Gustaf af Geijerstam - Vanha naula

Vanha naula.

Joulutarina.

Kirj. Gustaf af Geijerstam.

(»Suur-Savon» suomennos).

Kaukana äärettömien metsien perukoilla tapahtuu paljon sellaista, jota suuren maailman ihmiset eivät tahdo uskoa, ja jos täällä eläneet saisivatkin olla läsnä jossakin kaikista niistä salaperäisistä asioista, joita tapahtuu, eivät he sitä edes huomaisi. Jos he taas huomaitsivatkin sen, mitä tapahtuu, niin olisi heillä aivan selvä ja luonnollinen selitys valmiina. Siten eivät he kuitenkaan milloinkaan käsittäisi sitä, mitä metsä-ihmiset saavat kokea. Sillä metsä-ihmisten ajatukset kulkevat omia latujansa. Ne johtamat mielellään suoraa päätä hämäryyteen. Ja ihmiset, jotka tulevat isosta maailmasta, helposti säikähtyvät seuraamasta heitä sinne.

Ihmeellisempää tarinaa tuskin on olemassa kuin tarina Anolan Tiinasta ja hänen naulastaan, hänestä, jota kuoli itsenänsä jouluaattona, ja joka kuoli ilosta tai surusta. Kumpaisestako, sitä ei ole helppo sanoa.

Hänen laitansa oli niin, että hän ja Manu asuivat harmaassa tuvassa metsän keskellä, siellä, mihin tie loppuu. Manu oli hänen miehensä ja yksissä olivat he olleet siitä päivästä saakka, jolloin papin edessä pääsivät ripille. Siellä, missä he asuivat, ei ollut järveä, eipä edes puroakaan. Mutta lähde siellä oli, ja sitä kaivoi Manu kerran, ennen kun he muuttivat sinne. Siitä oli nyt niin kauvan, ett'ei kukaan sitä enään ajatellut taikka edes muistanutkaan. Tupa oli vanhuuttaan harmaa, navetta oli myöskin harmaa. Kumpaisellakin katolla kasvoi sammalia ja pukinpartoja, akkunain ympärillä piooneja, lavendeleja ja palsameja. Ja rakennusten alapuolella levisi perunamaa metsikköä kohden, jossa rastas keväisin raksutteli ja ruisrääkät koreine sulkineen kimaltelivat auringossa.

Oven viereen oli Manu kerran lyönyt naulan. Ja siihen naulaan ripustivat molemmat vanhukset porstuan oven avaimen, kun he molemmat menivät pois ja jättivät tuvan tyhjäksi.

Se oli samanlainen naula kuin kaikki muutkin, mutta muuan eukko, joka kuljeskeli seudulla kerjuupussi selässä, oli kerran ennustanut, että kun se naula ei enään kestäisi, vaan ruostuisi poikki, silloin kuolisi Tiina-muori. Mutta niin kauvan kun naula kestäisi, pysyisi hän elossa.

Sellaisten ennustusten laita on sangen omituisesti, ja Jumala tiesi kuinka ne syntyvät. Minkä vuoksi pitikään tuon vanhan vaivaistaloakan lausua sellainen ennustus? Mitä tahtoi hän sillä voittaa? Hampaattomana ja pienisilmäisenä kuljeskeli hän ympäri seutua pussi selässään. Mitä kuului häneen, elikö tai kuoliko Tiina-muori? Oliko hän todella nähnyt jotakin? Sanottiinhan hänen voivan nähdä näkyjä. Tai oliko hän aivan yksinkertaisesti lörpötellyt pötyä? Ja jos hän todellakin oli nähnyt jotakin, miksi tarvitsi hänen puhua siitä?

Olkoonpa sen laita miten tahansa. Varmaa on, että vanha Tiina ei koko elämässään hoitanut mitään niin hyvin, kuin tuota ruosteista vanhaa naulaa. Manu nauroi hänelle ja nuhteli häntä siitä, että hän saattoi niin sokeasti uskoa vanhan akan ennustukseen ja nostaa semmoista melua vanhasta naulasta. Mutta vanha Tiina tiesi, mitä tiesi. Hän tiesi elämänsä riippuvan tuosta naulasta.

