XIV. Yöllinen käynti.
Kello oli neljänneksen yli 10, kun isämme meni huoneeseensa, jättäen Esterin ja minut kaksin. Me kuulimme hänen hitaitten askeltensa kapseen narisevilta porrasastuimilta, ja viimein ilmoitti oven avaaminen ja sulkeminen, että hän oli astunut makuuhuoneeseensa.
Pöydällä palava lamppu heitti takaperäisen, hämärän valon vanhaan huoneeseen, jonka seinät oli päällystetty tammilaudoilla, ja haaveelliset varjot leijailivat korkeaselkäisten huonekalujen yli.
Sisareni kalpeat, levottomat kasvot esiintyivät varjojen keskeltä yhtä selvinä ja häikäisevinä kuin joku Rembrandtin maalaama muotokuva. Pöytä välissämme istuimme me vastapäätä toisiamme, eikä ainoakaan ääni häirinnyt hiljaisuutta, paitsi kellon tikutus. Hiljaisuus melkein lisäsi kauhuamme. Viimein tunsimme kevennystä sydämessämme, kun kuulimme maantiellä kulkevan talonpojan hilpeästi laulavan, ja me koetimme kuunnella poistuvaa ääntä niin kauan kuin mahdollista.
Alussa toimiskeli Ester käsityön teossa ja minä kulutin aikaani lukemisella, mutta pian lakkasimme me kumpikin työstämme ja istumme levottomina odotellen. Me katsomme säikähtyneinä toisiimme, kun liedessä palavat puut rätisivät tai kun rotta jyrsi seinälaudoituksen takana. Ilmassa oleva sähkö painosti meitä ja tuotti meille tulevan onnettomuuden esimakua.
Minä nousin istumapaikaltani ja avasin puutarhaan vievän oven päästääkseni raitista ilmaa huoneeseen. Taivas oli pilvessä, mutta silloin tällöin repeytyi pilviharso, ja kuu kurkisteli sen lomista, valaisten seudun kylmillä, vaaleilla säteillään. Ovella seisoessani näin Cloomberin metsän ulkoreunan. Itse linnaa ei voinut nähdä ennenkuin oli noussut pienelle kummulle, joka oli kappaleen matkan päässä meidän puutarhasta. Sisareni kääri saaliin päähänsä ja me lähdimme nyt tälle kummulle. Me näimme ettei ainoakaan linnan ikkuna ollut valaistu; koko linna, joka kolkkona ja synkkänä kohoutui sitä ympäröivien puitten keskellä, näytti pikemmin jättiläisen ruumisarkulta kuin ihmisasunnolta. Kummulla hetken aikaa seisottuamme palasimme me kotia. Siellä me istuimme odotellen, tietämättä mitä, ja kuitenkin olimme vakuutetut siitä että jotakin kauheaa tapahtuisi.
Kello oli 12 tai ainakin lähes 12, kun Ester äkisti hypähti paikallaan ja nosti sormensa herättääkseen minun huomioani.
”Kuuletko jotakin”, kysyi hän.
Minä kuuntelin, mutta turhaan.
”Mene ulos ja avaa eteisen ovi”, sanoi hän vapisevalla äänellä. ”Kuuletko nytkään mitään?”
Yön hiljaisuutta häiritsi heikko töminä, joka yhä enemmän tuntui lähenevän meitä.
”Mikä se on”, kysyin minä matalalla äänellä.
”Se on askelten kapse, joka on yhä lähenemässä”, sanoi hän.
Yhtäkkiä menetti hän viimeisenkin itsensähallitsemisen jäännöksen ja lankesi polvilleen pöydän eteen sekä rupesi heikkohermoisena nyyhkyttäen lukemaan rukouksen toisensa jälkeen.
Minä saatoin nyt helposti erottaa äänen. Sisareni oli oikeassa. Joku oli juosten tulossa. Hänen askeltensa kapse tuli yhä selvemmäksi. Hänellä täytyi olla tärkeä sanoma tuotavana, sillä ei hän pysähtynyt kertaakaan eikä hiljentänyt vauhtiaankaan. Nyt minä kuulin, ettei hän enää juossut maantiellä vaan oli päässyt hiekalle. Mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän taas kovalla maalla, ja hänen lentävät jalkansa tulivat yhä lähemmäksi.
