II
Kun saavuimme Kersoniin, niin olin oppinut tuntemaan matkatoverini luonnonlapseksi, hurjaksi pojaksi, erittäin sivistymättömäksi, iloiseksi — kun hän oli kylläinen, surulliseksi, kun hänellä oli nälkä, aivan kuin vahva ja hyvänluontoinen eläin. Matkalla kertoi hän minulle Kaukaasiasta, gruusialaisten tilanomistajain elämästä, heidän huvitteluistaan ja suhteistaan talonpoikiin. Hänen kertomuksensa olivat huvittavia, tavallaan kauneita, mutta näyttivät minulle kertojan itsensä hänelle hyvin epäedullisessa valossa. Niin kertoi hän esim. seuraavan jutun: Erään rikkaan ruhtinaan luo tulevat naapurit pitoihin; juotiin viiniä, syötiin tsurekkia*) ja shaslikkia*), syötiin lavassia*) ja pilavia*) ja sitten vei ruhtinas vieraansa hevostalliin.
Hevoset satuloitiin. Ruhtinas otti parhaimman ja ratsasti sillä kedolle; Tulinen hevonen se oli! Vieraat kiittivät sen rakennetta ja nopeutta. Silloin kun ruhtinas toisen kerran ajaa karauttaa, ilmestyy eräs talonpoika kimollansa kedolle, tavottaa ruhtinaan ... nauraa ylpeästi. Ruhtinas häpesi vieraittensa edessä! Vihaisena rypistelee hän kulmakarvojansa ja viittilöi talonpojan luoksensa. Kun tämä on ratsastaen saapunut luo, silloin ruhtinas yhdellä ainoalla tikariniskulla katkaisee hänen kaulansa ja tappaa kimon ampumalla revolverilla sen korvaan. Sitten ilmoitti hän poliisiviranomaisille tapauksesta. Hän tuomittiin kuritushuoneeseen …
Niin kertoi Shakro minulle säälivällä äänellä. Koettelin hänelle todistaa, ettei siinä ollut mitään säälimistä, mutta hän vastasi minulle opettavaisena: «Ruhtinaita on vähän, talonpoikia paljon! Talonpojan tähden ei saa ruhtinasta tuomita. Mikä on talonpoika? Tuossa» — hän osotti multamöhkälettä. — «Mutta ruhtinas — niinkuin tähti!»
Kiistelimme ja hän suuttui. Kun hän suuttui, irvisteli hän kuin susi ja hänen kasvoilleen tuli hyvin pureva ilme.
— Älä puhu, Maksim! Et tunne Kaukaasian elämää! huusi hän minulle.
Todistukseni olivat voimattomat hänen itsepäisyydelleen, ja mikä minusta oli päivän selvää, se oli hänestä naurettavaa. Minun logiikkani ei vaikuttanut hänen aivoihinsa ja kun suurella vaivalla olin koettanut hänelle todistaa mielipiteiteni oikeutta ja oivallisuutta, silloin hän ei enää ajatellut asiaa vaan sanoi yksinkertaisesti: «Mene Kaukaasiaan, elä siellä; saat nähdä, että puhun totta. Kaikki tekevät siten, siis — täytyy sen ollakin niin. Mitenkä minä uskoisin sinua, kun yksin väität, ettei ole niin, tuhannet muut sanovat, että se on niin!»
Vaikenin; sillä huomasin, ettei häntä ollut vastustettava sanoilla vaan teoilla. Olihan hän ihminen, joka kuvitteli ympärillämme esiintyvää elämää kerrassaan lainmukaiseksi ja oikeaksi. Vaikenin ja hän riemuitsi, lujasti vakuutettuna tuntevansa maailmaa, jossa hänen mielipiteensä mukaan kaikki tapahtui täydellisesti totuuden, oikeuden ja lain mukaan.
Ja vaikenemiseni aiheutti hänet jännittämään säveleen yhä korkeammalle, kun hän kertoi Kaukaasiasta, sikäläisestä elämästä täynnänsä villiä kauneutta täynnä tulta ja omituisuutta. Hänen kertomuksensa ihastuttivat minua hyvin paljon, mutta kauhistuttivat minua samalla raakuudellaan, syvällä vallan ja rikkauden kunnioituksella samoin kuin täydellisellä, meille ihmisille välttämättömien siveellisten käsitteiden puutteellä, jota kertoja samalla osotti. Sattumalta kysyin häneltä eräänä päivänä, tunteeko hän Kristuksen oppia.
— Tietysti, vastasi hän olkapäitään nytkäyttäen.
