Veljekset.
Kirj. Selma Lagerlöf.
Suomennos.
Säälittää kovin nuo kuolleet, jotka pitää haudattaman kaupunkien hautausmaihin. Kun ne nostetaan ruumisvaunuun ja viedaän pois pitkin katuja, on kuin nureksisivat ne ja valittaisivat kirstuissaan. Jotkut valittavat, ettei heidän ruumisvaunussaan ole töyhtöjä. Toiset lukevat seppeleet eivätkä ole tyytyväisiä. Ja on muutamia, joita seuraa vain pari, kolme vaunua ja ovat siitä loukkaantuneet.
Sellaista ei kuolleiden koskaan pitäisi saada tuntea eikä kokea. Mutta kaupunkien ihmiset eivät lainkaan ymmärrä, miten heidän on niitä kunnioitettava, jotka lasketaan pitkään haudan lepoon.
Paremmin ne sen käsittävät maaseudulla, eikä sitä missään niin hyvin käsitetä kuin Svartsjön pitäjässä Värmlannissa.
Jos te kuolette Svartsjön pitäjässä, niin tiedätte saamanne aivan samallaisen kirstun kuin kaikille muillekin annetaan, kunnollisen, mustan kirstun, samaa lajia kuin ne kirstut, joissa kihlakunnan tuomari ja nimismies haudattiin tuonoissa vuonna. Sillä sama puuseppä tekee kaikki kirstut, ja hänellä on vain yksi malli, toinen ei tule parempi eikä huonompi kuin toinenkaan. Ja tiedätte myöskin, sillä sehän on niin monta kertaa nähty, että teidät viedään kirkolle työvaunuissa, joka tilaisuutta varten on mustaksi maalattu. Teidän ei tarvitse lainkaan ajatella mitään töyhtöjä, sillä sellaisia ei tunnetakaan. Ja tiedätte, että hevosilla on valkoset liinat siloissa ja että teitä viedään aivan yhtä hitaasti ja juhlallisesti kuin tilanomistajaa.
Vaan siitä ette tarvitse olla pahoillanne, ettette saisi tarpeeksi monta seppelettä, sillä kirstulle ei lasketa ainoatakaan kukkaa. Se kuuluu asiaan, että se on oleva musta ja kiiltävä eikä mitään, mitä sitä peittäisi. Ettekä tarvitse ajatella, ettei teitä kyllin lukuisasti saatettaisi, sillä ne, jotka kylässä asuvat, tulevat kyllä kaikki teitä saattamaan. Eikä teidän myöskään ole pakko maata ja kuunnella itketäänkö ja valitetaanko paarienne ympärillä. Kuolleita ei milloinkaan itketä, kun ne ovat kirkonmäellä Svartsjön kirkon luona.
Yhtä vähän teitä tullaan itkemään kuin nuorta, kukoistavaa miestä, jonka tuoni on temmannut juuri silloin, kun hänestä oli tulemassa köyhien, vanhain vanhempiensa tuki. Teidät asetetaan kahdelle mustalle pukille pitäjäntuvan edustalle, ja koko joukko väkeä kerääntyy vähitellen teidän ympärillenne, ja naisilla on kaikilla nenäliinat käydessä. Vaan kukaan ei itke, nenäliinat pidetään lujasti kokoon käärittyinä, ei ainoatakaan nosteta silmiin. Ette tarvitse pelätä, etteivät ihmiset vuodattaisi teidän tähtenne yhtä monta kyyneltä kuin muidenkin. He itkisivät, jos se olisi soveliasta, vaan se ei ole soveliasta.
Voittehan ymmärtää, että jos toisen haudalla paljon surtaisi, olisi pahoteltava toista, jota kukaan ei surisi. He tietävät mitä tekevät Svartsjössä. Niin he tekevät kuin siellä tapana on ollut jo monta sataa vuotta.