Jatkaisiko hän matkaansa tiellä tai poikkeaisiko hän Branksomeen? Tuskin oli tämä aatos pujahtanut minun päähäni, kun juoksija jo kääntyi kulmauksesta. Isännän talo oli epäilemättä hänen matkansa päämäärä. Minä riensin alas ja avasin portin juuri samaan aikaan kun vieraamme avasi sen toiselta puolelta. Hän syöksyi oikopäätä minun syliini. Kun valaisi hänen kasvojaan, ja minä tunsin Mordaunt Heatherstonen.
”Armollinen Jumala! Sano minulle, Mordaunt, mitä on tapahtunut?”
”Isäni”, sanoi hän läähättävällä äänellä. ”Isäni!”
Hänen hattunsa oli poissa, silmät tuiottivat kauhusta ja kasvot olivat kuolonkalpeat. Hänen kätensä, joilla hän tarttui minun käsivarsiini, vapisivat rajusti.
”Sinä olet uuvuksissa”, sanoin minä ja johdatin hänet vierashuoneeseen. ”Levähdä hetkinen ennenkuin puhut. Koeta tyyntyä! Sinähän olet parasten ystäväisi luona.”
Minä panin hänet vanhalle sohvalle lepäämään, ja Ester, jonka pelko oli mennyt menojaan, kaatoi konjakkia lasiin, jonka hän ojensi makaavalle. Kiihottava juoma teki silmänräpäyksessä vaikutuksensa, sillä hänen silmistään näkyi että hän tunsi meidät. Hän nousi istumaan ja otti Esterin käden omaansa, ikäänkuin ihminen, joka herää pahasta unesta, haluaa saada vakuutuksen siitä että todellakin on turvassa.
”Miten isäsi laita on”, kysyin minä.
”Hän on poissa.”
”Poissako?”
”Niin, hän on poissa, ja samoin on korpraali Rufus Smith. Me emme enää koskaan saa heitä nähdä.”
”Mutta mihin he ovat menneet”, huudahdin minä. ”Tämä ei sovellu sinun arvollesi, Mordaunt. Ei meillä ole oikeutta istua täällä tunteittemme kuohussa niin kauan kun on jälellä joku mahdollisuus auttaa isääsi. Nouse ylös! Lähtekäämme hänen jälkeensä! Sano minulle vaan, mihin suuntaan hän meni.”
”Siitä ei lähde apua”, vastasi nuori Heatherstone ja peitti kasvonsa käsillään. ”Älä nuhtele minua, West, ennen kuin olet saanut tietää kaikki asianhaarat. Mitäpä me voisimme kauheita ja tuntemattomia voimia vastaan, jotka meitä uhkaavat? Uhkaavasta vaarasta on viimein tullut todellisuus. Jumala auttakoon meitä!”
”Sano minulle taivaan nimessä, mitä on tapahtunut! Emme saa antautua epätoivoon”, puhkesin minä puhumaan, ollen ihan suunniltani.
”Emme voi tehdä mitään ennenkuin päiväkoitteessa”, vastasi hän. ”Emme voi nyt nähdä heidän jälkiään. Tänä hetkenä ei ole mitään toivoa.”
”Miten Gabriella ja rouva Heatherstone voivat”, kysyin minä. ”Emmekö me voi tuoda heitä linnasta tänne? Sinun sisarparkasi tietysti on kauhusta puolittain mielettöminä?”
”Hän ei tiedä mitään”, vastasi Mordaunt. ”Hän makaa huoneessa, joka sijaitsee talon peräpuolella, eikä ole nähnyt eikä kuullut mitään. Mitä äitiparkaani tulee, on hän jo kauan odottanut tätä tapahtumaa, ja kun sen aika nyt oli tullut, on hän valmis. Luonnollisesti on hän surun valtaama, mutta minä uskon kuitenkin että hän mieluimmin tahtoo olla yksin. Hänen lujuutensa ja tyyneytensä tulisi tehdä minuun hyvän vaikutuksen, mutta minä olen luonnostani tunteellinen ja kauhea tapahtuma, joka sattui niin pitkän ja epävarman odotusajan kuluttua, riisti minulta hetkeksi järkeni.”
”Jos emme voi tehdä mitään ennen aamua, niin on sinulla aikaa kertoa kaikki mitä on tapahtunut”, huomautin minä.
