XV. John Berthier Heatherstonen päiväkirja.
Thul-laaksossa lokak. 1 p. –
Kaksi meikäläistä rykmentti on tänään kulkenut ohi, matkalla rintamaan. Me söimme parempaa aamuruokaa Bengaalin rykmentin upseerien kanssa.
Näyttää tulevan ankara talvi. Lumivyö vuorilla on laskeutunut tuhat jalkaa, mutta solat tulevat lähimpien viikkojen kuluessa kulkukelpoisiksi, ja jos ne saarrettaisiin, on meillä niin monta varajoukkoa, että Pollock ja Nott vaikeudetta voivat edetä. He eivät tule jakamaan Elphinstonen armeijan kohtaloa.
Elliot tykistön päällikkönä ja minä olemme vastuulliset liikeyhteyden turvallisuudesta noin kahdenkymmenen peninkulman matkalla, aina laakson suusta Lotarin yli vievään puusiltaan asti. Godenough tarkka-ampujain päällikkönä vastaa sillan tuonpuolisesta tiestä, ja eversti-luutnantti Sidney Herbert valvoo molempia osastoja.
Voimamme eivät riitä meille määrättyyn työhön. Minulla on puolitoista komppaniaa omaa rykmenttiämme ja yksi eskadroona sovareita, josta ei ole vähintäkään hyötyä vuorilla. Elliotilla on kolme tykkiä, mutta hän voi käyttää ainoastaan kahta, sillä useat hänen miehensä ovat sairastuneet koleraan. Jokainen sotilasosasto on kumminkin varustettu vartijoilla, mutta nämä ovat riittämättömiä.
Ne laaksot ja rotkot, jotka haarautuvat pääsolasta, ovat täynnä tummaihoisia kansanheimoja, jotka ovat uskonkiihkoisia ja sitä paitsi ryövääjiä ja roistoja. Minua ihmetyttää etteivät he koeta hyökätä muutamain meidän karavaanien kimppuun. He olisivat voineet ne ryöstää ja vetäytyä takaisin vuorille meidän heitä saavuttamatta. Ei mikään muu kuin pelko voi pitää näitä ihmisiä aisoissa. Jos minä saisin olla määrääjänä, hirtettäisiin heistä toinen toisensa jälkeen jokaisen rotkon suulle. Haukannenineen, paksuine huulineen ja pitkine, liehuvine hiuksineen näyttävät he oikeilta paholaisilta. Heidän naurunsa on saatanallisen pilkallista. Ei mitään uutisia tänään rintamalta.
Lokak. 2 p. – Minä olen todellakin pakotettu pyytämään vielä yhden komppaniian Herbertiltä. Jos kimppuumme hyökätään, on välitysyhteys katkaistu. Tänä aamuna on kaksi sanantuojaa lähetetty eri tahoilta ilmoittamaan, että afghanilaiset vuorelaiset ovat ruvenneet astumaan alas vuorilta. Elliot lähti sovareineen yksi tykki mukanaan äärimmäiselle rotkolle, kun minä taas jalkaväkineni riensin lähimmälle. Mutta pian me saimme vakuutuksen siitä että hälytys oli ollut perusteeton.
Minä en nähnyt ainoatakaan vuorelaista, ja vaikka meitä tervehdittiin luotisateella, oli meidän mahdotonta saada vangiksi ainoatakaan noista heittiöistä. Voi heitä, jos he joutuisivat minun käsiini!
Viime aikana emme ole saaneet mitään tietoja rintamasta, mutta tänään ilmoittivat haavoitetut, joita kuletettiin meidän ohi, että Nott oli ottanut Ghuzneen. Minä toivon, että hän lämmitti niitä ryövääjiä, jotka joutuivat hänen käsiinsä. Pollockilta ei ole tullut mitään tietoja. Punjabista tuli norsupatteriia, joka näytti olevan hyvässä kunnossa. Useampia paranevia seurasi mukana, sillä he tahtoivat yhtyä rykmentteihinsä. Minä en tuntenut heistä ketään muuta kuin husaari Mostyn ja nuoren Blackesleyn. Me tupakoimme ja joimme punssia heidän kanssaan aina kello 11:een asti.
