IV
En vielä tänäänkään kykene ajatuksissani selvittämään, miten tulin pois tuosta talosta, johon olin päässyt yksin murhatun kanssa. Kauhun puistamana istuin hevoseni selkään, jota yhä uudelleen ja uudelleen kannustin, saadakseni sen hurjasti laukkaamaan. Minä kiiruhdin pois, ikäänkuin öisin ollut murhaaja, jota oikeudenpalvelijat ja koston jumalattaret vainosivat.
Yhtäkkiä huudahdin, niin kovasti, niin kimakasti, että hevoseni karkasi pystyyn.
Verta! Verta käsissäni, verta käsivarsillani, koko ruumiillani! Verta hevoseni kupeilla! Verta basalttisella tiellä! Leveä verivirta kulki läpi ruskean, yksinäisen kedon! Verta vesijohdon raunioilla vieressäni; verta vanhan appialaisen tien kuopissa; verta, punaista, juoksevaa verta taivaalla, jolle etelätuuli oli henkinyt ikäänkuin helteisen peiton. Edessäni suuri kimalteleva verilätäkkö siinä, missä tiesin meren olevan.
Kuvitusvoimani oli niin kuumeinen, mieleni siitä, mitä olin saanut kokea, niin sekainen, että tarvitsin pitkän ajan, ennenkuin voin selittää veripunaisen, purppuraisen valon: se oli sakeassa scirocco-sumussa laskeutuvan auringon paiste.
Se laskeutui, hurja tuliliekki ympäriltäni sammui; vaan koko läntinen taivaanranta oli murhan värillä merkitty. Oli jo tullut synkkä yö, kun tuo veripunainen juova yhä oli taivaanrannalla.
Siitä silmänräpäyksestä alkaen, kun aurinko laski, rupesi myrsky tyyntymään. Mitä syvin hiljaisuus rupesi niin äkkiä vallitsemaan, että äänettömyys, ilmojen riehunnan jälkeen kammottavasti vaikutti liikutettuun mieleeni. Kuumuus lisääntyi, se oli nyt hehkua, niin että minusta tuntui, kuin olisin hengittänyt tukahuttavaa höyryä.
Otin hatun päästäni, aukasin liivini ja paitani ja ratsastin paljain rinnoin eteenpäin, sittenkään tuntematta virkistyksen jälkiäkään.
Minusta alkoi luonnon suurenmoinen lepo tuntua ruumiin läheisyydeltä. Henkeäni pidättäen kuuntelin jokaista melua: hevoseni kavioiden kopinaa, valppaan lammaskoiran haukkua kaukaisesta paimenmajasta, tarhapöllön valittavaa ääntä, jolla linnulla lienee ollut pesänsä vesisäiliöiden raunioissa tai jossain hautakivellä.
Silloin minusta tuntui, kuin korvani olisi tajunnut hevosen-askeleita tieltä. Se tuli siltä suunnalta, missäpäin tuo talo yksinäisine verisine kuolleineen oli; se läheni sukkelaan ja se näytti johtuvan useiden hevosten juoksusta.
Ne olivat aivan varmaan pyssyillä varustettuja ratsastavia sotilaita!
Ne olivat löytäneet murhatun ja ryhtyneet murhaajaa takaa-ajamaan.
He saavuttaisivat minut ja ottaisivat minut kiinni. Minua epäiltäisiin teosta, minun täytyisi todistaa, täytyisi puhua suuni puhtaaksi …
Minun täytyi päästä välttämään heitä.
Hevoseni oli aivan uupumaisillaan. Uudelleen painoin kannukset sen kupeeseen ja löin sitä päähän. Se juoksi nopeasti, vaan ei kyllin nopeasti: takaani kuuluva kavioiden kopina tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi.
Pian ne näkisivät minut; pian ne saavuttaisivat minut ja ottaisivat minut kiinni!
Minä poikkesin pois tieltä oikealle suoraan, nyt jo öiselle arolle. Kun ohjasin yhä oikealle, niin minun täytyi pian saapua Via Tusculanalle ja voin siten Porta San Giovannin kautta päästä Roomaan. Mahdotonta oli ajaa minua takaa öiseen aikaan läpi Campagnan ja saavuttaa minut.
Vaan minä en löytänyt toista tietä. Kuta edemmäs ratsastin, kuta innokkaimmin etsin, sitä enemmän näytin harhaan joutuvan. Sen ohessa jäseneni olivat niin raskaat kuin olisi minulla lyijyä jaloissani; päätäni pakotti, niinkuin muurahaiset olisivat aivojani nakerrelleet; mieleni oli niin tylsä ja sekaisin, kuin makaisin kuumehoureissa, ja kuin koko hirveä tapahtuma olisi ollut pelkkää unennäköä. Sellaisessa tilassa ratsastin yhä eteenpäin ja eteenpäin. Tuskinpa tiesinkään ratsastavani ja olevani Rooman lähellä sijaitsevalla suurella kedolla. Rooman tulet liekehtivät. Pitkä, pitkä, vaalea valojuova näkyi edessäni. Tuo loiste näytti nousevan maasta, kumpuavan sieltä valkeana höyrynä ja virtaavan taivaalle, jossa ei ainoatakaan tähteä ollut näkyvissä.
Ratsastin tuota kalpeata, edessäni olevaa valoa kohti. Mutta minä en saavuttanut sitä. Se väistyi edestäni pois, näytti olevan saavuttamaton.
Jotain mustaa, suurta, pyöreätä oli vastassani. Pysähdytin hevoseni ja koetin muistella … Eikä se ollut Cäcilia Metellan hauta? Mutta sehän oli vanhan appilaisen tien vieressä, vasemmalla siitä tiestä, jota olin tullut Marianosta; ja minähän olin ratsastanut oikealle välttääkseni ratsastavia sotilaita. Kuinka siis tuo korkea, pyöreä muistomerkki voi olla Cäcilian hautapatsas?
Mahdotonta! Ja kuitenkin, ja kuitenkin … Tuolla ylhäällä taas musta pilkku. Valonhohteen kalpealla pohjalla näkyi selvä varjokuva: puun pääpiirteet. Sitten se varmaankin oli Egerian lehto, siinä tapauksessa se soveltui Cäcilia Metellan hautapatsaan kanssa yhteen. Mutta kuinka olin tänne joutunut?
Se oli kummastuttavaa, mutta lopulta se oli kuitenkin yhdentekevää. En jaksanutkaan enää ajatella enkä päästä mistään selville. Tuskin minulla oli niin paljon voimaa ja ajatuskykyä, että pysyttelin satulassa.
Annoin hevoseni mennä mihin se tahtoi. Ohjaksista pidin aivan höllästi, nyt niiden annoin kokonaan pudotakin. Tunsin vielä kuinka hevoseni pelästyi jotakin esinettä, kuinka minut pikaisesti viskattiin pois satulasta, ja kuinka minä putosin maahan ankaralla tärähdyksellä.
Sitten en tiennyt enää mistään.
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 147-148 20.-23.12.1901.