”Sen tahdon tehdäkin”, sanoi hän ja nousi seisomaan, lämmittäen vapisevia käsiään takkavalkean ääressä. ”Sinä tiedät”, jatkoi hän, ”että meillä jonkun ajan kuluessa – vieläpä itse asiassa useampana vuotena – on ollut syytä pelätä, että isäni jollakin kauhealla tavalla rangaistaisiin eräästä nuoruudessaan tekemästänsä työstä.”
Korpraali Rufus Smith antoi häntä tässä työssä. Hänen tulonsa meille oli itse asiassa varoitus siitä että aika pian olisi loppuun kulunut, ja että lokakuun viides päivä, joka oli rikoksen vuosipäivä, myös tulisi olemaan sovituspäivä. Minä kirjoitin sinulle aavistuksistamme, ja jos en erehdy, on isänikin puhunut sinulle tästä asiasta. Kun minä aamulla huomasin että hän oli pukeutunut vanhaan virkapukuun, jota hän on tallettanut afghanilaissodasta asti, olin minä vakuutettu siitä että loppu oli lähellä ja että aavistuksemme toteutuisivat.
Iltapäivällä näytti hän olevan tyynempi kuin hän oli ollut moneen vuoteen ja puhui vapaaehtoisesti Indian elämästä ja nuoruuden seikkailustaan siellä. Kello 9 käski hän meidän mennä huoneisiimme ja sulki itse meidät sinne, varokeino, jota hän usein käytti kun synkkämielisyys yllätti hänet. Hän tahtoi aina koettaa suojella meitä siltä kohtalolta, joka odotti häntä. Ennen kuin hän erkani meistä syleili hän minua huoneeseeni, jossa hän rakkaasti pusersi minun kättäni ja antoi minulle pienen kääreen, joka oli osotettu sinulle.
”Minulle”, keskeytin minä.
”Niin, sinulle. Minä toimitan asiani heti kun olen kertonut historiani. Minä vannotin häntä että sallisi minun olla hänen läheisyydessään, saadakseni jakaa vaaran hänen kanssaan, mutta hän pyysi etten minä tekisi mitään, joka voisi ehkäistä hänen tuumiaan. Kun minä viimein näin että itsepäisyyteni huolestutti häntä, sallin minä hänen teljetä itseni huoneeseeni. Minä olen aina nuhteleva itseäni tästä myöntyväisyydestäni. Mutta mitäpä minä voin tehdä, kun ei hän tahtonut ottaa vastaan apuani!”
”Sinun ei sovi nuhdella itseäsi. Sinähän et voinut toisin menetellä”, sanoi sisareni.
”Minä tahdoin tehdä sen mikä oli oikeaa, mutta vaikea on sanoa, teinkö viisaasti vai enkö. Isäni poistui, enkä minä enää kuullut hänen askeltensa kopsetta. Kello oli nyt 10 tai vähän enemmän. Pitkän ajan kävelin minä edestakaisin huoneessani, mutta sitten heittäydyin täysissä vaatteissa vuoteelle, luin Tuomas Kempiläistä ja rukoilin koko sydämestäni, ettei meille tapahtuisi mitään pahaa yöllä. Minä olin viimein mennyt levottomaan hortoon, kun heräsin räikeästä kirkunnasta. Minä nousin sekavapäisenä istumaan, mutta kaikkialla oli hiljaista. Lamppu paloi vielä, ja kelloni näytti että sydänyö kohta oli käsissä. Minä hypähdin vuoteelta ja raapasin tulitikulla valkean, sytyttääkseni kynttilän, kun kirpeän räikeä ääni taas kaikui huoneessa. Se oli niin luja ja kuuluva kuin se olisi tullut jostakin paikasta ihan vierestäni. Minun huoneeni sijaitsee talon etupuolella, kun taas äitini ja sisareni asuvat toisella suunnalla. Minä olen meistä siis ainoa, jolla on näköala lehtikujalle. Minä juoksin ikkunaan, nostin rullavarjostimia ja katsoin ulos. Te olette nähneet että linnan ja lehtikujan välillä on leveä avonainen paikka. Tämän paikan keskellä seisoi kolme miestä, ja nämä käänsivät kasvonsa minuun päin. Kuu paistoi heihin, ja minä näin että he olivat tummaihoisia ja mustatukkaisia. Kaksi heistä oli laihaa ja kuihtunutta, mutta kolmas, jolla oli ryhdikäs vartalo ja tuuhea lainehtiva parta, näytti majesteetillisia kuin kuningas.
