II
Eräänä sunnuntaina ratsastin Frascatiin. Jo aikaisin aamulla oli ollut helteistä; ja kun levähdin Tusculumissa Tiberhuvilan raunioilla, huomasin vaalean, suuren pilven, joka kohosi meren ylitse etelässä: scirokko!
Siedän kaikkea paremmin kuin etälätuulta. Noiden arojen hengitys, jotka puhaltavat henkeänsä aina Alppien kalliopyramiideille asti, tekee minut sairaaksi, kuumesairaaksi. Tuskin se siis olikaan noussut loistavalle taivaalle, kun jo aloin tuntea sen lähestymistä. Jäseneni kävivät raskaaksi, ja päätäni kivisti: päiväni oli mennyt hukkaan.
Toistaiseksi en tietänyt mitään parempaa kuin jäädä levollisesti makaamaan ja antaa hevoseni etsiä seljapuun pienessä varjossa kuivan ruohon niukkoja tähteitä kärventyneiden sanajalkojen joukosta. Vaan pian scirocco kohotti käheän äänensä, joka minuun vaikuttaa aina niinkuin kuulisin henkien puhuvan. Se huokaa, ähkyy, voihkaa. Kumeasti valittaen se kertoo minulle sotajoukoista, jotka samoaa tuolla Aafrikassa, meren toisella puolella, hautasi erämaan punaiseen hiekkaan.
Pahalla tuulella nousin viimein ylös, ottaakseni kiinni vapaasti laitumella kuljeksivan hevoseni. Harvoin se minulle oli muulloin ollut vaikeata. Vaan nyt näytti etelätuulen paha henki menneen mustaani. Kesti kauvan ja sain nähdä hyvin paljon vaivaa, ennenkuin viimein viekkaudella sain sen kiinni. Eläin lienee löytänyt huonoa ruokaa, sillä se näyttäytyi itsepintaiseksi ja äksyksi, jommoinen se vielä koskaan ennen ei ollut ollut. Se ei tehnyt pahaa tuultani paremmaksi.
Olin päättänyt palata Marinon kautta. Siellä aijoin myöskin ruokkia hevostani. Vaan perille päästyäni näytti minusta ihanan Viktoria Colonnan ruma ja likainen syntymäkaupunki yhä kovemmaksi tulevan sciroccon kestäessä niin inhottavalta pysähdyspaikalta, että ratsastin eteenpäin. Ensin alas jyrkkää rotkoa, jonka läpi hiljalleen virtaa muinoin pyhälähde, sitten huonoa tietä, aina vaan synkkävarjoisen Colonnan öljypuumetsänläpi, aina uudelle appialaiselle tielle saakka.
”Mezzavian” osteriassa poikkesin antaakseni nälkäiselle hevoselleni hiukan veteen sekotettuja jauhoja. Kun siitä oli huolta pidetty, lähdin kapakkaan, synkkään, autioon huoneeseen, jossa haisi härskiltä öljyltä ja merikaloilta, jotka eivät enää olleet tuoreita. Tilasin viiniä ja munia ja etsin huolimatta raivoavasta sciroccosta itselleni paikan talon edessä, aivan appialaisen tien vieressä.
Edessäni aukeni silmänkantamaton erämaa. Puuttoman ja ruohottoman nurmen päällä liikkui etelätuulen kalvakka utu ja teki maiseman vielä rauhattomammaksi. Paikaltani en nähnyt mitään muita inhimillisen kulttuurin merkkejä kuin raunioita. Ne olivat vanhan appialaisen tien hävitetyt hautamerkit, joka tie kulki läheltä minua Campagnan halki kohti Albanian vuoria, jotka olivat nyt ruskeahkon höyryn peitossa.