Saanut tänään kirjeen Wills & Co:lta siitä laskusta, jonka se olivat lähettäneet minulle Delhistä. Minä olin luullut että keskellä sodan riehunaa saisi olla vapaana moisista kiusallisuuksista. Wills kirjoittaa, että koska eivät kirjeelliset muistutukset mitään auta käy hän minua leirissä tapaamassa. Jos hän todellakin tulee, pidän minä häntä maailman rohkeimpana räätälinä.
Lokak. 3 p. – Hyviä uutisia rintamasta. Barcley on tuonut tänne pikasanomia. Viime kuun 16 p:nä on Pollock voittajana marssinut Kabuliin. Te Deum laudamus (sinua, Jumala kiitämme)! Minä toivon että kaupunki muutetaan soraläjäksi ja että kaduille kylvetään suolaa. Kaikessa tapauksessa on linna hävitettävä. Täten saavat Burnes ja moni muu meidän urhoollinen tietää, että vaikka emme voineetkaan heitä pelastaa, me kumminkin kostamme heidän puolestaan.
On vaikeaa viipyä tässä kurjassa paikassa, kun muitten on suotu olla mukana taistelussa niittämässä voittoa ja kunniaa. Eräällä meidän jemidaarilla* [Jemidaareiksi sanotaan Englannin armeijassa palvelevia hindulaisia upseereja] oli tänään mukanaan vuorelainen, joka sanoo että afghanilaiset keräytyivät joukoittain Terada-solaan, kymmenen peninkulmaa pohjoiseen päin meistä, ja että he aikovat hyökätä seuraavan sotilasjoukon kimppuun. Tämänlaatuisiin tietoihin ei kumminkaan aina ole luottamista. Minä ehdotin että me ampuisimme ennustajamme ja siten estäisimme hänet tekemästä kahdenkertaista kavallusta ilmoittamalla kansalleen meidän aikeet. Elliot ei hyväksynyt minun ehdotustani. Minä en voi sietää puolinaisia toimenpiteitä. Lopuksi saatoin kehoittaa hänet pidättämään mies vankina ja ampumaan hänet, jos hänen tietonsa olisivat vääriä. Viimeinen sotilasjoukkue kuletti mukanaan suuren joukon säilytysastioita, jotka sisälsivät kastia. Mutta koska oli unohdettu ottaa mukaan mitään syötävää lahjoitettiin kasti sovareille, jotka halulla joivat sitä. Olemme saaneet tietää, että toinen suuri sotilasjoukkue voi parin päivän päästä olla täällä. Se tulee tasangolta.
Lokak. 4 p. – Afghanilaisilla on tositarkoitus tällä kerralla. Kaksi meikäläistä vakoilijaa toi eilen sen tiedon, että viholliset todellakin kokoontuivat Terada-solaan. Me odotamme joukkuetta aamulla varhain, mutta ennen sen tuloa ei meidän tarvitse pelätä hyökkäystä.
Minä olen tehnyt oivallisen suunnitelman, ja Elliot on sen hyväksynyt. Tarkoituksemme on mennä pitkin laaksoa joukkuetta vastaan ja saartaa erään solan suu, josta odotamme hyökkäystä.
Mutta itse asiassa teemme yömarssin joukkueen leiripaikalle. Ja sinne ehdittyämme kätken minä 200 miestäni vaunuihin ja matkustan joukkueen kanssa takaisin.
Vihollisemme, jotka ovat saaneet kuulla että me olemme menneet etelään päin ja nähdessään joukkueen menevän pohjoiseen päin ilman meitä hyökkäävät luonnollisesti sen kimppuun siinä luulossa että me olemme kahdenkymmenen peninkulman päässä heistä. Me annamme heille läksytyksen, jota eivät he koskaan unohda.
