Amata.
Aavetaru
kirjoittanut
Richard Voss.
suomennos Mikkelille saksankielestä.
I
Olin vielä aivan nuori, kun sain kokea jotakin, jota en vieläkään niin monen vuoden perästä voi ajatella ankaraa mielenliikutusta tuntematta.
Kun kerron asian ja siten ilmoitan sellaista, mikä näyttää tekevän pilaa kaikesta terveestä järjestä ja jota voidaan pitää ainoastaan kuumesairaan mielikuvituksen luomana, täytyy minun tyytyä tähän välinpitämättömän ja ymmärtäväisen lukian tuomioon voimatta koettaakaan puolustautua.
Siis: olin vielä hyvin nuori ja asuin Roomassa, jossa kartoin ihmisiä enemmän kuin missään muussa paikassa ja nautin kaupungista omalla tavallani. Yksin kuljeskelin siellä ristiin ja rastiin, yksin harhailin ympäri Campagnaa joko sitten jalan, ratsain tai pienissä vaunuissa, joita reipas pikku ratsuhepo veti. Itse olin ajajana.
Silloinen Rooma oli Pius yhdeksännen Rooma; ja se oli silloin aivan eri Rooma, kuin yhdistyneen Itaalian nykyinen pääkaupunki, kuin muodinmukainen Rooma, suurimman raakuuden muistomerkki, raakuuden, jota on osottanut kansa, joka pitää itsensä historiallisesti oikeutettuna sitä halveksimaan. Tuossa Roomassa, sellaisena kuin Goethe ja osaksi myöskin Ferdinand Gregorovius ensi kerralla olivat nähneet, ei ollut mitään liikutettu. Ei mitään siitä oltu särjetty. Muutoinkin oli kaikki pysynyt vanhassa kunnioitettavassa asussa. Vielä piti paavi riemukulkujaan Kvirinaliksesta Vatikaaniin; vielä jyrisivät kardinaalien vaunut kaduilla, joilla yhäti liikkui ruumissaattoja; vielä lepäsi huumaava kirkko-ilma tuon kaupungin yli, jossa apostoliruhtinas oli kärsinyt marttyyrikuoleman; ja keskiainaisen salaperäisyyden henki liikkui kirkkaana päivänä ympäri sitä paikkaa, jolle oli pystytetty patsas viatonta naista varten.
Pietarin kirkossa kuulin paavin messuavan ja — sitä olisi pitänyt nähdä! Sistinassa kuulin köörinlaulavan ja ko'in kaikki mysteeriumin kauhistukset. Sitten taas mikä vastakohta! Sellainen, jota ainoastaan Roomassa on tavattavissa: Pyhän Pietarin kirkossa Michelangelon Pietä, Vatikaanin Belvederessä Apollo; Santa Maria del Popolossa Pinturicchion freskokuvat ja Kapitoliumilla Venus; ensimmäisten kristittyjen katakombit ja Pantheonin ympyrä.
Siitä syvästä väsymyksestä, jonka valtaan ruumis ja tunteet kirkoissa joutuivat, lepäsin Forumilla ja Palatinin kukkulalla, Colosseumin ja Caracallathermenin raunioilla, jotka tuohon aikaan olivat kauniita taittamattomia metsiä, joiden tiheiköissä pesi loistavan kauniita palombelliä. Kristillisten pyhimystarujen pimeydestä pakeni mieleni antiikin auringonpaisteeseen; kun sielussani vielä kaikuivat niiden tuhansien Kristuksen seuraajien kuolinkirkunat, jotka uskonsa takia henkensä heittivät, kuuntelin Baccuksen pappien evoeta ja juopuneen roomalais- ja kviritialaisjoukon melua.
Sellaisten alituisten kiivaiden mielialojen vaihdellessa sain kokea sen, mitä aijon kertoa; ymmärtänette kai: ainoastaan kertoa, ei selittää.
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 143 ja 145 11. ja 16.12.1901.