Mutta olipa vieläkin eräs, joka teki Tiina-muorista pilkkaa hänen herkkäuskoisuutensa tähden. Se oli nuori ja reipas poika, jonka nimi oli Antti, ja joka oli Tiinan silmäterä. Helppo olikin ymmärtää, että hänen täytyi se olla. Sillä hän oli Tiinan ainoa poika. Ja kun näki hänen laulaen ja rallittaen tulevan metsäpolkua pitkin, silloin saattoi havaita, että hänen suhteensa voisi helposti joku toinenkin, ei vain vanha äiti, tulla heikoksi. Niin suorana kulki hän, niin lämmin oli hänen katseensa ja niin tarttuva hänen hymyilynsä. Hän teki pilaa Tiina-muorista sen vuoksi, että tämä uskoi niin lujasti, että vanha naula voi aiheuttaa hänen kuolemansa. Kerran hän leikillään uhkasi repiä naulan alas.

— Varo itseäsi, sanoi hän. Nyt minä revin sinut kuoliaaksi.

Näin sanoen tarttui Antti naulaan ja oli aikovinaan katkaista naulan väkevillä sormillaan.

Silloin Tiina-muori kävi niin kalpeaksi, että hänen jalkansa horjuivat ja hänen täytyi istuutua. Sellaisena ei Antti milloinkaan ollut äitiään nähnyt. Hän tuli totiseksi, eikä uudistanut pilantekoaan.

Mutta nyt oli Antti poissa, eikä häntä oltu moneen vuoteen nähty kotonaan. Amerikankuume oli hänet vallannut, ja eräänä päivänä hän matkusti tuohon suureen maahan, jossa ihmisiä sanotaan olevan niin paljon, että heidän täytyy tungeksia leipäpalasen ympärillä. Täällä näytti siltä, kuin olisivat ihmislaineet loiskahtaneet hänen päänsä ylitse. Sillä moneen vuoteen ei häntä kuulunut.

Tiina-muori kulki kotona kuten ennenkin. Hänen kasvonsa ja ranteensa kävivät yhä ohuemmiksi, ja kun hän näki Manun astelevan mökin mäkeä ylös, huomasi Tiina, kuinka raskaasti hän käveli ja kuinka köyryksi hänen vartalonsa oli käynyt. Mutta hän ei sanonut siitä mitään. Sillä Manu oli viime aikoina käynyt mieleltään niin kummalliseksi. Oli kuin ei hän edes olisi sietänyt sitä, että kukaan häntä puhutteli. Pienimmästäkin asiasta hän sai vihanpuuskan. Ja Tiina, joka oli kaikkien vuosien kuluessa hänet tuntenut — kuinka monta niitä oli ollut, sitä ei hän enään voinut muistaa — hän ymmärsi, että viha ja pahatuuli — se oli kaikki tyyni vain teeskentelyä. Manu asteli äänetönnä kuten hän itsekin ja mietti, ehtisikö hän ennen kuolemaansa nähdä poikansa.

Koskaan ei Tiina-muori tällä aikaa ollut unhoittanut salaisuudesta pitää silmällä tuota vanhaa naulaa, josta oli ennustettu, että samalla hetkellä, kun se ruostuisi poikki, hän itse luhistuisi kokoon ja kuolisi. Vähitellen olivat kaikki muut, jotka tulivat ja menivät tuon matalan talon ovesta, unhoittaneet tämän asian. Manukaan ei enään näkynyt sitä muistavan. Ainakaan ei hän enään pilkannut vaimoaan hänen uskonsa takia. Ajattelematonna meni hän porstuan ovesta ulos ja sisälle.