Elliotin tykit näyttävät hedelmäkaupustelijain rattailta. Tykkimiehet piiloutuivat niihin rattaisiin, jotka seuraavat tykkejä. Jalkaväki muodostaa etu- ja jälkijoukon. Me olemme ilmoittaneet luotettaville maassa syntyneille palvelijoillemme sen suunnitelman, jota emme aio hyväksyä, sillä jos tahtoo antaa tiedoksi jonkun asian, tulee ilmoittaa jollekin maassa syntyneelle palvelushengelle.
Kello 8.45 illalla. – Nyt me lähdemme matkaan joukkuetta tapaamaan. Seuratkoon onni meitä!
Lokak. 5 p. – Kello 7 illalla. Me olemme voittaneet, Elliot ja minä. Juuri nyt olen palautunut, väsyneenä ja näännyksissä vaatteet tomun ja veren tahraamina. Mutta ennen kuin muutin vaatteita tai edes peseydyin, tahdoin huvittaa itseäni merkitsemällä päiväkirjaan, mitä tänään olen kokenut. Tämä toimenpide on sitä paitsi oleva valmistuksena siihen viralliseen tiedonantoon, jonka Elliotin ja minun täytyy toimittaa tapauksesta.
Sopimuksen mukaan lähdimme joukkueen leiripaikalle. Chamberlain päällikkyyttä pitävä upseeri. Me selitimme hänelle asiain tilan, ja päivänkoitteessa olimme valmiina lähtemään. Meidän täytyi jättää useampia tonneja heinää, saadaksemme sijaa indialaisille sotilaillemme ja tykistölle. 6:n ajoissa oli kaikki valmiina, ja me lähdimme matkaan. Saattojoukkomme ei seurannut meitä säännöllisessä järjestyksessä, sillä emme tahtoneet herättää epäluuloja.
Minä näin että tällä kerralla olisi tosi kädessä. Tähystyspaikastani, joka oli telttipeitteen takana niissä vaunuissa, joissa olin ottanut paikkani, huomasin turbaanilla peitettyjä päitä pistäytyvän esiin kallioilta. Mutta kun me saavuimme Terada-solalle, joka oli tavattomien vuoriseinien rajoittama, rupesimme ymmärtämään että viholliset olivat kokoontuneet tänne, ja jos emme olisi pitäneet niin tarkkaa tähystystä, olisimme epäilemättä joutuneet satimeen.
Mutta nyt pysähtyi joukkue, ja kun viholliset näkivät että heidät huomattiin, rupesivat he ampumaan meitä. Minä olin pyytänyt Chamberlainin verkalleen perääntymään. Sotajuoni onnistui. Kun punatakit peräytyivät, seurasivat viholliset heitä ilosta ulvoen ja hyppivät kiveltä kivelle heidän perässään. Tummine, surkeannäköisine kasvonpiirteineen ja liehuvine vaatteineen olisivat he soveltuneet malliksi jollekin maalaajalle, joka olisi halunnut tulkita Miltonin esitystä tuomittujen sotajoukoista. Kaikilta puolilta tunkeutuivat he esiin, sillä he luulivat että voitto oli jo niin hyvin kuin saatu, ja heidän keskellään liehui profeetan lippu.
Nyt oli meillä tilaisuus käsissä, ja me riensimme käyttämään sitä hyväksemme. Kaikista vaunuista paukkui laukauksia, ja luodit sattuivat tiheään sullottuihin joukkoihin. Näitten vastarinnan tekeminen oli turhaa. Viholliset pakenivat ja koettivat pelastautua. Nyt oli meidän vuoro ajaa takaa. En koskaan ole saanut niin pikaista ja perinpohjaista voittoa. Vihollisen peräytyminen muuttui hurjaksi paoksi vuorille.
