Kaksi jouluaattoa.
Mukaelma Länsi-Suomea varten
Lukijani, joka olet huomannut miten päivät lyhenemistään lyhenevät ja yöt pitenemistään pitenevät kunnes on tullut talvipäivän seisaus ja joulujuhla, seuraappa ajatuksinesi minua Pohjolan äärimmäisille perille, niin kerron sieltä joulutarinan.
Pitkät ajat takaperin oli jäämeren rannikolle asettunut asumaan kauppias, joka teki kauppoja Lapin tavaroilla ja möi Lapin asukkaille niitä tavaroita joita he tarvitsivat muualta saada. Vähäinen oli se kylä johon hän oli kauppapuotinsa sisustanut ja pitkän matkan päässä lähimmästä kirkosta ja pappilasta. Mutta kun kalastajalappalaiset usein kävivät sen vuonon rannalla, oli liike tarpeeksi suuri, että hän kaupallaan ansaitsi toimeentulonsa.
Vuosikauden oli kauppias ollut naimisissa ja kun perheessä ennen joulua tapahtui lisäys, niin päätti kauppias nuoren vaimonsa kanssa, sittekun äiti oli tarpeeksi voimistunut, lähteä lähimpään kirkkoon jouluksi ja samalla piti lapsi otettaman mukaan kasteen kautta saatettavaksi kristityn seurakunnan yhteyteen.
Revontulet loistivat korkealla taivaalla ja tuhannet tähdet kiiluivat tuikkien kun kauppias nuoren vaimonsa kanssa, palvelustyttö sen lisäksi ja tottunut lappalainen tienoppaana lähti poro-raitiolla kirkolle ajamaan. Etupäässä ajoi tietysti tienopas, sitte seurasi kauppias, sitte hänen vaimonsa ja viimeisen poron vetämässä ahkiossa oli palvelustyttö, jonka sylissä oli lapsi. Tavallisuuden mukaan olivat porot hihnoilla sidotut toisiinsa sillä tavoin, että edellä kulkevan ahkiosta oli hihna seuraaman poron sarviin. Sillä tavoin näet Lapissa talvella täytyy estää poron takana olevaa pulkkaa eli ahkiota myötämäessä luistamasta poron kintuille, sillä jälestä seuraava poro ponnistaa myötämäessä vastaan, jos edellä kulkeva pulkka rupee sitä liian rajusti sarvista vetämään.
Monet vasta- ja myötämäet oli jo kuljettu kun tienopas ohjasi kulkua jokilaaksoa pitkin ja rinteen alapuolella oli joki paikottain jäätynyt, paikottain sulana, missä vesi virtasi voimakkaammin.
Lumihenki oli tuulen painosta tullut melkoisen kovaksi niin että ahkiot paikottain kutsuivat syrjäkaria missä täytyi kulkea kaltevaa rinnettä myöten. Tienopas eräässä paikassa näkyi levottomasti katselevan ympärilleen jo seisotti pororaition. Kauppias kysyi miksi tämä näin teki ja sai hiljaisen vastauksen, ettei vaimon pitänyt sitä kuulla.
”Etkös näe, että lumihangella on tuoreita susilauman jälkiä? Älä siitä virka mitään vaimollesi, ettei hän pelästy jo säikähdä. Hyvä kun eivät sudet olisi niin likellä että poromme ne vainuavat, sillä silloin ne hurjistuvat eikä tiedä miten silloin voi käydä.”
Eipä kestänyt kauvan, ennenkun tienoppaan aavistus kävi toteen. Porot vainusivat susien jäljet jo kuolon kauhistuksissaan lähtivät laukkaamaan hurjistuneina niin ettei niitä mitenkään voitu hillitä. Kaltevalla rinteellä kaatui viimeinen pulkka jossa palvelustyttö istui lapsi sylissä. Ohjashihna oli hänellä kiinni käsiranteessa ja kun hän pulkan kaatuessa mäentörmällä teki kuperkeikan, putosi lapsi hänen sylistään ja peljästynyt poro veti tyttöä perässään kauvan, kunnes pororaitio viimeinkin suurilla ponnistuksilla saatiin seisattumaan pitkän matkan päässä kaatumispaikalta.
Ensiksi käännyttiin takaisin etsimään palvelustyttöä ja lasta. Pitkän etsimisen jälteen löydettiin palvelustyttö, joka peljästyneenä kertoi, miten poro hurjistuneena oli häntä kiskonut eteenpäin. Kiviin ja puun runkoihin oli hän monesti kolahtanut saaden koviakin iskuja kunnes vihdoinkin käsiranteesta oleva hihna katkesi ja hän pääsi irti porosta.
