Kuutamo.
Kirjoittanut
Guy de Maupassant
(Suomennos)
Abotti Marignan oli hyvin sotaisen nimensä kaltainen. Hän oli pitkä, laiha pappismies, kiihkeä mutta oikeamielinen, ja hänen sielunsaan hehkui alituinen innostuksen tuli. Hänen varmat mielipiteensä eivät koskaan horjuneet. Hän uskoi tuntevansa Jumalan, hänen tekonsa, toivonsa ja aikomuksensa.
Joskus, kun hän pitkin askelin käveli pieneen asuntoonsa johtavaa kujaa pitkin, johtui hänen mieleensä kysymys: minkätähden Jumala lie tämän tehnyt? Hellittämättä hän mietti vastausta kysymykselleen, ajatteli itse olevansa Jumala, mietti vastausta siltä kannalta ja melkein aina löysikin sen. Ei hänen mieleensä koskaan johtunut nöyränä huoata: ”Herra, tutkimattomat ovat sinun työsi!” Päinvastoin ajatteli hän: ”Olenhan Jumalan palvelija, minun täytyy tietää hänen tarkoituksensa, tai jos en tiedä, ainakin aavistaa ne”.
Koko luomakunta oli hänestä ihmeteltävän täydellisen järjestelmän mukaan rakennettu. Aamurusko luo heräävien mieleen iloa, aurinko kypsyttää viljan, sade kastelee sen, hämärä tarjoo meille lepoa ja yö unta.
Samoin neljä vuodenaikaa vastasivat täydelleen maanviljelyksen tarpeita. Eikä koskaan ollut hänen mieleensä johtunut epäilys, että luonnolla ei olisikaan mitään tarkoitusta ja että aika ja ilmasto olisivat muodostaneet kaiken elimellisen luonnon sellaiseksi kun se nyt on.
Mutta naista vihasi hän, vihasi tietämättään. Usein hän lausui Kristuksen sanoilla: ”Vaimo, mitä minulla on sinun kanssasi tekemistä?” Ja hän lisäsi vielä: ”Näyttääpä melkein, kuin Luoja itsekin olisi tyytymätön työhönsä, naiseen”. Todellakin oli nainen hänen mielestään kymmenen kertaa pahempi kuin miksi runoilijat olivat kuvanneet — viettelijä, joka vietteli ensimäisen miehen ja joka alituisesti jatkaa kirottua työtään, heikko mutta salakavala, levoton olento. Mutta enemmän kuin turmeltunutta, ruumiillista naista, vihasi abotti henkistä, naisen rakastavaa sielua. Oli hänen itsensäkin puoleen usein luotu rakkaudesta hehkuvia silmäyksiä, ja vaikka hän tunsi itsensä siinä suhteessa voittamattomaksi, vaivasi häntä kuitenkin sama rakkauden kaiho, joka noiden silmäysten omistajissakin värähteli.
Hänen mielestään oli nainen luotu vaan miehen kiusaajaksi ja viettelijäksi, jota ei voi lähestyä muuten kuin mitä suurimmalla varovaisuudella, jonka pauloista täytyy alituisesti olla varuillaan. Sillä eikös niin itsekin kurotettuine käsineen ja puoliavoimille huulineen oli hyvin paulan kaltainen.
Abotti oli tekemisissä ainoastaan nunnain kanssa, jotka luostarilupauksensa kautta olivat tehdyt vaarattomiksi, mutta heitäkin kohtaan käyttäytyi hän ankarasti, sillä aina tunsi hän heidän nöyrässä lukitussa sydämmessään syvällä piilevän, ikuisesti hehkuvan rakkauden, joka myöskin uskalsi kohdistua häneen, niin pappi kuin hän olikin.
Kaikessa tunsi hän sen heidän hurskaissa silmäyksissään, joissa ilmeni kosteampi loiste kuin munkkien, heidän autuaallisessa riemussaan, heidän rakkaudessaan Kristukseen, joka kauhistutti häntä, sillä siinä ilmeni naisen — rakkaus, ruumiillinen rakkaus. Niin, tuota kirottua rakkautta vainusi hän yksinpä heidän kuuliaisuudessaankin, alas luoduissa silmissä, lempeässä äänessä ja alamaisuuden kyyneleissä, kun hän torui heitä.
Päästyään ulos nunnaluostarista, pudisti hän viittaansa ja riensi pitkin askelin sieltä ikäänkuin jotain vaaraa paeten.
Hänellä oli sisarentytär, joka äitinsä kanssa asui lähellä olevassa pienessä rakennuksessa. Häntä abotti lakkaamatta houkutteli rupeemaan laupeudensisareksi. Mutta tyttö oli kaunis, ymmärtämätön ja veitikkamainen. Kun abotti saarnasi hänelle, nauroi hän vain. Kun abotti suuttui, kietoi hän kätensä kaulan ympäri ja kun abotti väkisin koitti kiskoa itseään irti, puristi vaan yhä lujemmin itseään enoa vastaan. Vaan tuo syleily tuotti hänelle kuitenkin aavistamatonta autuutta, sillä se pani hänen rinnassaan isäntunteet värähtelemään, tunteet, jotka jokaisen miehen rinnassa piilevät.