Saatuani heidät käsiini en tahtonut päästää heitä niin helpolla. Minä päätin antaa heille semmoisen läksytyksen, jota eivät koskaan unohtaisi. Me seurasimme kintereillä ja tulimme Terada-solaan. Chamberlain ja Elliot jäivät vartioitsemaan solan suuta, kun minä tunkeuduin indialaisineni ja tykistöineni eteenpäin. Kankeat eurooppalaiset virkapukumme ja tottumattomuutemme vuorilla kiipeilemiseen olisi kuitenkin ehkäissyt menestystämme, jos ei onni olisi meitä suosinut. Pääsolasta aukeaa pienemmän rotkon suu. Kiireessään ja hämmästyksessään olivat muutamat pakolaiset menneet sinne. Minä arvioin heidän lukumääränsä 60 tai 70:ksi ja olin juuri aikeessa mennä heidän ohitsensa, ajaakseni takaa pääjoukkoa. Samassa syöksyi eräs vakoojani esiin ja ilmoitti minulle että kapeampi rotko oli nuotanperä, ja etteivät siis ne afghanilaiset, jotka olivat menneet sinne voineet päästä pakoon raivaamatta ensin tietä meidän joukkojen läpi. Tässä oli tilaisuus kostaa, enkä minä tahtonut jättää sitä käyttämättä?
Kehotettuani Chamberlainia ja Elliotia ryntäämään pääsolaan, ajaakseni takaa sitä suurta joukkoa, joka oli paennut sinne, lähdin minä poikineni ahtaampaan solaan, johon me tunkeuduimme hitaasti ja varovaisesti. Ei schakaalikaan olisi päässyt pujahtamaan sivuitsemme meidän sitä huomaamatta. Kapinoitsijat olivat vangittuina kuin rotat satimessa.
Sola, jossa me olimme, oli majesteetillisin ja kolkoin mitä koskaan olen nähnyt. Kummallakin puolella kohoutuvat jyrkät vuorenseinät, jotka olivat enemmän kuin tuhat jalkaa korkeat. Ne lähenivät toisiaan niin että ainoastaan kapea juomu päivänvaloa oli nähtävissä. Rotko oli suulta jokseenkin leveä, mutta kapeni kapenemistaan, jota kauemmaksi me etenimme. Tässä ihmeellisessä rotkossa vallitsi melkein puolipimeys. Maa oli epätasaista, mutta me riensimme eteenpäin niin nopeaan kuin mahdollista. Minä näin että me lähestyimme sitä kohtaa, jossa vuorenseinät yhtyivät, muodostaen terävän kulman. Juuri itse kulmassa oli kiviläjiä, ja pakolaisemme kiipesivät nyt sille. Nähtävästi olivat he menettäneet rohkeutensa ja olivat kykenemättömiä vastustamaan. He olivat tarpeettomia vankeina eikä heitä vapauteen laskeminen tullut kysymykseenkään. Sapeli paljastettuna johdin minä väkeäni, kun meidät äkkiä pysähti näky, jonka usein saa nähdä Dryry Lanesin teatterissa, mutta harvoin tai ei koskaan todellisessa elämässä.
Toisessa kallioseinässä, ei kaukana kallioläjästä, oli luola, joka paremmin soveltui eläimen kuin ihmisen asunnoksi. Sen pimeydestä astui esiin vanha mies, niin vanha, että kaikki vanhat sotilaat näyttivät maitoleuoilta häneen verrattuina. Hänen hiuksensa ja partansa olivat lumivalkeat ja ulottuivat kauas selälle ja rinnalle. Kasvot olivat ryppyiset, ruskeat ja lihattomat, näyttäen apinan ja muumion välimuodolta. Silmät loistivat kuin mahonkipohjalle kiinnitetyt timantit.
Tämä ihmeellinen olento syöksyi ulos luolasta, asettui pakolaisten ja meidän väliin ja osotti majesteetillisella kädenliikkeellä, että me vetäytyisimme takaisin.
Jyrisevällä äänellä huudahti hän ymmärrettävällä englanninkielellä:
”Tämä paikka on pyhä. Täällä vajoudutaan rukoukseen ja mietiskelyyn teurastuksen ja murhan sijasta. Vetäytykää takaisin ettei jumalien viha teitä kohtaisi!”
”Menkää tieltä ukko”, huudahdin minä. ”Te joudutte itse vaaraan, jos ette ole varoillanne.”