Mutta kun yksityiskohtia myöten kyselin, silloin selvisi että hänen tietonsa olivat seuraavat: Oli kerran Kristus, joka nousi kapinaan juutalaisten lakeja vastaan ja sentähden juutalaiset ristiinnaulitsivat hänet. Mutta hän oli Jumala ja sentähden ei hän kuollut vaan nousi ylös taivaaseen ja on sitten antanut ihmisille uuden elämänlain.
— Minkä — ? kysyin minä.
Hän katseli minua pilkallisesti kummastelulla ja kysyi:
— Oletko kristitty? Mitä! Minä olen myös kristitty. Maan päällä ovat metkein kaikki kristittyjä. No, mitäs kysyt sitten? Näet kuinka kaikki elävät ... Siis Kristuksen lain mukaan.
Minä jouduin kiihdyksiin ja aloin hänelle kertoa Kristuksen elämästä. Hän kuunteli ensin tarkkaavaisena, sitten hänen mielenkiintonsa alkoi heiketä ja lopulta rupesi hän haukottelemaan.
Kun huomasin, etten voinut hänen sydäntänsä liikuttaa, käännyin hänen ymmärrykseensä ja puhuin hänelle keskinäisen avun eduista, tietämisen ja lainmukaisuuden eduista, ainoastaan eduista …
— Kuka on vahva, hän on oma lakinsa! Hän ei tarvitse oppia, kuitenkin löytää hän vaikka sokeasti tiensä, — lisäsi ruhtinas Shakro kylmäverisesti.
Hän ymmärsi pysyä itselleen uskollisena! Se herätti minussa kunnioitusta häntä kohtaan; mutta hän oli villi, julma ja tunsin välistä kuinka vihan kipinä leimahti minussa häntä vastaan.
Mutta en lakannut toivomasta löytää kosketuskohtaa välillämme ja alaa, jolla voisimme toisiamme lähestyä ja ymmärtää.
Aloin puhua yksinkertaisemmin ruhtinaalle ja koettelin tällä tavoin hänen ymmärrystänsä lähennellä. Hän huomasi kokeeni ja kun hän käsitti sen luultavasti hänen etevämmyytensä tunnustamiseksi, niin alkoi hän keskusteluissa käyttää yhä enemmän suojelevan alentuvaista puhetapaa minua kohtaan.
Kärsin siitä, koska näin kuinka todistukseni menivät mitättömiksi, kun ne vyöryivät hänen maailmankatsomuksensa kivistä muuria vastaan ...
Kuljimme Perekopin kautta ja lähestyimme Krimin vuoria. Jo kahden päivän ajan olimme nähneet ne sukeltavan esiin näköpiirissä. Ne olivat vaaleansinertävät ja näyttivät kepeältä pilvijonolta. Minä nautin jo etäältä niiden näöstä ja haaveilin Krimin etelärannasta.
Mutta ruhtinas hyräili itsekseen gruusialaisia laulujansa, ja oli ikävystyttävä. Rahamme olivat loppuneet eikä missään ollut tilaisuutta ansaitsemaan. Koetimme mitä pikemmin päästä Feodoosiaan, jossa siihen aikaan oli alettu rakentaa satamaa.
Ruhtinas sanoi minulle, että hänkin tahtoo tehdä työtä ja kun saamme kylliksi rahaa kokoon, sitten menemme meritse Batumiin. Batumissa on hänellä paljon tuttavia ja siellä hankkisi hän minulle — dvornikin tai yövartian toimen. Hän taputti minua olkapäille ja sanoi suosivalla äänellä ja samalla himokkaasti kielellänsä maiskutellen: «Minä laitan että pääset elämään sitten! Tse, tse! Viiniä saat juoda — niin paljon kuin tahdot! Nait sitten gruusialaisen tytön, lihavan gruusialaisen, tse, tse, tse! … Hän paistaa sinulle lavassia, synnyttää lapsia, paljon lapsia! Tse, tse.»
Tuo «tse, tse» ihmetytti minua alussa, vihdoin se alkoi minua suututtaa ja lopulta saattoi se minut ihan epätoivoon. Venäjällä sellaisella äänellä houkutellaan sikoja. Kaukaasiassa se näkyy olevan innostuksen, säälin, mielihyvän ja surun ilmaisukeinona.
Shakrolta oli jo vähitellen puku ruvennut käymään repaleiseksi ja kenkien saumat useasta kohden irvelleen. Hänen keppinsä ja hattunsa olimme jo Kersonissa myyneet.
Hatun asemasta hankki hän huutokaupasta itselleen jonkun rautatievirkamiehen vanhan virkatakin. Kun hän ensi kerran pani sen päähänsä — hän asetti sen hyvin kallelleen — kysyi hän minulta: «sopiiko se minulle! Hyvästikö?»
*) Gruusialaisia herkkuja.
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 101-103 1.-6.10.1902.