Taaksepäin oli tyttö lähtenyt omia jälkiä myöten etsimään lasta niin hyvin kuin pimeässä taisi. Tienoppaan johdolla lähdettiin sitte joukolla takaperin kunnes tultiin kaatumispaikalle. Lumihangessa näkyi suden jälkiä ja jyrkännettä myöten oli alas jäälle päin juova, joka näytti että lapsi kapaloineen peitteineen yhtenä myttynä oli vierinyt alas kosken partaalle. Kun sinne alas oli tultu, löytyi kyllä lapsen peitteet, mutta tyhjinä. Lähellä näkyi verta lumihangella, mutta pimeässä ei huomattu vähintäkään muuta.
Sydäntä särkevä tuskan huuto pääsi lapsen vanhemmilta. Äiti itki ja valitti: ”taivaan Jumala! sudet ovat repineet ja syöneet lapseni!”
Kauppias ei voinut parhaallakaan tahdolla lohduttaa vaimoaan, ja surullisina kääntyivät he kotiin.
* * *
Jos olisi ollut selkeämpi päivä, olisivat vanhemmat huomanneet, että kosken partaalla oli joku hiihtänyt suksilla ja että suksen jäljet kulkivat toisaalle kuin heidän matkansa oli.
Puolen peninkulman päässä oli tunturilappalainen porolaumoineen äskettäin tullut paikkakunnalle. Hänen laumastaan oli eksynyt joku poro ja hän oli jälkiä myöten sitä etsinyt kunnes sattui tulemaan kosken läheisyyteen ja kuuli lapsen itkua. Taikauskoisena hän säikähti luullen sitä menninkäisten eli lappalaisten mielikuvituksissa liikkuvien kummituksien parkumiseksi. Mutta kun itku alkoi kuulua yhä selvemmästi, hiihteli hän lähemmäksi: koira oli hänellä mukana ja tämäkin näkyi oivaltavan, että tämä parku oli luonnollista ääntä. Hän löysi jään reunalla lapsen vilusta sinertämättä jo paleltumaisillaan. Mutta ympärillä ei ollut ketään ihmistä eitä kuulunut muuta kuin tuulen humina ja joskus suden ulvonta.
Lapsen hän tietysti korjasi, mutta sen suuret kapalopeitteet olivat hänelle liian hankalat kuljettaa. Sentähden hän ne viskasi pois ja korjasi lapsen turkkinsa alle lämpimään poveensa, varoen ja peljäten, että lapsi tukehtuisi.
Hänen tätä toimiessaan koira osotti levottomuuden merkkiä ja pian syöksi siihen useita susia yht’aikaa. Raskaalla suksensauvallaan hän kyllä suojeli itsensä susilta, mutta koiran ne repivät, hänen edessään jo tyydyttivät sillä pahimman nälkänsä.
Löydetty pikku lapsi povessa ja peljäten sen menehtymän, hiihti tunturilappalainen täydellä tarmolla kohti kotaansa, johon hän pian saapui. Ei ollut vähäinen se hämmästys, jota hänen vaimonso osotti, kun ukko povestaan otti esille pienokaisen lapsen ja teki selkoa hänelle mistä hän tämän oli löytänyt.
”Sen on joku onneton äiti kadottanut”, arveli lappalais-akka. ”Täytyy kuulustella kenen lapsi se on.”
Tunturilappalainen oli varakas mies, mutta hän oli lapseton, ja hänen päähänsä pälähti ajatus pitää tämä löydetty lapsi omanaan. Tällaista ajatusta puolustaakseen hän jutteli:
”Taitaa olla yhtä hyvä jos emme sitä kuulustele. Kenties se onkin jonkun tunnottoman äidin avioton lapsi, jonka hän on hyljännyt ja tahtoo pitää häpeänsä salassa. Emmekö ota tätä lasta omaksemme kasvattaaksemme sen perilliseksemme. Minusta näyttää Jumala antaneen tämän meille joululahjaksi.”
”No eihän meitä kutaan voi syyttää ainakaan lapsen ryöstöstä ja kyllähän tiedät, että minäkin mielelläni olisin halunnut lapsen, vaikkei Jumala tätä ennen ole sitä antanut. Ehkäpä hänen tahtonsa tosiaan on, että itse kasvatamme tämän vieraan löydetyn lapsen.”
Niin jäi lapsi tunturilappalaiselle ja hänen vaimonsa hoiti sitä niinkuin omaansa, omistaen kaikkea hellyyttä ja huolenpitoa pienokaiselle.
Koko vuoden oli lappalainen paimentolaiselämää jatkaen liikkunut paikasta toiseen siirtyen tunturilta toiselle porolaumoineen, koirineen, telttoineen.
Oli taas joulu tulossa ja lappalainen oli saapunut meren rannikolle ja poikkesi kauppiaalta ostamaan yhtä ja toista jouluksi. Hän istui kauppiaan asunnossa ja ihmetteli miten tämän vaimo oli kovin alakuloinen ja kivulloisen näköinen. Kysyttyään syytä siihen sai hän kuulla kauppiaan kertovan miten rouva oli kovin surrut ja ollut lohduton aina siitä saatko kun viime jouluyönä olivat matkalla kadottaneet pienen lapsensa, minkä sudet olivat repineet ja syöneet.