Minä huomasin, että afghanilaiset rohkaistuivat ja että oma väkeni epäröi. Nähtävästi täytyi minun esiintyä tarmokkaana, jos mieli päästä voitolle. Minä riensin siis tykkiväen etunenässä eteenpäin. Vanhus seurasi meitä kädet levitettyinä, ikäänkuin olisi tahtonut pidättää meidät. Mutta kun ei minulla ollut aikaa viivytellä pikkuasioissa lävistin minä hänen ruuminsa miekallani samassa silmänräpäyksessä kun eräs ylikonstaapeli ratsupyssyllään antoi hänelle iskun päähän. Vanhus kaatui silmänräpäyksessä maahan. Nähdessään hänen kaatuvan päästivät afghanilaiset kauhun ja hämmästyksen huudon. Indialaiset, jotka olivat olleet halukkaita perääntymään, tulivat nyt avukseni ja pian oli voittomme täydellinen. En luule ainoankaan miehen päässeen hengissä solasta.
Tappiomme oli mitätön, – ainoastaan kolme kuollutta ja viisitoista haavoittunutta. Me otimme heidän lippunsa, joka oli väriltään viheriä, ja jossa oli luettavana koraanista otettu värssy.
Kun kaikki oli päättynyt, tähystelin minä nähdäkseni vanhuksen ruumiin, mutta se oli kadonnut, vaikka minä en voi käsittää, miten se oli tapahtunut. Hänen verensä tulkoon hänen omalle päälleen! Hän olisi vielä elänyt, jos ei hän olisi tahtonut, kuten konstaapelit sanovat Englannissa ”ehkäistä upseeria hänen velvollisuutensa täyttämisessä”.
Minä olen nyt saanut kuulla että hänen nimensä oli Ghoolab Shah ja että hän oli suuri ja pyhä buddalainen. Häntä pidettiin profeettana ja hän voi tehdä ihmetöitä. Kerrottiin että hän asui juuti tässä luolassa, kun Tammerlan kulki tätä tietä vuonna 1307. Minä menin luolaan ja minusta on ihan käsittämätöntä, miten ihminen olisi saattanut siellä viikkoakaan viettää. Luola oli ainoastaan neljä jalkaa korkea ja sitä paitsi pimeä ja kostea. Puupenkki ja vaatimaton pöytä oli koko huonekalusto. Pergamenttirullia, jotka olivat täynnä hieroglyyfikirjoitusta, oli sekaisin kaikkialla.
Niin, nyt on hän mennyt siihen maahan, jossa rauhan evankelio voittaa kaikki pakanalliset noitatemput. Rauha hänelle!
Elliot ja Chamberlain eivät saaneet kiinni ketään niistä, jotka pakenivat suuren solan kautta. Minä olen päivän sankari. Nyt voin ajatella korotusta. Minun täytyy kumminkin hankkia jotakin syötävää sillä minä olen ”valmis kuolemaan nälkään”. Kunnia on ihanaa, mutta ei sillä voi elää.
Lokak. 6 p. kello 11 a. p. – Minä koetan niin selvästi ja tyynesti kuin mahdollista kertoa mitä viime yönä tapahtui.
Koskaan en minä ole ollut uneksija enkä näkyjen näkijä ja voin vakuuttaa että aistimeni ovat täysikuntoiset, vaikka kyllä mielelläni tahdon tunnustaa, että jos joku muu olisi kertonut minulle semmoista, olisin epäillyt hänen puheensa todenperäisyyttä. Olisin tietysti uskonut pettyneeni, jos en sitten olisi kuullut kellon ääntä. Nyt minä tein kiertokävelyn indialaisen upseerini kanssa ja saatuani vakuutuksen siitä että kaikki oli asianmukaisessa kunnossa, menin minä 11 aikaan levolle.
Olin juuri nukkumaisillani, sillä minä olin rättiväsynyt päivätyön päätyttyä, kun heräsin hiljaiseen paukkeeseen, ja kun tähystelin ympärilleni, huomasin aasialaiseen pukuun puetun miehen seisovan telttikäytäväni suulla. Hän oli liikkumaton, mutta katseli minua ankaran ja juhlallisen näköisenä.
