V
Minä heräsin.
Ensimmäinen, mitä taas sain tuntea, oli hyvä tuoksu, niin outo, suloinen ja kiehtova, että pidin silmäni suljettuina ja makasin liikkumattomana hengittäen sitä pitkin, syvin siemauksin; se oli niin väkevää, että taas heti jouduin unenhorroksentapaiseen tilaan.
Sekavalla mielellä koetin miettiä, mitä se olisi. Oli kuin kaikki Araabian hyvät tuoksut olisivat virranneet ympärilläni. Se oli selittämätöntä. Milloin se tuntui jasmiinilta, milloin ruusulta ja narssissilta, milloin suitsutukselta.
Muinaisajan nardukset tuoksuivat kai siltä.
Viimein lakkasin koettamasta miettimällä selittää tätä kummallista tuoksua. Minä makasin, hengitin sitä sisääni ja minut valtasi tunne, joka oli yhtä uusi, yhtä outo ja yhtä suloinen kuin tuo tuoksukin.
Oli jotain — kuinka voisin sen sopivasti lausua? — ikäänkuin ylimaailmaista, joka minun mieleni valtasi. Sitten aukasin silmäni.
Niinkuin sanottu, makasin minä vuoteella tai divaanilla, joka tapauksessa jollain pehmosella ja lämpimällä. Kuitenkaan en voinut tietää missä olin. Jonkinlainen vieno valo ympäröi makuupaikkaani. Minusta se näytti hienolta, vaalealta sumulta tai äärettömän hempeältä, sinertävältä loisteelta.
Kun silmäni olivat tuohon valoon tottuneet, tunsin ympäristöni.
Se oli pieni neliönmuotoinen kammio kaarevine kattoineen, jossa oli kiemurtelevia seppeleitä, naamioita, alastomia, kauniisti taivutettuja ihmisolentoja niin ihanasti, kuin vaan yksi ainoa taide on kyennyt luomaan: antiikki. Näin bacchuksen riemukulun ja leijailevia, kukkia sirottelevia rakkauden hengettäriä.
Seinät olivat pompeijilaisen talon seinien tapaan värilliset. Täälläkin seppeleitä, kukkia, hedelmiä; täälläkin reippautta, suloa ja ylenmääräistä, sielukkaalta näyttävää kauneutta. Koko pieni huone, joka oli täynnä paratiisin tuoksuja ja satunnaisesti loistavan tulen valaisema, henki olemassaolon-nautintoa, elämäniloa, ihastusta.
En ollut vaatteissani, vaan olin peitetty lumivalkealla vaipalla, jonka päällä käteni liikkumatta lepäsivät. Ne olivat vahavalkeat kuin kuolleen kädet. Mutta minä elin, voin liikkua, voinpa vielä kääntää paitanikin, jota tosin siitä rupesi tuskallisesti polttamaan.
Huoneen lattia oli mosaiikkia, jonka kuvioita en voinut selvästi tuntea; sillä hieno, heleänvärinen matto peitti sen suurimmaksi osaksi. Vuoteeni oli keskellä kammiota, niin että ympärilläni oli tyhjää. Oikealla puolellani huomasin vanhan-aikaisen noja-istuimen ja lähellä sitä pienen pöydän, joka oli peitetty kellahtavalla kankaalla. Pöydällä oli kaunis hopeainen antiikkiseen malliin tehty malja. Tästä astiasta näyttivät valo ja tuoksu virtaavan. Huomasin myöskin sellaisia pieniä sinertäviä maljakkoja, joita löytää muinais-roomalaisista haudoista. Ne olivat mitä komeimmin väritettyjä kyynelsäiliöitä.
Missä minä olin? Kuinka olin tänne tullut? Kuka oli tuonut minut tähän kummalliseen huoneeseen, kuka oli minut riisunut, pannut vuoteelle ja niin huolellisesti peittänyt? Mitä oli minulle tapahtunut?
