I
Odessan satamassa tapasin hänet ensikerran. Hänen vahva leveähartiainen vartalonsa ja sievän, pienen täysiparran ympäröimät kasvonsa, jotka selvään osoittivat kaukaasialaista tyyppiä, olivat jo kolmen päivän kuluessa vetäneet puoleensa huomiotani. Yhä uudelleen sukeltautui hän näkyviini. Tuntikausia näin hänen seisovan aallonmurtajan graniittikivikolla, kävelykeppinsä päätä pureksien ja surullisilla, mustilla, mantelinmuotoisilla silmillään sataman veteen katsellen. Ainakin kymmenen kertaa päivässä kulki hän joutilaan kävelijän askelilla ohitseni.
Kukahan hän oli?
Aloin häntä pitää silmällä. Ikäänkuin härsyttääkseen minua tuli hän yhä useammin näkyvilleni. Vihdoin totuin katselemaan kauempaa häntä, muodinmukaisessa vaaleanharmahtavassa puvussaan, mustassa taiteilijahatussaan, veltossa käynnissään ja synkässä ikävystyneessä katseessaan.
Hänen ilmestymisensä tänne satamaan oli kerrassaan käsittämätöntä, täällä höyrylaivojen ja veturien kimeissa vihellyksissä, vitjojen ratinassa, työmiesten, huudoissa, lyhyesti satamaelämän koko hullun hermostuneessa hyörinässä, joka täällä kaikilta tahoilta vallitsee, aivot ja hermot tylsistyttäen. Kaikki ihmiset täällä satamassa olivat jättiläismäisen järjestelmän orjuudessa, joka vaatii lakkaamatonta tarkkaavaisuutta ja lakkaamatonta työtä. Kaikki olivat kuumeenomaisessa liikkeessä höyrylaivojen ja rautatievaunujen välillä, hyörien lastaamisessa ja purkamisessa. Kaikki olivat kiihottuneita ja väsyneitä, kaikki ryntäilivät edestakaisin, huusivat, kiroilivat, pölyn ja hien peittäminä — ja tässä työnraivossa tämä kummallinen ilmiö kuleksi hitaasti ympärinsä, kuolon ikävystyneellä katseella, välinpitämättömänä kaikesta.
Kun vihdoin neljäntenä päivänä jälleen tapasin hänet, päätin varmasti kaikessa tapauksessa ottaa selville kuka hän oli.
Istuuduin, en kauvaksi vieraasta syömään päivälliseksi meloonia ja leipää, iskin silmäni häneen ja mietiskelin millä vilpittömällä tavalla olisi mahdollista päästä keskusteluun hänen kanssaan.
Hän seisoi nojautuneena erääseen teelaatikkoröykkiöön, maalittomasti etäisyyteen tuijottaen ja käsitteli sormillaan keppiä, ikään kuin se olisi ollut huilu.
Minulla oli vaikeata houkutella komeata herrasmiestä puheisiin kanssani, kun olin kuleksijan puvussa, selässäni lastaajan merkit ja kokonaan hiilentomuun peittyneenä. Mutta kummastuksekseni näin, miten hän ei kääntänyt minusta silmiänsä, joissa paloi vastenmielisen ahnas, jossakin määrin eläimellinen tuli. Äkkiä selvisi minulle — huomioni esineellä oli nälkä. Vilkasin nopeasti ympärilleni ja kysyin häneltä hiljaan: «Tahdotteko syödä?«
Hän säikähti, samalla eläimen lailla, kuten minusta tuntui, näyttäen rivin vahvoja, terveitä, hampaita ja katsellen samoin ympärillensä.
Kukaan ei huomannut meitä. Silloin ojensin hänelle puolet meloonista ja palan vehnäleipää. Hän tempasi nopeasti kummankin ja hävisi hiiden kanssa erään tavarapinkan taakse. Välistä näkyi hänen päänsä, takaraivolle lykättyine hattuineen ja väsynyt otsa, jolla hikipisarat kiiltelivät. Kasvoilla loisti leveä hymy ja yhtenään nyykäytti hän minulle päätänsä, hetkeksikään lakkaamatta pureksimasta. Annoin hänelle merkin, että hän odottelisi minua ja kiiruhdin hakemaan lihaa. Ostin palasen, toin sen hänelle ja asetuin sitten siihen laatikkojen viereen, että herra raukka oli suojassa vierasten silmäilyiltä. Tähän asti oli hän syödessään vilkuillut ympärilleen kuin villi eläin, ikään kuin peljäten että joku pala otettaisiin häneltä pois; nyt alkoi hän syödä rauhallisemmin, vaikka tosin yhtä kiireesti ja ahneesti. Minusta tuntui vaikealta katsella tuota nälistynyttä ihmistä ja käännyin häneen selin.
— Kiitos! paljon kiitoksia, sanoi hän murteellisella venäjällä ja tarttui olkapäihini. Sitten tarttui hän käteeni, puristi ja pudisteli sitä voimakkaasti.