Oli tullut myöhäinen. Scirocco oli peittänyt koko taivaan. Etelän loistava aurinko oli kuin sammunut. Vallitsi vaalea hämärä, jossa tuulen ulvoessa oli jotain aavemaista. Kotiin ratsastamiseni olisi oleva kamala; sillä väsyneen hevoseni tähden saatoin tuskin lähteä ennen yöntuloa. Kuitenkin olin tottunut sellaisiin öisiin ratsastuksiin enkä pelännyt rosvoja enkä malaritaudin kohtausta, arvellen ruumiini olevan kyllin lujarakenteisen, niin ettei se sille mitään mahtaisi. Pahempi oli lammaskoirien kanssa, joista jo kerran viisi ulvovaa petoa oli hyökännyt kimppuuni ja melkein repinyt vaatteet yltäni.
Koko maisema oli kuin kuollut, ja sen tyhjyys sopi hyvin yhteen harmaan sciroccoillan kanssa. Ei voinut kuulla edes roomalaisilla liiketeillä niin yleistä kulkusten kilinää jostakin korkearattaisten campagnalaiskärryjen teltasta tuulen suhinan takia. Joskus ulvahti jossain lammaskoira, ja yhden ainoan kerran karahutti ohitse ratsastaja, vilttihattu painettuna syvään otsalle, musta viitta liehuen korkealla hevosen selän ylitse.
Majatalossa olin huomannut ainoastaan kolme henkilöä: isännän, hänen vaimonsa ja rengin.
Isäntä oli vanhanpuoleinen mies, jonka vaatteet repaleina riippuivat hänen ruumiillaan. Minua oudostutti hänen rumien kasvojensa eläimillinen ilme ja myöskin hänen kummallinen, ikäänkuin ryömivä olentonsa. Ystävälliseen tervehdykseeni hän oli vastannut vihaisesti mutisten. Hän näytti olevan ilkeä mies, jota yksinäisen vieraan oli varottava.
Kuinka sopi tuo vanha raaka mies vaimolleen? Hän oli nuori, hento, melkein hoikka vartaloltaan, hänen kasvonsa olivat kuumeenkalpeat ja hienot, hänen mustissa, suurissa silmissään oli kuitenkin rauhaton, jossain määrin sammunut katse. Hän kulki ympäri, kuin oisi hän kuolemaan asti väsynyt, liikkui hitaasti ja vaivaloisesti kuin vanhus. Puvustaan päättäen hän oli vieras, cioccialainen. Hänen röijynsä punaväri oli vaalentunut, hame oli hyvin huono. Ainoastaan harso oli jotenkin huolellisesti pantu päähän, ja syvään alas otsalle jaettu mustansinertävä tukkansa antoi noille kalpeille kasvoille jotain madonnamaista.
Renki näytti olevan samasta paikasta kuin emäntänsäkin, aivan nuori mies, sellainen, joita voi Roomassa joukottain nähdä sistinian tiellä tai espanjalaisella torilla. Heti ensi kerran molempia katsoessani täytyi minun ajatella: Nuo molemmat nuoret pitävät toisistaan — aivan varmaan he pitävät toisistaan! Toivottavasti he ovat varuillaan tuon ukon suhteen!
Vaimo toi minulle kiehuneet munat, sekä lisäksi vanhaa, kivenkovaa leipää ja viiniä. Minä sanoin hänelle:
”Et varmaankaan ole täältä?”
”En.”
”Varmaankin Sorasta?”
”Sorasta.”
”Majatalon isäntä on miehesi?”
”On.”
”Teillä ei ole lapsia?”
”Ei ole lapsia.”
Hiljaisuus. Hän nojasi pöytääni vasten, ikäänkuin pitäen itseään siinä kiinni, näytti tahtovan kävellä, vaan jäi seisomaan, kuin olisi liian väsynyt tekemään pienintäkin liikettä. Kuumekohtaus vapisutti hänen ruumistaan. Minä huusin:
”Olet sairas!”
”Olen.”
”Oletko jo kauvan ollut kuumeessa?”
”Jo kauvan.”
”Etkö ota kiniiniä?”
”Mitä varten?”
”Päästäksesi kuumeesta.”
”En pääse siitä kumminkaan.”
Hän puhui niinkuin sammuneella äänellä. Sillä välin hänen mustissa, kauniissa silmissään oli yhäti aavemainen ilme. Nyt vasta näin kuinka nuori hän oli, tuo puhdas lapsi.