Tahdoin ajatella, miettiä. Mutta olin liian väsynyt vaivatakseni kivistäviä aivojani ajattelemisella. Sitäpaitsi ne olivat niin hyvässä levossa suloisan loiston, viehkeiden tuoksujen ympäröiminä.
Tulisikohan kukaan minua katsomaan? Ja kukahan? Varmaankin se laupias samarialainen, joka oli minua kohtaan osottanut kristillistä lähimmäisenrakkautta. Mitähän varten lähimmäisenrakkautta? Varmaankaan ei laitani ollut aivan oikein; sillä varmaankin olin jollain tavoin tullut sairaaksi ja sitten —
Kuinka kummallista tuo kaikki olikaan! Nyt makasin silmät auki odottaen sitä, joka varmaankin missä silmänräpäyksessä tahansa saattoi tulla luokseni. Siltä tahdoin kysellä.
Kummallista: missään en voinut huomata ovea. Nousin istualleni ja katselin ympärilleni, mutta — ei, ei missään ovea!
Ponnistuksen nousta ylös ja katsoa ympärilleni olivat olleet liian suuret heikontuneille voimilleni; aivan uupuneena vaivuin jälleen vuoteelleni.
* * *
Luukun kautta, joka kaikessa tapauksessa oli vuoteeni ääressä, hän varmaankin oli tullut luokseni jostakin alempana olevasta huoneesta: hiljaa, aavemaisesti, äänettömästi. Sillä äkkiä hän seisoi tuossa, ihan minun vuoteeni vieressä! Hänen ilmaantumistaan en voinut muuten selittää, kuin että hän oli tullut luokseni tuon luukun kautta, jota en voinut nähdä. Se, että minä siten saatoin tehdä, osottaa minun olleen tajuissani; muutoin olisin varmaankin pitänyt tuota hienoa, vieressäni seisovaa naisolentoa unikuvana.
Hän näytti minusta tutulta; kumminkaan en voinut keksiä, kenen näköiset olivat nuo lapselliset, rakastettavat kasvot ja tuo lempeä olento. En tiennyt yksiäkään niin suloisia, niin vaaleita naiskasvoja, kasvoja, joiden piirteet olivat niin ihastuttavat, en sellaisia mustanmustia syvästi surullisilta näyttäviä silmiä. Mutta juuri nuo silmät näyttivät minusta niin tutuilta. Kuinka saattoi lapsen katse olla niin jäykkä, niin selittämätön? Ikään kuin hän olisi nähnyt jotain pelottavaa, jotain hirveää, jotain, joka teki tunnottomaksi!
Olin niin vaipunut häntä katselemaan, että en ensinkään ajatellut puhutella häntä, kysyä häneltä, kuka hän oli ja mistä hän oli tänne tullut. Hän ei huomannut että silmäni olivat auki, että lakkaamatta tähystelin häntä ikäänkuin hän olisi ollut toisesta maailmasta tullut ilmestys. Muutoin hän sopi hyvin yhteen sen ihmeellisen tuoksun, sen ylimaailmaisen loiston kanssa, joka huonetta valaisi. Niin, hän oli tämä tuoksu ja loisto suloisaksi ruumiilliseksi olennoksi muodostettuna!
Kummallista oli myöskin, että minä itse asiassa en mitään ihmetellyt. Minusta tuntui siltä kuin kaiken olisi pitänyt näin olla, kuin olisin elänyt ainoastaan sitävarten, että näkisin tämän, — että näkisin hänet.
Hän oli sillävälin poistunut vierestäni ja kulki huoneen läpi. Ei — hän liukui sen läpitse. Hänen jalkansa — kuinka hennot, kuinka pienet ne olivatkaan! — näyttivät tuskin koskettavan lattiaa. En kuullut minkäänlaista ääntä, en edes hänen pukunsa kahinaa hienolla oljesta palmikoidulla matolla. Kimaltevat laskokset aaltoilivat ihastuttavasti joka askeleella, joka liikkeellä hoikkien nuorten jäsenten ympäri. Ja jokainen rytmi, niin suloinen kuin kuvapatsaan, tietysti kreikkalaisen! Minun janoisat silmäni joivat näiden piirteiden kauneutta.