Viiden minutin kuluttua kertoi hän jo historiansa.
Hän oli gruusialainen ruhtinas Shakro Ptadse, erään rikkaan tilanomistajan ainoa poika Kutaisista. Hänellä oli virka erään kaukaasialaisen radan asemalla ja oli siellä asunut yhdessä erään hyvän ystävän kanssa. Eräänä päivänä hävisi tämä äkisti ruhtinas Shakron rahojen ja arvoesineiden kanssa. Ruhtinas läksi ajamaan häntä takaa. Sattumalta kuuli hän, että pakolainen oli lunastanut piletin Batumiin ja silloin matkusti hän samoin sinne. Batumissa selvisi, että toinen oli matkustanut Odessaan. Silloin otti Shakro muutaman Vano Svapidsen, passin ja matkusti sillä Odessaan. Hän oli parturi ja Shakron hyvä ystävä, joka oli samanikäinen hänen kanssaan, mutta tämän tuntomerkit eivät soveltuneet häneen. Odessassa ilmoitti hän poliisilaitokselle varkaudesta ja hänen omaisuutensa luvattiin hankkia takasin. Kaksi viikkoa oli hän jo odotellut, mutta nyt olivat hänen rahansa lopussa ja tänään oli neljäs päivä, jona hän ei ollut syönyt muruakaan.
Kuuntelin hänen avomieliseltä kuulostavaa ja kirousten höystämää kertomustansa, katsoin hänen silmiinsä, uskoin häntä ja poikaraukka säälitti minua. Hän oli vielä keskenkasvuinen, tuskin kahtakymmentäkään täyttänyt, teeskentelemättömästä esiintymisestään olisi hänet voinut päättää vieläkin nuoremmaksi.
Yhtenään toisteli hän harmiansa tuon konnan tähden, jonka kanssa hän ennen oli ollut niin vankka ystävä ja joka nyt oli varastanut hänen tavaransa. Hänen ankara isänsä, vanha ruhtinas lävistää varmaan hänet tikarilla, jos hän ei saa varastettuja takaisin.
Ajattelin itsekseni: jos tuota poikaa ei auta, niin ahnas kaupunki varmaan tulee hänet nielemään. Tiesinhän kuinka usein, aivan vähäpätoisesta syystä, kulkurien luokka lisääntyy ja ruhtinas Shakrolla oli kaikki edellytykset joutua tämän kunnioitettavan, mutta vähän kunnioitetun ammattikunnan jäseneksi. Sentähden olisin häntä mieleltäni auttanut.
Vähäiset ansioni eivät kuitenkaan riittäneet matkalipun ostamiseksi Batumiin. Sen tähden menin konttoriin kerjäämään vapaalippua Shakrolle. Painavilla perusteilla todistelin kuinka tähdellistä apu tässä tapauksessa olisi, yhtä painavilla perusteilla minut ajettiin ulos. Nyt ehdottelin Shakrolle, että hän kääntyisi poliisipäällikköön sellaisella pyynnöllä. Hän joutui hämilleen ja selitti, ettei hän sinne mene.
Ja miksikä ei?
Silloin selvisi ettei hän ollut maksanut asunto-isännällensä ja kun häneltä vaadittiin maksua oli hän lyönyt jotakuta. Silloin oli hän lähtenyt karkuun ja ajatteli nyt varsin oikein, etteivät poliisiviranomaiset velkaantumisesta ja lyönnistä olisi hänelle yhtään kiitollisia. Muuten hän ei voinut aivan varmaan muistaa, oliko hän antanut yksi, kaksi vai kolme iskua.
Asema tuli sotkuisemmaksi. Päätin työskennellä niin kauvan kunnes olisin ansainnut matkalipun Batumiin, mutta siinä oli voi! Näyttäytyi pian ettei se niinkään pian olisi mahdollista, sillä nälistynyt Shakro söi kolmen ja vieläpä useammankin edestä.
Siihen aikaan olivat työpalkat satamassa hyvin alhaiset nälkää näkevien työpaikkoihin tulvailemisen tähden ja päivittäin ansaitsemistani kahdeksastakymmenestä kopekasta kulutimme yhdessä kuusikymmentä. Sitä paitsi olin ennen kun ruhtinaan tapasin, jo päättänyt lähteä Krimiin eikä minulta ollut yhtään halua viipyä kauvempaa Odessassa. Siis ehdottelin ruhtinas Shakrolle, että hän lähtisi kanssani jalkasin, mutta sillä ehdolla, että saattaisin hänet itse Tiflikseen, jos en löytäisi hänelle matkatoveria, mutta jos löytäisin jonkun, niin silloin eroaisimme toisistamme.
Ruhtinas katseli komeita kenkiänsä, hattuansa, siveli takkiansa, mietiskenteli, huokaisi äkkiä ja suostui vihdoin ehdotukseeni. Ja niin läksimme kumpikin jalkaisin Odessasta Tiflikseen.
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 100-101 29.9.-1.10.1902.