Ensi ajatukseni oli että minulla oli edessäni kiihkoisa vihollinen, joka oli hiipinyt aina tänne asti minua tappamaan. Minä koetin hypähtää pystyyn puolustautuakseni häntä vastaan, mutta minun oli mahdoton liikuttaa ainoatakaan jäsentä. Vaikkapa olisin nähnyt tikarinkärjen ojennettavan rintaani vastaan, niin en ainoallakaan liikkeellä olisi voinut sitä välttää. Minä luulen että lintu ollessaan käärmeitten hurmaamana tuntee samaa mitä minä tunsin, kun silmäni tapasivat tuon kolkon muukalaisen katseen. Pari kertaa ummistin silmäni ja koetin kuvitella uneksivani, mutta kun ne avasin, seisoi mies siinä ja katsoi uhkaavasti minuun. Hiljaisuus kävi viimein sietämättömäksi. Tuntui siltä että minun täytyisi ponnistaa kaikki voimani kyetäkseni puhumaan hänelle. Minä en ole mikään heikkohermoinen mies enkä ensimmältä ymmärtänyt, mitä Virgilius tarkoitti, kun hän kirjoitti: ”Adhesit faucibus ora” (kieli tarttui suulakeen).
Viimein saatoin mongertaa muutamia sanoja ja kysyin, kuka hän oli ja mitä hän tahtoi.
”Luutnantti Heatherstone”, vastasi hän pitkäveteisesti ja vakavasti, ”te olette tänään tehnyt suurimman ilkityön mikä ihmisen on mahdollista tehdä. Te olette tappanut kolmenkertaisesti siunatun miehen, ensi asteen pääadeptin, vanhemman veljen, joka on vaeltanut viisauden tietä useampana vuotena kuin te olette elänyt kuukausia. Te katkaisitte hänen elämänlankansa aikana, jolloin hänen työnsä oli melkein täytetty ja jolloin hän oli saavuttamaisillaan suurimmat salatut tiedot, jotka olisivat vieneet ihmisen askelta lähemmäksi hänen luojaansa. Kaiken tämän olette te tehnyt aiheettomasti ja juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän rukoili avuttomien ja onnettomien puolesta. Kuunnelkaa nyt minun sanojani, John Heatherstone.”
”Monta tuhatta vuotta sitten, kun salattuja tieteitä ensin vainottiin, huomasivat oppineet ihmisen olemassaolon liian rajoitetuksi salliakseen ihmisen kehittymästä sielunelämän korkeimmille asteille. Sen ajan viisaat omistivat siis voimansa, etupäässä ikänsä pitentämiseen, saadakseen tilaisuuden lisätä tietomääräänsä. Koska he tunsivat luonnon salaiset lait, voivat he aseistautua tautia ja korkean iän raihnaisuutta vastaan. Jälellä oli ainoastaan keinon etsiminen, millä voisivat suojella itseään pahojen ja väkivaltaisten ihmisten hyökkäyksiltä, ihmisten, jotka aina ovat valmiit hävittämään sitä, mikä on viisaampi ja parempaa kuin he itse ovat.
Mitään suoranaisia välineitä ei tämän suojan hankkimiseksi voitu keksiä, mutta sen sijaan määräsivät salatut voimat kauhean ja välttämättömän koston sille ihmiselle, joka tappaa adeptin. Nämä lait ovat vielä tänä päivänä voimassa, John Heatherstone ja te olette niitten rangaistavana. Vaikka te olisitte kuningas tai keisari, niin ette sittenkään välttäisi niitten rangaistusta. Teillä ei siis ole mitään laupeutta odotettavissa.”