Siitä lappalainen tuli uteliaaksi kuulemaan lähempiä seikkoja ja tapahtuman paikkaa. Vaikka kauppias ei mielellään kertonut näitä asianhaaroja, jotka niin kipeästi koskivat hänen vaimonsa mieleen repien uudelleen surun raastamia haavoja hänen omassakin sydämmessään, niin sai lappalainen kuitenkin sen verran kuulla, että hän ymmärsi selvästi, että se lapsi, jonka hän viime vuonna jouluyönä löysi, oli juuri tämän kauppiaan lapsi.
Hän lähti pois kauppiaan luota taistellen ankaraa taistelua omaatuntoansa vastaan, joka vaati häntä jättämään takaisin lapsen oikeille vanhemmilleen. Mieltymys lapseen ja halu pitää se omanaan tahtoi tukahduttaa omantunnon äänen.
Kotona hän vaimolleen ilmoitti mitä oli kauppiaalta kuullut ja vaimon omantunnon ääni sekä hellempi sydän lähimmäisen surun lohduttamiseksi, vaati ukon viemään lapsen takaisin oikealle isälle ja äidille.
Niinpä tuli lappalaisukko parin päivän kuluttua akkansa kanssa lapsi mukana taas kauppiaan luo. Oli joulu-aatto ja kauppias rouvansa kanssa eivät liioin ihastuneet lappalaisten tulosta, sillä moni köyhä lappalainen tunkeutuu kuokkavieraaksi juhlan aikana tai suorastaan kerjää.
Paikkakunnan tavan mukaan lappalais-akka sisään tultuaan kauppiaan asuntoon istahti oven suuhun sääret ristissä lattialle. Lapsi oli hänellä sylissä.
Tavallisen tervehdyksen lausuttuaan kyseli lappalaiseukko kuulumiset ja miten rouva ja lapset voivat. Hän oli olevinaan tietämätön rouvan surusta, mutta tahtoi saada asion puheeksi, voidakseen tuoda esiin varsinaisen aikeensa.
Kun rouva oli valittanut viime vuonna kadottaneensa ainoan lapsukaisensa virkkoi lappalaiseukko:
”Älkää surko! Ottakaa tämä lapsi jo pitäkää omananne.”
Kauppiaan vaimo katseli lappalaisvaimoa hämmästyneenä ja hänen suustaan pääsi väkisin kysymys:
”Oletko järjiltäsi, kun tyrkyttelet minulle omaa lastasi? Luuletko, että vieras lapsi on äidin sydämmelle saman arvoinen kuin oma? Miksi sinä luopuisit lapsestasi?”
”Tämä ei olekkaan minun lapseni, vaan sinun oma lapsesi. Sen löysi mieheni lumihangelta viime vuonna jouluyönä, likeltä sitä paikkaa missä lapsenpiikasi oli kaatunut kun poronne säikähtivät susia. Vasta pari päivää sitte tulimme tietämään kenen lapsi oikeastaan on, jota olemme vuoden ajan hoitaneet kuin omaamme ainakin.”
Rouva ei tahtonut uskoa omia korviaan.
”Kuinka tämä on mahdollista? sillä löysimmehän verisen paikan lumihangessa ja suden jälkiä ympärillä.”
”Sillä paikalla sudet repivät minun koirani”, selitti lappalaisukko, mutta sinun lapsesi säilyi minun povessani. Vuoden olemme sitä pitäneet. Älä pahastu, ettemme ole tietäneet täällä kuulustella sen oikeita vanhempia. Mutta nyt kun tulin sattumalta kuulemaan, niin tuomme lapsen takaisin vaikka se jo oli tullut meille niin rakkaaksi kuin jos olisi oma ollut.”
Sanomaton ilo valtasi kauppiaan vaimon sydämmen tällä kertaa.
”Minun oma lapseni!” huudahti hän siepaten pienokaisen syliinsä ja sitä suudellen. ”Kaikkivaltias Jumala olkoon kiitetty! Hän on ihmeellisellä tavalla pelastanut lapseni ja tuonut sen minulle takaisin.”
”Siunatut olkaa Te molemmat, jotka toitte lapsemme takaisin. Olkaa rakkaina ystävinämme ja jouluvierainamme jääkää meille yli juhlan. Sallikaa minun koota ajatukseni ja selviytyä iloisesta hämmästyksestäni voidakseni oikein kiitollisuuteni osottaa teille”, lausui kauppias vuorostaan.
”Ylistetty ja kiitetty olkoon Herra Jesus Kristus”, virkkoi tunturilappalainen. ”Kuolleetkin Hän herättää jälleen elämään ja tuo ihmissydämmelle lohdutuksen sekä jouluilon. Autuaampi on antaa kuin ottaa, ja minun sydäntäni ilahuttaa, että olemme teidän kodissanne saaneet toimittaa Jumalan enkelin tehtävää, tuoda teille joulu-iloa, ja poistaa surun. Kunnia olkoon Jumalalle Korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!”
Länsi-Suomi no 148 24.12.1906.