En koskaan ollut nähnyt sellaisia käsivarsia, sellaisia käsiä! Pitkien hijojen laskoksista, jotka hihat olivat omiansa kohottamaan puvun juhlallisuutta, antamaan sille jotakin papillista näköä, loistivat ne esiin norsunluunvalkoisina ja niin suloisina, ettei sillä ole vertoja.
Hänen oikeassa kädessään oli leveä kultasormus, jossa oli suuri kivi. Se näytti olevan rubiini, joka loisti kuin auringon säde. Aina kun hän liikutti kättänsä, kimalteli se.
Nyt hän seisoi minuun selin sen pöydän ääressä, jolla hopeainen malja ja maljakko olivat. Hän taivutti niskaansa, niin että saatoin ihailla kaunista päätä, hoikkaa kaulaa ja nutturalle aseteltua sinisenmustaa tukkaa.
Näin vasta nyt, että ohut mustahko harso peitti hänen päätänsä sulkien sen sisäänsä synkän sumun lailla.
Nyt hän kohotti jotakin pöydältä. Se oli poltetusta savesta tunnettuun antiikkiseen malliin tehty lamppu. Siitä nousi liekki kuin satumainen palava kukka, hohtaen tuota valoa, jonka olin luullut tulevan nardusmaljasta.
Hän näytti katsovan oliko lampussa kylliksi öljyä. Siis tuo suloisa naisolento kuului viisaisiin neitseisiin.
Kärsimättömästi makasin odottaen, että hän uudelleen kääntyisi puoleeni, jotta voisin jälleen saada nähdä hänen ihastuttavat kasvonsa. Viimein hän kääntyikin. Hän asetti lampun takaisin hopeamaljan taakse ja kääntyi ympäri yhäti liikkuen ja käyden hitain, äänettömin ja juhlallisin askelin.
Nyt hän huomasi, että minä valvoin ja katselin häntä. Tunne, jolla se tapahtui, varmaankin liiaksikin selvästi kuvastui katseessani; sillä hänen kalpeilla kasvoillaan näkyi suloisata hämmästystä, joka saattoi ne minusta näyttämään vielä ihastuttavammilta.
Minä puhuttelin häntä.
Mitä sanoin vaivaloisesti sammalsin, sitä en enää tiedä. Tuosta silmänräpäyksestä minulla on jälellä vaan muisto, että tunsin itseni sanomattomattoman onnelliseksi. Sekä väsymyksessäni että onnentunteessani oli jotain sellaista, joka ei ollut tästä maailmasta.
Hän ei vastannut. Hän seisoi katsellen minua hämillään, säikähdyksissään. Vielä kerran täytyi minun hänelle tankaten sanoa, kuinka kiitollinen olin hänelle. Hän pysyi nytkin vaiti. Näytti siltä kuin hän ei olisi minua ymmärtänyt; ja kuitenkin olin häntä puhutellut ihan varmaan parhaimmalla italiankielelläni.
Vai olinko puhunut liian hiljaa? Mutta siinä tapauksessa hän sentään olisi varmaan kysynyt minulta ja lähestynyt minua, paremmin puhettani ymmärtääksensä. Miksi hän ei niin tehnyt?
Äkkiä tunsin polttavasti ikävöiväni saada kuulla hänen äänensä sointia, joka varmaankin oli ihanata kuin linnun laulu. Tuon hennon kalpean lapsen äänen täytyi olla hiljainen, äärettömän lempeä, äärettömän sointuisa.
Mutta hän jäi liikkumattomana seisomaan, katseli minua pelästynein silmäyksin ja oli ääneti.
Silloin minä kohottausin ylös ja ojensin molemmat käsivarteni häntä kohti.
Sen hän kai kuitenkin ymmärtäisi!
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 148 23.12.1901 ja 1 3.1.1902.