”Entisinä aikoina kuoli murhaaja aina samana hetkenä, jolloin hänen uhrinsakin, mutta sittemmin muutettiin tämä laki, sillä asia katsottiin siksi, että murhaajan tulisi saada aikaa käsittää ja ymmärtää se rikos, jonka hän oli tehnyt. Siitä syystä määrättiin, että kaikissa semmoisissa tapauksissa jätettäisiin kosto pyhän miehen oppilasten chelasten tehtäväksi. Näillä olisi valta mielensä mukaan pitentää tai lyhentää aikaa ja vaatia kosto vuosipäivänä siitä päivästä, jolloin rikos tehtiin. Teidän ei tarvitse tietää, miksi rangaistus kohtaa teitä semmoisena päivänä. Riittää kun tiedätte olevanne kolmenkertaisesti siunatun Ghoolab Shahin murhaaja ja että minä olen vanhin niistä kolmesta chelasta, jotka ovat saaneet käskyn kostaa hänen kuolemansa.”
”Ennemmin tai myöhemmin me siis tulemme tapaamaan teitä, vaatiaksemme henkeänne sovitukseksi siitä, jonka olette ottanut. Sama kohtalo odottaa tuota kurjaa sotamies Smithiä, joka vaikka vähemmin rikollisena kuin te, on tuottanut itselleen saman rangaistuksen nostamalla kätensä Buddan valittua vastaan. Jos te saatte elää muutamia vuosia, niin tapahtuu se ainoastaan siitä syystä että saatte aikaa katua rikostanne ja tuntea olevanne tuomittu. Te ette koskaan tule unohtamaan tekemäänne pahaa, sillä meidän tähtikello muistuttaa teille aina menneisyyttä ja tulevaisuutta. Te kuulette sen päivällä ja yöllä ja se on oleva teillä merkkinä, että te, – missä tahansa olettekin ja mitä tahansa tehnettekin ette koskaan voi vapautua Ghoolab Shahin clelaista. Te ette näe minua ennen kuin sinä päivänä, jona me tulemme noutamaan henkeänne. Pelossa ja kuolontuskassa vietetty elämä on kuolemaa pahempi.”
Tehden uhkaavan liikkeen kääntyi olento ja poistui teltistä.
Samassa silmänräpäyksessä katosi raukeus, joka oli painanut minun jäseniäni. Minä hypähdin vuoteeltani ja katsoin ulos telttiaukosta. Vartijasotamies seisoi muutaman askelen päässä minusta, pyssyynsä nojautuen.
”Mitä sinä, kurja lurjus, ajattelet, kun sallit ihmisten sillä tavalla häiritä minua”, sanoin minä hindustaninkielellä.
”Onko sahibia häiritty”, kysyi hän.
”Juuri nyt. Pari sekuntia sitten. Sinun on täytynyt nähdä hänen menevän ulos minun teltistäni.”
”Sahib varmaankin erehtyy”, vastasi mies kunnioitusta osottavalla mutta vakavalla äänellä. ”Minä olen ollut tässä tunnin ajan, eikä ainoakaan ihminen ole mennyt ulos teltistä.”
Hämmästyneenä ja tyytymättömänä istuin minä vuoteeni viereen ja tuumailin että kaikki olisikin vaan harhanäkyä, joka oli syntynyt heikkohermoisuuteen asti kiihoittuneesta tilastani edellisenä päivänä. Silloin tapahtui uusi ihme. Juuri pääni kohdalta kuului kirpeän sointuva ääni. Minä katsein ylös, mutta en huomannut mitään. Minä tarkastin huolellisesti koko teltin, mutta keksimättä tuon omituisen äänen syytä.
Viimein heittäydyin minä rutiväsyneenä vuoteelle ja nukuin melkein heti.
Aamulla herättyäni olin taipuisa uskomaan että yön tapahtumat olivat ainoastaan esiintyneet mielikuvituksessani, mutta tuskin olin ehtinyt nousemaan vuoteeltani, kun sama ihmeellinen ääni taas tapasi korvani. Minä en voi käsittää, mikä se on ja mistä se tulee. Onko tämä se varoittava kello, josta mies puhui? Olen koettanut muistaa ja kirjoittaa mitä hän sanoi, mutta pelkään unohtaneeni useamman seikan. Mikä on oleva tämän ihmeellisen historian loppu? En ole sanonut mitään Elliotille ja Chamberlainille. He väittävät että minä näytän sairaalta ja kurjalta.