Vain Tiina-muori ei voinut koskaan unhoittaa, mitä kerjäläisakka oli sanonut. Milloinkaan ei hän voinut astua taloonsa, luomatta naulaan silmäystä. Useamman kerran hänen ollessaan yksin oli tapahtunut, että hän varovaisesti koetteli sitä tullakseen vakuutetuksi, että se vielä kesti. Joka kerran, kun vanhus teki niin, kulki ikäänkuin kylmä väristys hänen selkäpiitään pitkin.

Kukaan, joka vain ajattelee tätä, ei voi sitä mielessään kuvitella. Ainoastaan se, joka on tuntenut kuoleman lähestyvän hiljaa ja taipumattomana, kuten se vanhuuden tullessa tekee, tietää tästä todella jotakin. Seinässä oleva naula oli Tiinan mielestä kuolema itse. Hän oli tottunut tuntemaan sen olevan lähellään. Kerran ruostuisi tuon vanhan naulan kanta poikki ja putoaisi pois. Tällä oli vanhan Tiinan mielestä aivan sama merkitys, kuin milloin joku meistä sanoo itselleen: »Niin, niin. Kerran olen minä kuoleva.» Ei enempää eikä vähempää. Kurja symbooli tuo vanha naula kylläkin oli. Mutta ei Tiina-muorikaan ollut muuta kuin kurja vanha akka, jonkalaisia akat enimmäkseen ovat. Ja hän katseli tuvan seinässä olevaa naulaa kunnioituksella sen vuoksi, että mitä siitä oli ennustettu, se koski häntä itseään. Ja sen hän että mitä vanhemmaksi Tiina tuli, sitä varovammin kosketti hän tuohon vanhaan naulaan. Hän säästi sitä, kuten ihmisellä on tapana säästää ruumistaan, kun se alkaa tulla vanhaksi ja kivulloiseksi.

Viimeiseltä ei hän rohjennut tutkia naulaa, kuten hänellä ennen oli ollut tapana. Kentiesi hän pelkäsi huomaavansa enemmän, kuin tahtoi nähdä. Taikka pelkäsi hän näkemänsä naulankannan, heti kun hän siihen koskettaisi, putoavan porstuan sillalle hänen eteensä. Siten kului aika viimeisenä vuonna, minkä Tiina eli, ja nyt oli joulu tulossa. Kylässä, herraskartanossa ja pappilassa leivottiin, teurastettiin ja pantiin kaljaa. Kaikkialla, missä oli jotakin, jolla pyhiä voitiin viettää, otettiin tämä esille ja valmistettiin. Juhla-ilo levisi yli koko seudun. Tulipa minne tahansa, niin tunsi vastapaistetun leivän tuoksua ja näki lasten iloisia kasvoja.

Tiina-muori ja Manu eivät joulusta suuria välittäneet. He ajattelivat poikaansa, Anttia, joka kauvan aikaa sitten oli matkustanut pois, ja josta ei sen jälkeen ollut mitään kuulunut. Häntä varten olivat sekä Tiina vanhus että hänen miehensä eläneet. Häntä varten oli Tiina-muori leiponut ja pannut kaljaa ja laittanut tuvan juhla-asuun. Hänen sydämensä oli raskas sekä pyhänä että arkena. Mutta naulaa varoi hän kuitenkin. Sillä hän riippui kiinni elämästä.

Silloin tapahtui viikkoa ennen joulua, että Tiina-muori tuli postitoimistoon. Se oli sula sattuma. Sillä Tiina-muorilla ei ollut monia kirjeitä odotettavanaan, ja sitäpaitsi asui hän kaukana postiasemalta. Hän astui sisälle sen vuoksi, että se kuului asiaan, ja että joulu oli lähellä.

Mutta silloinpa postimestari antoikin hänelle kirjeen ja mainitsi sen olleen siellä kauvan. Kuinka kauvan, sitä hän ei osannut sanoa. Ehkäpä kuukauden, kentiesi kaksi. Kirjeessä oli ulkomaiset postimerkit ja kuori oli sininen.