Kun he kävelivät yhdessä kedolla, puhui abotti hänelle usein Jumalasta, omasta Jumalastaan. Mutta tuskin joutui hän yhtä ainoata sanaa kuulemaan. Hän katseli vaan taivasta, ketoa ja kukkia, ja hänen silmistään loisti elämänilo. Väliin hyökkäsi hän hyönteisen perään ja tultuaan takaisin, vangittu hyönteinen kädessä huudahti hän: ”Katsokaa sitä, kuinka kaunis se on! Tahtoisinpa suudella sitä!” Tuo suutelemisen himo vihastutti abottia sillä tässäkin näki hän tuon syvälle juurtuneen rakkauden joka aina kytee naisen sydämmessä.
Tapahtuipa eräänä päivänä että kirkonpalvelijain vaimo, joka hoiti abotti Marignan'in taloutta, kertoi että hänen sisarentyttärellään on sulhanen.
Silloin kohtasi kauhistava mielenliikutus abottia. Ikäänkuin kivettyneenä seisoi hän, kasvot yltäpäätä saippuassa, sillä hän ajoi juuri partaansa. Päästyään taas niin paljon järkiinsä, että voi ajatella ja puhua, huudahti hän: ”Se ei ole totta, Melanie valehtelet”.
Mutta vaimo vakuutti, käsi sydämmellä: ”Jumala rangaiskoon minua, jos valehtelen! Joka ilta kohtaavat he toisensa virran rannalla. Hän menee sinne aina heti rouvan levolle mentyä, menkää vaan ja katsokaa kello kymmenen ja kahdentoista välillä.”
Abotti jätti parranajon sikseen ja rupesi kiivaasti astelemaan edestakasin, kuten hänen tapansa aina oli, kun jotain painavaa hänen mielessään liikkui.
Koko päivän oli hän harvapuheinen, suuttumus ja inho raivosivat hänen sydämmessään. Paitsi vimmattua vastenmielisyyttä, jota hän pappina tunsi tuota masentumatonta rakkautta kohtaan, tuli siihen vielä lisäksi mielikarvaus jota hänen täytyi tuntea isänä, holhoojana, sielunpaimenena, jonka lapsi oli pettänyt: Se oli vanhempain itsekäs närkästys tyttärelle, joka ilmoittaa valinneen itselleen puolison, kysymättä vanhemmiltaan, tai huolimatta heidän kiellostaan.
Jälkeen puolenpäivän koetti hän hiukan lukea, mutta ei siitä mitään tullut. Hän kiivastui vaan yhä enemmän ja enemmän. Kun kello löi kymmenen otti hän keppinsä esille, tukevan tammisauvan, joka hänellä aina oli mukana yöllisillä retkillään sairaiden luona. Hymyillen katseli hän peljättävää asettaan, jolla hänen suuri, voimakas talonpoikaiskätensä teki mitä uhkaavimpia liikkeitä. Äkkiä nousi hän ylös hammasta purren läimäytti sauvansa erästä tuolia vasten, jonka selkänoja vierähti lattialle.
Hän avasi oven, mennäkseen ulos, mutta pysähtyi kynnyksellä. Häntä vastaan loisti niin ihana kuutamo että harvoin sellaista näkee.
Niinkuin kirkko-isät, nuo unelmarunoilijat, oli hänkin varustettu sielulla, joka pian voi joutua ihastuksen valtaan. Äkkiä tunsi hän pahan tuulen kadonneeksi ja yön suureinmoisen kauneuden vallanneen hänen kokonaan.
Hänen pieni puntariansa näytti ikäänkuin uivan tuossa viehättävässä kuuvalossa. Suorat hedelmäpuurivit toistivat valkeina ja niiden hennot jäsenet muodostivat melkein paljaita oksankuvioita hiekkakäytävälle, jättiläissuuresta kaprifolista tuoksui herttainen tuoksu, leijaillen lauhkeassa, hiljaisessa yössä kuten tuoksuva henki.
Syvään, pitkin henkäyksin veti niin sisäänsä ilmaa, kuten juomari tyhjentää lasiansa, ja alkoi hiljalleen kulkunsa, niin ihmettelyn ja ihastuksen valtaamana että tuskin enää muistikaan sisarensa tytärtä.