”Sinä olet vielä aivan nuori!”
”Kahdeksantoista vuotias.”
”Voithan tuskin vielä olla naimisissa?”
”Olen jo ollut kolme vuotta.”
”Kuinka sattui, että menit naimisiin roomalaisen miehen kanssa?”
”Niinhän siinä kävi.”
”Lapsi-raukka.”
Silloin kuului talosta kimakka ääni:
”Assunta hoi!”
Hän ei ollut sitä kuulevinaan. Minut valtasi äkkiä tuskallinen, selittämätön tunne. Toivoin äkkiä, etten olisi häntä puhutellut.
”Miehesi huutaa.”
”Oi, minun mieheni!”
Kuinka hän sanoikaan tämän, sammuvin katsein, raukealla äänenväreellä! Minä muistutin häntä:
”Sinun pitäisi mennä sisälle.”
”Menen heti.”
Hän jäi kuitenkin seisomaan.
”Miehesi oppi sinua varmaankin Roomassa tuntemaan? Vaan mene nyt mieluummin sisälle.”
”Hän löysi minut tieltä talonsa edestä.”
”Löysi sinut?”
”Olin menossa Roomaan työtä hakemaan. Olin sairas ja nälkäinen. Silloin kaaduin, juuri tämän talon eteen. Hän löysi minut.”
”Silloin hän otti sinut?”
”Silloin hän otti minut. Olisi ollut parempi, jos hän olisi antanut minun kuolla.”
Jälleen huuto, kirkaistuna äänellä, joka osotti melkein raivoa.
Mutta hän ei liikkunut.
Ovessa näkyi nyt nuori renki ja katsoi meihin päin, katsoi tuota hentoa, hoikkaa olentoa, joka luonani pöytään nojasi; hän katsoi häntä katseella, jota en koskaan unhoita. Minä kehoitin uudelleen:
”Sinun pitää mennä sisälle.”
Mutta hän sanoi, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut:
”Ja sitten hän nai minut ... Mutta olisi ollut parempi, niin paljon parempi, jos hän olisi antanut minun kuolla.”
Se ei ollut valitusta; se oli jotain paljon pelottavampaa: toivottomuutta, epätoivoa. Nuori mies lähestyi nyt pöytää ja sanoi pidätetyllä äänellä:
”Meno sisään! Muutoin hän lyöpi sinua taas. Ja kun hän lyöpi sinua — .”
Kuume vapisutti vaimon ruumista. Hän huokasi niinkuin voihkaten. Sitten hän meni ovelle hiipivin, laahaavin askelin.
Puhuttelin nyt poikaa, mutta hän käänsi minulle selkänsä ja katsoi rouvan jälkeen. Toistin kysymykseni:
”Olet emännän maamies?”
Vastauksen asemasta kuulin hänen mutisevan:
”Kun hän häntä taas Iyöpi ...”
”Oletko Sorasta? Kuinka olet joutunut tähän osteriaan?”
”Hän lyöpi häntä varmaan taaskin.”
”Kuule!”
Mutta hän ei kuullut. Hän seisoi kuunnellen minuun selin, niin etten voinut nähdä hänen kasvojaan.
Sisältä talosta kuului melua.
Minulle tuli äkkiä niin kuuma, kuin yhdellä siemauksella olisin nauttinut kaiken väkevän, punaisen genzanoviinin. Hypähdin ylös ja astuin pojan luo.
Sisältä talosta kuului humisevaa ääntä, niinkuin olisi jotain lyöty. Sitten se oli ikäänkuin tukahutettua voihkimista ja sitten —
Näin, kuinka hän vapisevin käsin tarttui vyöhönsä, kuinka hän sieltä jotain esiin kiskaisi. Tahdoin tarttua häneen kiinni, tahdoin pidättää häntä. Mutta hän irtautui ja syöksyi sisälle taloon.
Ennenkuin voin hänet saavuttaa, se jo oli tapahtunut.
Hän oli pistänyt miehen kuoliaaksi.
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 145-146 16.-18.12.1901.