Mutta siellä kirkonmäellä seisoessanne olette te mahtava ja suuri olento, vaikkette saisikaan kukkia eikä kyyneleitä. Ei kukaan tule kirkkoon kysymättä kuka olette. Ja sitte ne kulkevat teidän kirstunne luo ja asettuvat sitä katsomaan. Eikä kellekään juohdu mieleenkään loukata vainajaa häntä surkuttelemalla. Ei keltään lähde muunlaista sanaa kuin että se oli hänelle hyvä, että pääsi pois.
Ei se ole ensinkään kuten kaupungissa, missä teidät haudattaisi minä päivänä tahansa. Svartsjössä teidät haudataan sunnuntaina, niin että koko pitäjä on ympärillänne. Siinä on kirstunne ääressä sekä se tyttö, jonka kanssa tanssitte viime juhannusyönä, että se mies, jonka kanssa hevosia vaihdoitte viime markkinoilla. Siinä on koulunopettaja, joka teistä piti huolen, kun olitte pieni poika, ja joka teidät on unohtanut, vaikka te hänet niin hyvin muistitte, ja vanhana valtiopäivämies, joka ei ennen koskaan välittänyt teitä tervehtiä. Tämä ei ole kuten kaupungissa, siellä ihmiset tuskin näkisivätkään teitä ohi vietävän.
Kun pitkät kantoliinat tuodaan ja pannaan kirstun alle, niin ei ole ketään, joka ei seuraisi toimituksen mukana.
Ette voi aavistaa, millainen kirkonpalvelija Svartsjössä on. Hän on vanha sotilas ja näöltään kuin sotamarski. Hänellä on lyhyeksi leikattu, valkea tukka ja kiertoviikset ja suippo leukaparta, hän on solakka ja pitkä ja kulkee suorana kevein ja varmoin askelin. Sunnuntaisin hän on hyvinharjatussa verkasessa nutussa. Hän on todellakin kuin hienoin herra mitä tapaa. Ja hän se ensinnä kulkee saattojoukon edellä. Hänen jäljessään seuraa surusauvankantaja.
Ei ole sanottu, että surusauvankantaja miltään näyttää kirkonvartijaan nähden. Saattaa olla niin, että hänen kirkkohattunsa on liian suuri tahi vanhanaikainen. Hän näyttää myöskin olevan hämillään, mutta koska ei surusauvankantaja olisi hämillään?
Sitten tulette te itse kirstussanne kuuden kantajan kanssa, ja sitten tulee pappi ja lukkari ja kylänväki ja koko pitäjä. Koko kirkkoväki saattaa teitä kirkkomaalle, siitä saatte olla varma.
Mutta nyt teidän on huomattava jotakin. He ovat niin pienen ja köyhän näköisiä, jotka teitä saattavat. Eiväthän he ole komeita kaupunkilaisia, vain yksinkertaisia, vaatimattomia Svartsjöläisiä. Näyttää kuin siellä olisi vain yksi, joka on suuri ja kunnioitettava, ja se olette te kirstussanne, te, joka olette kuollut.
Ne toiset, niiden on seuraavana päivänä käytävä raskaaseen ja kovaan työhön, heidän on oltava vanhoissa, köyhissä tuvissaan, vanhat, paikkaiset nutut yllään. Ne toiset, heitä alinomaa vaivaa, painostaa ja nöyryyttää köyhyys.
Jos joku vieras saattaa teitä hautanne partaalle, tulisi hän paljon surullisemmaksi katsellessaan noita ihmisiä, jotka saattueessa kulkevat, kuin ajatellessa teitä, joka olette kuollut. Ette koskaan enää tarvitse tarkastaa samettikaulusta nähdäksemme jos sen reuna alkaa haalistua, ette tarvitse silkkihuiviin tehdä erityistä laskosta, peittääksenne sen murtumiskohtaa. Ette tarvitse milloinkaan enää pyytää maakauppiasta antamaan tavaroita velaksi, ette tuntea työvoiman vähentymistä, ettekä odottaa päivää jolloin joudutte pitäjän vastukseksi.