Samana iltana. – Olen ollut tilaisuudessa puhumaan tykkimies Rufus Smithin kanssa. Hän on nähnyt saman näyn ja myös kuullut saman äänen. Mitä tämä kaikki merkitsee?
Lokak. 10 p. (neljä päivää myöhemmin.) – Jumala auttakoon meitä!”
Näillä sanoilla päättyi päiväkirja.
Mukana seurasi lisäys, jonka kenraali hiljattain oli liittänyt päiväkirjaan.
”Tästä päivästä alkaen”, kirjoitti hän, ”en yöllä enkä päivällä saanut rauhaa tuolta kauhealta ääneltä. Vuosia on vierinyt, mutta levottomuuteni ei vähene vaan yltyy. Minä olen sekä sielultani että ruumiiltani murtunut mies. Minä elän aina jännitystilassa ja vaivaan korviani kuullakseni tuon vihatun äänen. Minulla ei ole odotettavissa toivoa eikä lohdutusta haudan tällä puolella. Jumala tietää että minä ikävöitsen kuolemaa, ja kun lokakuun viides päivä tulee, niin olen kuitenkin ihan suunniltani pelosta, sillä enhän minä tiedä, mikä kauhea kohtalo minua odottaa.
Neljäkymmentä vuotta on kulunut siitä, jolloin minä tapoin Ghoolab Shahin ja neljäkymmentä kertaa olen ollut kuoleman kauhun ympäröimänä, saamatta sitä siunattua rauhaa, joka löytyy haudan tuolla puolella. Olen saattanut tälle autiolle paikalle asumaan ja ympäröinyt huoneeni korkealla lankkuaidalla, sillä täytyyhän minun tehdä jotakin itsepuolustuksekseni.
Olen ylpeä siitä etten ole käyttänyt sinihappoa enkä opiumia! Olisinhan minä näitä välineitä käyttämällä aina päässyt vainoojistani. Mutta minä olen saanut sen opetuksen, ettei miehen koskaan tule luopua tehtävästään. Sen sijaan on ensinkään epäilyt antautua vaaraan Indian sodan aikana, mutta kuolema vältti aina minua, ja minut kuormitettiin arvomerkeillä ja kunnianosotuksilla osotetun urhoollisuuteni tähden.
Suuren lohdutuksen on kaitselmus antanut minulle uskollisessa ja rakkaassa vaimossani. Ennen häitämme uskoin minä hänelle kauhean salaisuuteni, mutta siitä huolimatta tahtoi hän kuitenkin jakaa minun kohtaloni. Hän on todellakin jakanut minun kuormani, mutta on melkein musertunut sen painon alla.
Lapsenikin ovat tuottaneet minulle suurta lohdutusta. Mordaunt tietää kaikki tai melkein kaikki. Olemme koittaneet salata asian Gabriellalta, vaikka hän kyllä aavistaa, ettei kaikki ole niinkuin olla pitäisi.
Minä toivon että tämän paperin sisällys annetaan Straenraerin tohtori John Easterlingin tiedoksi. Hän kuuli kerran itse kellonsoinnin. Tekemäni surullinen kokemus voi hänelle osottaa minun puhuneen totta, kun sanoin tässä maailmassa löytyvän voimia, jotka ovat tuntemattomia Englannissa.
J. B. Heatherstone.”
Päivä rupesi koittamaan, kun minä olin lopettanut tämän ihmeellisen historian lukemisen, jota sisareni ja Mordaunt olivat suurimmalla tarkkuudella kuunnelleet.
Tähdet olivat ruvenneet vaalenemaan ja harmaa valo loisti idässä. Mies, jolla oli vainukoira, asui parin peninkulman päässä, ja meidän oli siis aika lähteä matkaan. Uskottuamme Esterin tehtäväksi asian kertomisen isällemme, varustauduimme me tarpeellisilla matkaeväillä ja lähimme viipymättä käymään.
(Jatk.)
Pohjalainen n:ot 185-188 24-30.11.1900.