Tiinalle ei kirjoitetun lukeminen ollut helppoa, ja kun hän istui ja luki rovastin keittiössä, täytyi hänen useampia kertoja viedä kirje pois ja kuivata sitä tulellan.

Mutta lopulta Tiina-muori sai selville, että kirje oli Antilta, ja että hän pian tulisi kotiin. Siinä oli myöskin, että jos onni olisi hyvä, ehtisi hän kotiin jouluksi.

Jouluksi!

Siihenhän oli vain muutamia harvoja päiviä. Eikä Tiina-muori, enempää kuin Manukaan, ollut ajatellut varustaa kuntoon mitään pyhiksi.

Vanha Tiina oli niin liikutettu, että hän, ilmaisematta kirjeen sisällystä kenellekään, melkeinpä kiittämättä rovastin keittiössä saamastaan kestityksestä, vain nousi pöydän äärestä, missä oli istunut, pisti kirjeen hameensa taskuun ja meni suoraa päätä kotiinsa. Hän kulki metsään, yli kasken ja ohi vanhan, rapistuneen myllyn suoraan nevan yli hakaan, jonka takana hänen tupansa oli. Koko ajan kuohui hänen sisimmässään, lauloi uudesta onnesta ja riemusta. Niin nopeasti kuin jalat kantoivat, mennä köpitteli hän eteenpäin. Täytyihän hänen rientää kotiin, täytyi varustautua jouluksi. Manulla ja hänellä oli poika elossa, ja nyt tuli hän kotiin.

Iloisempi ei ole kukaan, kuin se, joka on vanhana kauvan istunut ja odottanut lastaan ja saa sellaisen sanoman, kuin Tiina-muori nyt sai. Manukin oli poissa. Hän oli rautatieasemalla. Hän ei vielä tiennyt mitään. Tiina-muori kulki ja laski, milloinka hän voisi päästä kotiin. Kirjettä piti hän kädessään. Vavisten astui hän rappusille johtavaa polkua, unhoittaen kaiken muun maan päällä, paitsi että hänen poikansa, jota hän oli niin kauvan odottanut, nyt tuli kotiin.

Ajattelematta ojensi hän kätensä ja tarttui tuvan avaimeen. Samassa kun hän sen teki, kuuli hän ikäänkuin olisi pieni kivi vierinyt rappusten yli alas maahan hänen viereensä. Kylmä aavistus valtasi vanhan Tiinan. Hän loi nopean silmäyksen seinään, jossa hän niin monta kertaa oli nähnyt ruosteisen naulankannan kaareutuvan lautaa vastaan. Ei! Naula oli poissa, se ei ollut mikään näköhäiriö, se oli totta, selvää todellisuutta!

Ja niin tapahtui, kuin tuo paha noita-akka oli sanonut. Sillä Tiina-muori ei ehtinyt paljoa ajatella. Eikö se olisi voinut kestää hiukan kauvemmin? sitä hän ajatteli. Juuri nyt! Minkä vuoksi juuri nyt? Niin ajatellen lyyhistyi hän porstuan rappusille, ja kun Manu tuli kotiin, tapasi hän hänet kuolleena, pojan kotiintuloa ilmoittava kirje kokoon rutistettuna kädessään.

Kun Antti vihdoinkin tuli, lepäsi Tiina-muori jo haudassa. Mutta Antti etsi tuon vanhan naulankannan ja pani sen talteen. Se oli pudonnut rappusten viereen, ja siinä se oli. Antti oli ollut tarpeeksi kauvan isossa maassa ollakseen uskomatta, että naula, joka ruostuu poikki, voi aiheuttaa ihmisen kuoleman. Mutta naulan kannan pani hän säilöön siksi, että äiti aina oli sitä niin hyvin vaalinut. Mitä hän tuosta kaikesta ajatteli, sitä hänellä ei ollut sydäntä sanoa.

Hiljaisesti viettivät hän ja isä joulua tuvassa, jossa ei Tiina-muori ollutkaan kerinnyt juhlavalmisteluja toimittaa.




Suur-Savo no 147 25.12.1908.