Kun he saattavat teitä hautaan, kulkee itsekukin ajatellen, että parasta on olla kuollut, parempi liitää ylös taivaaseen aamupäivän valkeiden pilvien kerällä, kuin alituiseen kokea elämän monivaiheisia vastuksia.
Kun on päästy hautausmaan muuriaidalle, missä hauta on kaivettu, vaihdetaan kantovaatteet vahvoihin nuoriin, ja kantajat nousevat maakummulle ja laskevat teidät alas.
Ja kun tämä on tehty, tulee lukkari haudan partaalle ja alkaa laulaa: ”Mä kuolon teitä kuljen".
Hän laulaa virren aivan yksin, ei pappi eikä kukaan seurakunnasta häntä avita. Mutta lukkarin täytyy laulaa, ja olipa kuinka kova pohjatuuli tai kuinka voimakas aurinko hänen kasvojansa vastassa, niin laulaa hän.
Lukkari on jotenkin vanha, eikä hänen lauluäänestään enää ole paljoa. Hän kyllä tietää, ettei se nyt kuulu niin kauniilta, hänen ihmisiä hautaan laulaessaan, kuin se kuului hänen nuorra ollessaan, mutta hän tekee sen kuitenkin, koska se kuuluu hänen ammattiinsa.
Sillä sinä päivänä, ymmarrättehän, jolloin ääni kerrassaan pettää, niin ettei hän enää voi laulaa, täytyy hänen ottaa ero virastaan, ja tämä on yhtä kuin vajota todelliseen köyhyyteen.
Siksipä koko seurakunta on peloissaan, kun vanha lukkari laulaa, ja ihmettelee jos ääni kestää koto värssyn läpi. Vaan kukaan ei laula mukana, ei yksikään, sillä se ei käy päinsä, se ei ole tapana. Haudalla ei milloinkaan lauleta Svartsjössä.
Kuitenkin, jos joku kuuntelee oikein tarkkaan, huomaa hän, ettei lukkari laula yksin. Siinä on todellakin ääni, joka seuraa mukana, mutta siinä on niin sama sointu, että molemmat äänet yhtyvät, kuin jos olisi yksi ääni.
Tuo toinen ääni, joka mukana laulaa, on pienen ukon, pitkässä, harmaassa sarkanutussa. Hän on lukkaria vielä vanhempi, mutta hän antaa minkä ääntä lähtee häntä avittaakseen.
Ja ääni on kuten sanottu vallan samallainen kuin lukkarin, ne ovat niin yhdennäköiset, ettei voi olla ihmettelemättä.
Mutta kun katselee tarkemmin, niin onkin tuo pieni, harmaja ukko aivan lukkarin näköinen, sama nenä ja leuka ja suu, vain hiukan ijäkkäämmät ja ikäänkuin elämässä turmeltuneemmat. Ja siitä ymmärtää, että tuo pieni köyhä on lukkarin veli. Ja niinpä tietääkin, mistä syystä hän häntä avittaa.
Sillä nähkääs, häntä ei ole koskaan vetellyt täällä maailmassa, hänellä on aina ollut huono onni, ja kerran hän teki konkurssin ja veti silloin lukkarin kanssaan onnettomuuteen. Hän tietää sen syyksensä, että veljellä aina on vaikea tulla toimeen.
Ja lukkari on kyllä koettanut auttaa häntä jaloilleen, vaan ei se ole onnistunut, sillä hän ei ole ollut niitä, joita olisi voinut auttaa. Alinomaa häntä on onnettomuus seurannut, eikä hänessä ole ollut sitä oikeata tarmoa.
Vaan lukkari on ollut sumun loistava valo, ja toisen vain on pitänyt ottaa vastaan ja ottaa vastaan, eikä mitään hänellä ole ollut takasin annettavan.
