III
Vielä hirveämpää kuin oli nähdä tuota veressään makaavaa kuollutta, oli katsella molempia eläviä: murhaajaa ja nuorta vaimoa.
He eivät ääntäneetkään. Seisoivat vaan ruumiin vierensä ja katselivat toisiansa. Vaimon päälle oli pirskottunut verta, jopa hänen kasvonsakin olivat tulleet siitä punaisiksi; mutta hänellä ei näyttänyt olevan siitä pienintäkään aavistusta. Oli, niinkuin siten olisi täytynyt käydä, kuin molemmat olisivat sen tietäneet, kuin olisivat ne nyt täydellisesti tyytyväisiä — nyt, kun se viimeinkin oli tapahtunut.
Minunkaan mieleeni ei johtunut syyttää häntä murhasta eikä kirouksilla peittää heitä tai uhata vankeudella. En kyennyt mitään muuta ajattelemaan, kuin: kuinka pääsevät he täältä pois, miten voivat he pelastua?
Sieppasin esille kaikki rahani, ojensin ne hänelle, ja kun hänellä ei näyttänyt olevan vähintäkään aikomusta ottaa niitä, niin pistin ne hänen taskuunsa, jonka hän antoi tapahtua, ikäänkuin ei sitä lainkaan huomaisi. Sitten huusin minä, omaa ääntäni pelästyen:
”Pois! Teidän täytyy poistua! Viidakkoon! Minä silmänräpäyksenä hyvänsä voi joku tulla. Voitte olla hukassa.”
He seisoivat ja katsahtivat toisiaan,
Hyökkäsin ovelle, tähystin suunnalle maantietä — ketään ei ollut näkyvissä, kuuluvissa. Jumalan kiitos!
Sitten taas takasin noiden kahden luoksi. Ja taas heitä kehottamaan, kuin oisivat vainoojat aivan vieressä.
Pois, pois, pois!
Mutta he eivät näyttäneet ollenkaan ymmärtävän, ollenkaan käsittävän vaarallista tilaansa; sillä ne seisoivat toisiansa katsellen. Viimein löysin oikean lauseen:
”Tahtoisitko sinä, että he löytäisivät Assustaan kuolleen luona, että he ottaisivat Assustaan kiinni ja raahaisivat hänet sinun kanssasi vankilaan?”
Se sai miehen vähitellen järkiin.
Minä itse panin heille kokoon, mitä vaan löysin: leipää, silavaa, pullon viiniä, peitteen. Aina siihen asti jäin heidän luokseen, yhäti mitä suurimman pelon vallassa heitä kehottaen ja pois kiiruhtaen, kunnes he jättivät talon minun vierelleni. Mies kantoi myttyä ja piti vaimon kädestä kiinni; vaimon käynti oli yhä hidasta, laahaavaa ja hänen katseensa oli raukea ja rauhaton. Koko aikana hän ei ollut äännähtänytkään.
Noiden molempien solevien olentojen näin sciroccon kaameassa pimeässä kulkevan tuon aution, ruskean aron yli haudankaivajain tietä kohti: hiljaa, aivan hiljaa. Ja jättivät he kuitenkin verisen ruumiin jälkeensä.
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 146-147 18.-20.12.1901.
