrskypilvet oli vaan ainoastaan ennustajina vielä kauheammasta myrskystä, joka pian raivollaan piirittäisi linnan.
”Mitä tahansa tapahtuneekin, niin toivon ettei syyttömien tarvinne kärsiä syyllisen kanssa”, huudahdin minä.
Kotia tultuani olivat isäni ajatukset vielä kiintyneinä muukalaisen kanssa pitämäänsä oppineeseen väittelyyn. Minut nähtyään rupesi hän puhumaan:
”Minä toivon, Jack, etten näyttäytynyt epäkohtelijaana hänelle. Minun olisi tullut muistaa, että olen isännän sijainen ja ettei minun tule väitellä vieraitteni kanssa. Mutta en saattanut olla hänelle vakuuttamasta hänen erehdystään. Ja huomasitko sinä kuinka kuolettavan vaikutuksen minun muistutukseni kuningas Asokan määräyksestä teki, että hän heti nousi seisaalleen ja sanoi jäähyväiset?”
”Isä puolustautui urhoollisesti”, vastasin minä. ”Sano nyt, isä, minkä vaikutelman hänen käyntinsä sinuun teki.”
”Hän on yksi niitä pyhiä miehiä, jotka ovat omistaneet elämänsä Buddan opin salaisuuksien tutkimiseen. Hän on teosoofi (jumaluusviisas). Korkeimman asteen teosoofi on adepti (perille päässyt). Tämä mies ja hänen seuralaisensa eivät ole ehtineet niin korkeaan asemaan, sillä jos he olisivat adepteja, eivät he saastumatta olisi voineet matkustaa valtameren yli. Sen sijaan on luultavaa että he ovat pitkälle kehittyneitä chelaita, jotka aikaa voittaen toivovat pääsevänsä vihittyjen joukkoon.”
”Mutta, isä”, keskeytti sisareni, ”tästä ei selviä miksi niin pyhät ja täydelliset olennot valitsisivat asunnokseen meidän autiolla rannalla olevan mökin.”
”Juuri tästä aion mainitakin”, vastasi isäni. ”Mutta se asia ei liikuta ketään niin kauan kun he pysyvät hiljaisuudessa eivätkä loukkaa maan lakeja.”
”Oletko kuullut, että näillä tämmöisillä papeilla on voimia, jotka ovat meille tuntemattomia”, kysyin minä.
”Itämaan kirjallisuus on täynnä kertomuksia siitä asiasta. Raamattu on itämainen kirja, ja kannesta kanteen puhutaan siinä salaisista voimista. On kieltämättä totuus että ne ihmiset, jotka ovat eläneet entisinä aikoina, ovat tunteneet monta luonnonvoimaa, joista ei meillä ole aavistustakaan. Mutta minä en tiedä onko nykyajan teosoofeilla todella niitä voimia, joita he itsellään sanovat olevan.”
”Ovatko he kostonhaluisia”, kysyin minä.
”Eivät tietääkseni”, vastasi isäni, kohottaen hämmästyksestä kulmakarvojaan. ”Mitä se merkitsee että sinä olet niin kyselynhaluinen tänään? Ovatko itämaiset naapurimme jollakin tavalla herättäneet sinun utelijaisuuttasi tai epäluulojasi?”
Minä vastasin kysymykseen niin hyvin kuin saatoin, sillä en tahtonut ilmaista isälleni sitä levottomuutta, joka minua vaivasi. Tapahtumien kertominen ei olisi mitään hyödyttänyt, ja minä olin sitä haluttomampi sitä tekemään, kun ajattelin että isäni oli vanha ja heikko, ja että minun tuskani voisi masentavasti vaikuttaa häneen.
Koko elämässäni ei ole minusta ainoakaan päivä kulunut niin hitaasti kuin tämä. Kaikin tavoin koetin kuluttaa tunteja, ja kuitenkin tuntui minusta siltä kuin ei koskaan tulisi pimeää. Minä koetin lukea ja kirjoittaa, käyskentelin puutarhassa, järjestin kalastustarpeitani ja koetin monella muulla tavalla kuluttaa aikaani, sillä epävarmuus oli sietämätöntä.
Minä näin että kuumeentapainen levottomuuteni tarttui sisareeni. Isä nuhteli ja torui meitä omalla lempeällä tavallaan siitä ettemme saattaneet pysyä alallamme, vaan lakkaamatta vaihdoimme työtä.
Viimein tuli teenjuonnin aika. Ikkunaverhot vedettiin alas, lamput sytytettiin, ja tavattoman pitkän väliajan kuluttua luettiin iltarukous, ja palvelijat menivät levolle. Isäni joi iltatotinsa ja meni sitten huoneeseensa. Ester ja minä istuimme kahden vierashuoneessa sydämemme täynnä kauhua siitä mitä saisimme nähdä ja kuulla.
(Jatk.)
Pohjalainen n:ot 176-180 9-16.11.1900.