”Ram Singh”, huudahdin minä.
”Mitä sinä näistä tiedät? Oletko tavannut heidät”, huudahti Mordaunt hämmästyneenä.
”Minä tunnen heidät. He ovat Buddan pappeja. Jatka!”
He seisoivat rivissä ja nostivat ja laskivat käsivarsiaan useampia kertoja, samalla kun heidän huulensa liikkuvat, ikäänkuin olisivat toistelleet jotakin rukousta tai manausta. Yhtäkkiä seisoivat he ihan alallaan ja päästivät kolmannen kerran tuon hurjan, korvia vihlovan äänen, joka oli herättänyt minut uinailustani. En koskaan unohda tätä kauheaa kutsumusta, joka häiritsi yön syvää hiljaisuutta ja vielä tänä hetkenä soi korvissani. Kun hiljaisuus palasi, kuulin minä, että salvoa sysättiin ja ovet avattiin. Sitten näin tähystyspaikastani, että isäni ja korpraali Rufus Smith tulivat juosten linnasta, paljain päin ja vaatteet epäjärjestyksessä. Nuo kolme muukalaista eivät sormellaankaan koskeneet heihin, vaan kaikki viisi menivät nopein askelin lehtikujaa päin ja katosivat puitten taakse. Minä olen lujasti vakuutettu siitä ettei mitään nähtävää väkivaltaa käytetty, jolla olisi heitä pakotettu seuraamaan, ja kuitenkin olen yhtä varma siitä että isäparkani ja hänen seuralaisensa olivat avuttomia vankeja, aivan kuin olisin nähnyt heitä kahleissa vietävän. Tuskin oli vasta viisi minuuttia kulunut ensi kirkunnasta, ja kun he nyt olivat poissa, olisin saattanut uskoa että tämä kaikki olikin vain kamala uni, jos en olisi tietänyt tapahtumien vaikutelman koskeneen minuun niin kovasti, että ne olivat ikävä todellisuus. Koko voimallani heittäydyin minä ovea vastaan, toivoen voivani särkeä lukon. Alussa ei yritykseni onnistunut, mutta viimein oli voimaini ponnistuksella se menestys että lukko särkyi ja minä pääsin käytävälle. Ensi ajatukseni koski äitiäni. Minä juoksin hänen huoneelleen ja avasin salvan. Hän tuli heti käytävälle ja nosti sormensa varoitusmerkiksi.
”Hiljaa”, sanoi hän, ”Gabriella nukkuu. Onko heidät kutsuttu pois?”
”On”, vastasin minä.
”Tapahtukoon Jumalan tahto”, huudahti hän. ”Isäparkasi tulee toisessa elämässä onnellisemmaksi kuin hän on ollut tässä. Olen iloinen siitä että Gabriella nukkuu. Minä kaadoin kloraalia hänen suklaattiinsa.”
”Mitä minun on tehtävä”, puhkesin minä puhumaan ihan suunniltani surusta. ”Mihin he ovat menneet? Me emme voi sallia heidän häviävän tällä tavalla tai sietää sitä että nuo miehet tekevät heille mielensä mukaan. Ratsastanko minä Wigtowniin hakemaan poliisia.”
”Ennemmin kaikkea muuta kuin sitä”, vastasi äitini painolla. ”Hän on useammassa tilaisuudessa pyytänyt, ettei poliisia sekoitettaisi asiaan. Poikani, emme enää koskaan saa nähdä isääsi. Sinä luultavasti ihmettelet että silmäni ovat kuivat, mutta jos tietäisit yhtä hyvin kuin minä, että ainoastaan kuolema voi antaa hänelle rauhan, niin et surisi hänen menoaan. Etsiminen ei hyödytä ensinkään, ja kuitenkin täytyy meidän etsiä häntä, mutta tavalla, joka ei herätä vähintäkään huomiota. Hänen toivomustensa mukaan tekemällä me parhaiten häntä palvelemme.”
”Mutta jokainen minuuttihan on kallis”, huudahdin minä. ”Kentiesi hän juuri tänä hetkenä huutaa meitä apuun ja vannottaa meitä pelastamaan hänet noitten ihmispaholaisten kynsistä.”