Hyvä Jumala, puhuakaan takasin antamisesta! Hän kun on niin köyhä! Näkisitte vain metsätorpan, missä hän asuu!
Hän tietää, että hän aina on ollut raskasmielinen ja suruinen ja vain vaivaksi, vain vaivaksi veljelleen ja muille ihmisille.
Mutta nähkääs, nyt viime aikoina hänestä on tullut mahtava mies, nyt hän antaa takasin. Sitä hän tekee. Nyt hän auttaa veljeänsä, lukkaria, joka on hänelle ollut valona ja elämänä ja ilona hänen elämän päivinään. Nyt hän avittaa häntä laulussa, että hän saisi pitää virkansa.
Hän ei mene kirkkoon, sillä hänestä tuntuu kuin kaikki häntä tähtäilisivät, jolla ei ole mustia sunnuntaivaatteita. Mutta joka sunnuntai hän menee kirkonmäelle katsomaan joko siellä näkyy kirstua mustien pukkien päällä pitäjäntuvan edustalla. Ja jos siellä näkyy, seuraa hän mukana haudalle, ja silloin hän antaa itsensä alttiiksi vanhassa, harmaassa nutussaan ja avittaa veljeä, jolla on tuo kurja äänensä.
Pieni ukko kuulee kyllä kuinka huonosti hän laulaa, hän asettuu toisten taakse eikä tunkeudu haudan ääreen. Mutta hän laulaa. Ei olisi niin vaarallista, jos lukkarin ääni pettäisi paikassa tahi toisessa. Hänen veljensä on siinä häntä tukemassa.
Hautausmaalla ei kukaan naura laululle, mutta kun on päästy kotia ja riisuuduttu hartaudesta, silloin puhutaan millaista kirkossa oli, ja silloin lukkarin laululle nauretaan, nauretaan sekä hänelle että veljelleen. Lukkari ei tuosta ole milläänkään, hän ei ole senluontoinen, mutta veli siitä kärsii ja sitä ajattelee. Häntä pöyristyttäa Sunnuntai pitkin viikkoa, mutta hän tulee sinne kuitenkin säntillisesti ja tekee velvollisuutensa.
Vaan teistä siellä kirstussanne, teistä ei laulu ole niinkään huonoa. Teistä se on hyvaä musiikkia. Eikö totta, että tahtoisi vain tuon laulun vuoksi tulla Svartsjössä haudatuksi?
Virressä sanotaan, että kaikki on käyntiä kohti kuolemaa, ja kun nuo kaksi ukkoa sitä laulavat, nuo kaksi, jotka toistensa tähden ovat kärsineet koko elämän, silloin tuntee jos milloin, kuinka vaivalloista elämä on, ja kuolleena tuntee olevansa niin tyytyväinen.
Ja sitten laulu lakkaa, ja pappi heittää kirstulle multaa ja lukee teille.
Senjälkeen nuo kaksi vanhaa ääntä laulamat: ”Mä taivaan tietä kuljen." Eivätkä he laula tätä värssyä paremmin kuin edellistäkään. Heidän äänensä heikkenevät ja kimakoituvat, mitä kauemmin he laulavat.
Mutta teille avautuu silloin suuri, avara lakeus, ja te liitelette siinä ylös vihlasevassa onnessa ja kaikki maallinen katoaa ja vaimenee.
Mutta viimeinen, minkä maallisesta kuulette, on jotain uskollisuudesta ja rakkaudesta. Ja kesken huumaavaa lentoanne herättää tuo raihnas laulu muiston kaikesta siitä, joka teitä täällä on kohdannut, ja tämä teitä kantaa ylöspäin. Se valaa teidät valonloistoon ja tekee teidät ihaniksi kuin enkelin.
Mikkeli no 24-25 27.2.-1.3.1905.
