Manttaalirasitusta.
(kuva ylimaasta).
Rovalompolon talo oli kahden peninkulman päässä valtamaantiestä ja kolme kuului sieltä olleen kirkolle, kun kulkija osasi kaikki oikopolut eikä joutunut taipaleessa olevaa järveä rantomaan. Mutta jos ei tarkoin tiennyt polkuja eikä maista tiennyt merkkiä ottaa, niin pian eksyi väärille poluille, jotka veivät metsäniityille tai asumattomien järvien rannoille. Ja usein kulkijat olivatkin eksyneet, sillä metsäniityille johtivat paremmat polut ja järvillä kulki kesäisin kalamiehiä kalastamassa niin etteivät polut päässeet ruottumaan eikä maatumaan.
Hyvin harvoin sattuikin kesäisin joku kulkija Rovalompoloon, sillä sen kautta ei kulkenut mikään tie loitommalle erämaahan eikä Rovalompolon reittiä käytetty kauttakulkupaikkana silloinkaan, kun toiseen pitäjääseen osui asiaa. Talo oli aivan yksinäinen, metsäjärven niemen nenässä, jonka tyvipuoli oli pelloksi tehty metsän rantaan asti. Se oli senkin vuoksi epäedullisemmassa asemassa kuin muut kiveliön talot ja kruunun torpat ettei siitä ollut venekulkua niille vesille, jotka johtivat suuriin järviin ja jokea pitkin kirkonkylään. Kesäsin ei siis ollut puhettakaan muuten kuin omin askelin liikkeelle lähteä.
Senvuoksi olikin tämä nykyinen asukas, Jaakko, aina talvisin kesän tarpeetkin kotia kulettanut. Suoloja, jauhoja, kahvia, sokeria ja sen semmoista. Tilasipa kaupungista tilkkasen viinaakin, jos osuisi tauti Rovalompolonkin kautta kulkemaan.
Ei heitä, rovalompolaisia, kisäisin koskaan näkynytkään rantamailla eikä kirkonkylässä. He pysyivät vaarojen ja jänkien takana siksi kunnes syysrouta alkoi kantaa jänkillä ja reki luistaa vaarojen liepeillä.
Mutta kerran osui kuolema Rovalompolossa aivan heinänteon aikana. Kuoli kolmivuotias lapsi ja Jaakko kantoi ruumiin arkkuineen kainalossaan kirkolle.
Kun hän pappilasta rovastin matkassa kulki kirkolle, sanoi hän:
— Jopa kerran sattui niin, että on hyötyä minullekin maantiestä.
— Kuinka niin? kysyi rovasti.
— No en minä tätä ole ennen tarvinnut, vaikka kyllä minä tätä korjannut olen jo kolmattakymmentä vuotta.
— Tjaah, arveli rovasti.
Ja tämä oli ainoa kerta kun Rovalompolon isäntä oli tietä tarvinnut tai: tie hyödytti häntä nyt ensi kerran.
*
Samalla hautausmatkalla poikkesi hän Järveläänkin, sillä se oli Järvelä, joka oli Jaakon tien korjaaja. Huhuja oli kuulunut, että jo helpotetaankin maanmiehiltä tienkorjuu, että saavat alkaa nekin korjata, jotka sitä enimmän tallaamat, herrat ja muutkin joutilaat. Eduskunnassa on jo ehkä päätetty. Senpä vuoksi Jaakkokin poikkesi kuuloille Järvelään. Järvelä oli kymmenkunnan vuotta jo Jaakon tietä korjaillut ja someroinut ja siitä oli sovittu sadan markan palkka, jonka Jaakon tuli aina Juhannuksen aikana maksaa. Muut olivat vaatineet vielä enemmän kuin Järvelä.
— Ei ole vielä päätetty — selitteli Järvelä Jaakolle. — Kyllä me maanmiehet saamme vielä tiet herroille korjata.
— Mutta minä kuulin, että nyt ensi syksystä jo pitäisi muutos tulla, sanoi Jaakko.
Mutta ei sanonut Järvelä sitä kuulleensa.
Ja yhdessä sitten tuumasivat, että antavat nyt syyssyynissä jäädä korjaamatta. Olipa sitä jo Jaakkokin korjannut.
Mutta kun syystarkastuksen aika tuli, sairastui vanha nimismies ja sijaan tuli uusi ja nuori mies, joka ei leikkiä laskenut. Maanteiden suhteen vallankin oli tarkka niin että ne piti olla sileät ja tasaiset, ettei herrain ruumis rääkkääntyisi kärryillä kulkiessakaan.
Rovalompolon tieosaa kovin moitti, määräsi uusia leikkauksia ja rumpujakin. Ja somerota sitten.
*
Mutta Jaakko ei saanut kuulla kotiaan, että hänen tieosansa oli myyty ja että oli leikkausten teon kanssa noussut kahteensataan markkaan, vaan eleli siinä uskossa, että nyt on tullut se aika, jona on muidenkin vuoro tietä korjata.
Mutta varsin ensi kelillä tuli nimismies Rovalompoloon panttaamaan ja kun ei Jaakolla ollut varsin rahaa pöytään panna, niin ulosottoon kirjoitti kolme parasta lehmää, kirjoitti siltä varalta että hän itse ja poliisikin palkkansa saisivat.
— No jo on kummaa — päivitteli Jaakko.
— Jaa, niin se on — lohdutteli nimismies.
Hetken perästä kysyi Jaakko:
— No koskahan se tulee se aika, että herrain vuorokin tulee tietä korjata... Minä tuota en ole koko tietä koskaan tarvinnutkaan, vaan kyllä minä sitä korjannut oIen …
— Niin… kuka tietää… koska semmoinen aika tulee.
— Vaan minkä te tekisitte jos ei kukaan korjaisi?
— Minä panttaan.
— Vaan kukas tiet korjaa?
— Ne myydään.
— Vaan eipä ole huutajia.
— On… sosialistit — sanoi nimismies ja lähti ajaa karuuttamaan. Jaakko seisoi ajatuksissaan. Puolitoista sataa oli tänä syksynä tientekoon mennyt.
Liitto 59 27.5.1909.