Tämä ajatus teki minut melkein mielettömäksi. Minä syöksyin ulos linnasta, mutta maantielle tultuani en tietänyt mihin päin olisin kääntynyt. Koko laaja kangas oli edessäni, mutta en voinut kuulla ainoatakaan ääntä. Siinä neuvottomana seisoessani ymmärsin taistelevani voimia vastaan, joita en ensinkään tuntenut. Kaikki oli ihmeellistä, synkkää ja kauhistuttavaa.
Niinpä tulin ajatelleeksi teitä, ja että te mahdollisesti voisitte neuvoa ja auttaa minua. Minä tiesin että Branksomessa saisin osanottoa ja että te myös voisitte antaa minulle hyvän neuvon. Omaan arvosteluuni en minä kauemmin tohtinut luottaa. Äitini tahtoi mieluimmin olla yksin, sisareni nukkui, ja aina päivänkoittoon asti täytyisi minun olla toimettomana. Mikä oli silloin luonnollisempaa kuin että juoksisin tänne niin sukkelaan kuin jalkani kantaisivat. Sinulla, Jack, on terävä pää. Sano minulle, mitä minun sinun mielestäsi tulisi tehdä. Ester, mihin minun tulee ryhtyä?”
Hän kääntyi meihin kädet ojennettuina ja silmät kiihkeästi tiedustelevina.
”Sinä et voi tehdä mitään pimeän aikana”, vastasin minä. ”Meidän täytyy antaa tieto asiasta Wigtownin poliisille, mutta ei meidän tarvitse antaa sinne sanaa ennen kuin omasta puolestamme olemme lähteneet tiedusteluretkelle. John Fullertonilla, joka asuu mäen toisella puolella, on vainukoira, jolla on samat etevät ominaisuudet kuin verikoirallakin. Minä uskon varmaan, että se voi seurata kenraalin jälkiä.”
”Mutta kauheaa on kädet ristissä odottaminen. Hän tarvitsee tänä hetkenä meidän apua.”
”Minä pelkään että meidän apu vähän häntä hyödyttää. Niitä voimia, jotka tässä ovat vaikuttamassa, ei voida masentaa ihmisen välityksellä. Eikä meillä myöskään ole muuta valintaa kuin odottaminen. Meillä ei ole aavistustakaan mihin suuntaan he ovat menneet, ja jos me päämäärää tietämättä risteilisimme sinne tänne kankaalla, niin me vaan tarpeettomasti hukkaisimme voimiamme. Kello 6:lta rupeaa päivä sarastamaan. Me saamme siis tunnin kuluttua lähteä matkaan ja ottaa Fullertonin koiran mukaamme.”
”Kokonainen tunti! Jokainen minuutti on pitkä kuin vuosisata”, valitti Mordaunt.
”Paneudu sohvalle lepäämään”, sanoin minä. ”Sinä palvelet parhaiten isääsi siten että kokoat voimia minkä voit, sillä matkamme tulee olemaan kylläkin vaivalloinen. Mutta sinähän puhuit äsken kääreestä, jonka isäsi oli minulle lähettänyt."
”Tässä se on”, sanoi hän, ottaen taskustaan pienen kirjekääreen, jonka hän antoi minulle. Epäilemättä se selvittää sinulle kaikki mikä nyt näyttää salaperäiseltä.”
Käärö oli varustettu kenraalin vaakunalla, lentävällä aarnella, ja sidottu paksulla nuoralla, jonka minä katkaisin metsästysveitselläni.”
Osote kuului: ”J. Fothergill West.” Alempana luettiin: ”Annettakoon tälle herralle siinä tapauksessa että kenraalimajori J. B. Heatherstone katoaa tai kuolee.”
Viimeinkin minä siis saisin selville sen salaisuuden, joka oli varjostanut meitä! Vapisevin sormin minä mursin sinetit ja avasin kuoren. Kirje ja muutamia paperiarkkeja putosi pöydälle. Minä vedin lampun luokseni, otin kirjeen, joka oli kirjoitettu edellisenä iltana, ja luin seuraavaa:
Rakas West!