Päästyään kylälle seisattui hän jälleen katsehillaan lakeutta, joka oli ikäänkuin valeltu, tulvillaan miellyttävää valoa ja verhottu kirkkaan yön surumielisyydellä. Sammakoiden lyhkäiset metalliäänet kuuluivat lakkaamatta ja satakielet etäämmällä laskivat lauluna kuuluville harmaantuneet tunteensa — lauluna, joka luo unelmia ilman ajatusta — lauluna liikuttavana ja surutonna, joka värähteli nyt lumoovassa kuutamossa.
Abotti jatkoi jälleen kulkuaan. Hänen sydämmensä oli täysi ikäänkuin tahtoisi haljeta, ei hän tiennyt oikein minkätähden. Hän tunsi itsensä voimattomaksi ja väsyneeksi, ja hänelle teki mieli pysähtyä, vetäytyä pitkälleen, katsellakseen luojaa hänen töissään.
Tuon pienen, kimaltelevan joen rantoja pitkin muodostivat poppelipuut käärmeenmuotoisen linjan. Kevyt valkoinen usva tunkeusi virrasta esiin, muuttuen kuun valossa hopeanhohtavaksi. Se kohosi rantojen tasalle ja seurasi virran mutkaista kulkua niinkuin kevyt, läpikuultava untuvavaippa.
Vielä kerran pysähtyi abotti, yhä kasvavan, vastuttamattoman mielenliikutuksen valtaamana.
Eräs epäilys, epävarma luulo aikoi kyteä hänen mielessään. Jälleen heräsi hänen mielessään tuo kysymys jonka hän väliin itselleen teki:
— Minkähän tähden Jumala lie tämän luonut?
Jos yö lie luotu lepoa ja rauhaa, tiedottomuutta ja unohdusta varten, minkätähden oli se kauniimpi kuin päivä, herttaisempi kuin aamurusko tai hämärä.
Ja minkätähden tuli kuu ja teki pimeyden noin läpikuultavaksi, kuu, tuo lumoava tähti; jonka loisto on ihastuttavampi kuin auringon, tuo raukea, valju kuu, joka varta vasten näyttää luodun niin salaperäiseksi ja hellätuntoiseksi ettei se voi viihtyä kirkkaassa päivänvalossa.
Miksei mennyt levolle satakieli kuten kaikki linnut, tuo ketterin kaikista laululinnuista, vaan sen sijaan alkoi Iiverryksensä yön hämyssä.
Minkätähden oli nyt maailma ikäänkuin köykäisen vaipan verhoomana? Minkätähden sydän ja sielu värähtivät? Minkätähden koko olento tuntui niin raukealta?
Ja minkätähden kaikki tämä ihanuus ilmestyi juuri nyt kun ihmiset nukkuivat vuoteillaan eivätkä voineet siitä nauttia? Ketä varten oli tämä suuremmoinen näytelmä, uhkuvan rikas runollisuus, jonka Luoja nyt lähetti maan päälle?
Ei hän voinut sitä ymmärtää. Mutta kas, tuolla niityn äärimmäisessä reunassa, puiden varjossa, jotka kiilsivät sumun tuottamassa kosteudessaan, liikkui kaksi olentoa rinnakkain.
Mies oli suurikasvuinen ja käsivartensa oli kiedottuna tytön kaulan ympäri. Tuon tuostakin suuteli hän tyttöä. Heidän esiytymisensä elähytti kerrassaan liikkumattoman maiseman, joka ympäröi heitä kuten taivaallinen kehys ja joka näytti juuri heitä varten luodunkin. He molemmat olivat ikäänkuin yksi olento, olento, jota varten tämä tyven, hiljainen yö oli luotu ja ikäänkuin mestarin antamana elävänä vastauksena lähestyivät he abottia.
Hiljaisena, liikkumatonna, sykkivin sydämmin seisoi hän. Hänestä oli niinkuin näkisi nyt jotain raamatullista, esim. Ruthin rakkaus Boakseen. Jumalan tahdon toteuttamisen jossain niistä suuremmoisista tapauksista, joista pyhät kirjoitukset kertovat. Korkean veisun säkeet humisivat hänen korvissaan, kaipaus, ikävä ja palavat unelmat, jotka tuo tulinen rakkaus sisältää.
”Ehkäpä Jumala onkin tällaiset yöt luonut, antaakseen ihanteellisen vaipan ihmistenrakkaudelle”, sanoi hän itsekseen. Hän vetäytyi syrjään nuorten tieltä, jotka käsitysten jatkoivat kulkuaan kuutamossa. Naisen tunsi hän nyt sisarensa tyttäreksi, mutta hän ajatteli itsekseen: ”Eiköhän olisi vastoin Jumalan tahtoa häiritä heitä? Sillä eiköhän Jumala salli rakkauttakin, koska hän ympäröi sen tällaisella kauneudella.”
Hän pakeni kauhistuneena, milt’ei häpeissään, niinkuin olisi hän ollut astumaisillaan temppeliin, johon hänellä ei ollut oikeutta mennä.
Koitar no 144 19.12.1901.