Minä olisin mielelläni tyydyttänyt utelijaisuutenne, koskeva sitä ainetta, josta me niin usein olemme puhuneet, mutta teidän itsenne tähden minä pidättäydyin sitä tekemästä. Ikävästä kokemuksestani tiesin, kuinka sietämätöntä on odottaa ratkaisevaa loppukohtausta, jota ei millään tavalla voi viivyttää tai välttää. Vaikka tämä loppukohtaus oikeastaan tarkoittaa ainoastaan minua itseäni, niin tiedän kumminkin että teillä on myötätuntoisuutta minun oman itseni tähden ja siitä syystä että minä olen Gabriellan isä. Minä pelkäsin siis häiritseväni teidän rauhaa ja pysyin siitä syystä hiljaa.
Monet merkit, muitten muassa buddalaisten pappien tulo tälle rannikolle, ovat vakuuttaneet minulle, että pitkästä odotuksestani on tullut loppu ja että koston hetki lähestyy. En voi ymmärtää, miksi olen saanut elää noin neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, jolloin tein syntiä. Mutta mahdollista on, että ne, joitten käsissä minun kohtaloni on, tietävät että semmoinen elämä, jota minä olen viettänyt, itsessään on suuri rangaistus. En ainoanakaan tuntina, yönä tai päivänä ole saanut unohtaa olevani heidän käsissään. Heidän kirottu tähtikellonsa on neljänäkymmenenä vuotena soinut sielukellona korvissani ja muistuttanut minulle, että maassa ei ole ainoatakaan paikkaa, jossa minä voisin toivoa saavani olla turvassa. Oi, kuinka minä ikävöitsen lepoa! Haudan toisella puolella ei ainakaan tämä kauhistuttava ääni minua enää vaivaa.
Minä en tässä tahdo kertoa mitä tapahtui lokakuun 5 p:nä 1841 ja mikä aiheutti Ghoolab Shahin kuoleman. Olen repäissyt muutamia lehtiä päiväkirjastani. Ne minä liitän tähän, ja niistä te näette, että meidän tiedemiesten täytyy tunnustaa löytyvän voimia ja lakeja, joita ei eurooppalainen sivistys tunne.
Vaikka ei tarkoitukseni suinkaan ole valittaa, tahdon kuitenkin sanoa että olen paljon kärsinyt. Jumala tietää ettei minulla ole halua ottaa ihmiseltä henkeä, vielä vähemmin silloin kun tämä ihminen on vanha. Mutta luonteeni on aina ollut tulinen ja raju, ja kun vereni on ruvennut kuohumaan, niin en tiedä mitä teen. Ei korpraali enkä minä olisi sormellakaan koskenut Ghoolab Shahiin, jos emme olisi nähneet että hänen väkensä oli tahtonut hyökätä kimppuumme. Niin, tämä on vanha historia, eikä sen toistamisesta ole mitään hyötyä. Älköön kukaan muu joutuko samaan onnettomuuteen!
Minä olen nyt kirjoittanut lyhyen lisäyksen niihin tapahtumiin, jotka olen kertonut päiväkirjassani. Tästä lisäyksestä voi teillä toistaiseksi olla hyötyä.
Ja nyt hyvästi! Tehkää Gabriellasta onnellinen vaimo. Jos sisarenne tahtoo mennä naimisiin minun poikani kanssa huolimatta meitä kohdanneista suruista, niin älkää häntä estäkö. Jättämäni omaisuus on niin suuri, että vaimoni voi huoletta elää. Kun hän on toisessa elämässä yhtynyt minuun, on jäännös jaettava tasan lasten kesken.
Kun saatte kuulla että minä olen mennyt pois, niin älkää surkutelko, vaan toivottakaa sen sijaan onnea
Onnettomalle ystävällenne
John Berthier Heatherstonelle.
Näin heitin kirjeen syrjään ja otin esille ne paperiarkit, jotka sisälsivät salaisuuden selityksen. Niitten reunat olivat repaleisia. Näissä lehdissä nähtävät langan ja gummin jäljet osottivat, että ne oli revitty irti kirjasta. Ensi sivulla oli luettavalla käsialalla kirjoitettuna: ”Luutnantti J. B. Heatherstonen päiväkirja Thul-laaksossa syksyllä 1841.” Ja alempana luettiin: ”Tämä veto selvittää, mitä saman vuoden lokakuun ensi viikkona tapahtui, ja samalla kerrotaan siinä Terada-solassa tapahtuneesta kahakasta ja Ghoolab Shahin kuolemasta.”
Minulla on nyt tämä veto edessäni ja otan siitä sanatarkan jäljennöksen.
(Jatk.)
Pohjalainen n:ot 180-183 16-22.11.1900.
