VI
Hän ymmärsi minun kiihkoisen liikkeeni niin hyvin, että hän pakeni minua. Hän liukui aina vuoteeni jalkopäähän, jossa luukku varmaankin oli. Juuri minua vastapäätä hän katosi, niinkuin oisi hän vajonnut aukkoon, vaipunut maan sisään — kasvot minuun käännettyinä, pelästynyt katse minuun kiinnitettynä. Nyt hän oli poissa, enkä minä ollut kuullut hänen äänensä sointua, sitä suloisata sointua!
Luulen, että koetin hypätä vuoteesta katsoakseni, mihin hän niin äänettä oli kadonnut. Mutta minä varmaankin olin yhä vielä sangen sairas — mikähän minua vaivasi? — sillä en jaksanut kohottautua, ja pian senjälkeen vaivuin syvään, sikeään uneen.
Siitä herätti minut eräs ääni. Epäsointuisa, kimeä naisääni kysyi mitä kankeimmalla roomalaisella maalaismurteella:
”Kuka maksaa meille? Hänellähän ei ole ropoakaan! Miksi piti hänen jäädä makaamaan juuri meidän majamme eteen! Ja miksi piti juuri sinun löytää hänet ja kantaa hänet sisälle! Hänen hevosensa on myös meidän ruokittavanamme. Onni, että hän on liian sairas syödäkseen. Sillä kuka meille maksaa? Eikä hänellä ole ropoakaan!”
Siihen vastasi karkea, mutta ei vastenmielinen miehenääni:
”Hän olisi kuollut, jos en olisi kantanut häntä sisään. Olisiko minun pitänyt antaa hänen menehtyä? Katsohan, kuinka nuori hän on!”
”Mutta kun hänellä ei ole ropoakaan!”
”Hän on vieras, joka on Roomaa katsomassa. Näillä vierailla on kaikilla rahaa. Hevonen on tosin vain vuokrattu, mutta se ei ole sentään mikään huono eläin. Kun hänellä on varaa matkustaa Roomaan ja pitää siellä hevosta, niin hän voi maksaakin meille. Ja jos hän ei maksa meille, niin se kerran luetaan meille taivaassa hyväksi.”
”Jos hän kuolee, niin joudumme päälle päätteeksi vielä tekemisiin poliisin kanssa. Enkä minä tahdo poliisin kanssa olla missään tekemisissä.”
”Hänhän on jo parempi.”
”Hänellä on yhä vielä kylläksi kuumetta voidaksensa siihen kolmastikin kuolla. Tänä yönä otat sinä hänet ja kannat hänet suoraa päätä tielle. Siellä voivat hänet sitten aamulla löytää.”
”Kuolleena.”
”Mitä se meitä liikuttaa? Hevosen sinä voit päästää menemään, jotta meillä olisi puhdas omatunto.”
”Hän jäi meille siksi kunnes hänellä ei ole mitään vaaraa.”
”Meillä ei ole rahaa ostaaksemme hänelle kiinapulveria. Ja sentään tahdot sinä pitää tuota nuorta miestä talossasi!”
”Sinä annat hänelle jälleen kuumerohtojasi. Ne parantavat paremmin kuin kiniini.”
”Minkälainen mies sinä sentään oletkaan! Ihan niinkuin tuo vieras olisi sinun poikasi.”
”Meidän pojallemme on oleva hyväksi se, mitä tälle teemme, poikamme makaa kenties vieraassa maassa, jossa hän on, yhtä kurjassa tilassa. Kenties häntäkin hoitavat nyt vieraat ihmiset.”
”Meidän poikamme on kristitty. Mutta mehän emme edes tiedä, onko tämä kristitty. Nämä vieraat eivät kuulu olevan kristityitä, vaan jumalatonta väkeä: luteerilaisia!”
”Siitä huolimatta hän sentään kuitenkin saa jäädä meille.”
”Pyhä neitsyt, minkä kaltainen mies sinä oletkaan!”
”Sinähän et myöskään ole mikään huono vaimo ... Mutta valmistapas nyt hänelle hyvää kuumerohtoasi. Hän voi tarvita sitä … Hän varmaankin kuolee meillä. Emmekä sitten saa ropoakaan siitä vaivasta, jota hän meille tuottaa.”
Niin puhuivat nuo kaksi keskenänsä. He puhuivat sangen kovalla äänellä, varmaankin siitä päättäen pitivät minua tiedottomana, vaikeasti sairaana. Sellainen oli siis minun tilani? Varmaankin kuolisin? Kuolisin aivan outojen ihmisten luona!
En liikahtanut, en avannut silmiäni. Sillä minä en tahtonut nähdä sen vaimon kasvoja, joka sellaisella äänellä piipitti ja joka mieluimmin olisi heittänyt minut pois talostansa antaaksensa minun kuolla maantiellä. En tahtonut nähdä miestäkään, vaikka hän oli hyvä ihminen ja epäilemättä henkeni pelastaja. Mitään en minä tahtonut elämästä nähdä! Minun silmieni edessä olivat lakkaamatta eräät toiset kasvot, kalpeat, lempeät, sanomattoman liikuttavat lapsenkasvot suurine silmineen, jotka olivat surulliset kuin kuolema.
Että saattoikin niin elävästi uneksia. Sentään olin sairas, kovassa kuumeessa. Kuitenkin oli kummallista, että kuumeessakin voin niin uneksia.
Pelastajani ja vaimo menivät. Kuulin selvästi, kuinka he laskeutuivat alas puisia portaita. Ne narisivat heidän astuessaan. Kun hänen jalkansa olivat niitä koskettaneet, olivat ne pysyneet ääneti.
Yksinjätettynä saatoin taas häiritsemättä ajatella.
Niin kovin sairas minä toki sentään en enää ollut, etten olisi voinut ajatella asioita. Otaksuma, ettei huoneessani olisi mitään sivuovia, oli siis ollut aivan oikea. Käsitin myöskin, että makasin jossakin vieraassa talossa tuntemattomien ihmisten luona, jotka minua hoitivat. Eilen — se oli varmaankin tapahtunut eilen — olin ratsastanut ulos Roomasta, kierrellyt ympäri Campagnaa koko päivän, yön saapuessa olin joutunut kuumeeseen, pudonnut tiedottomana hevosen selästä erään talon luona, joka varmaankin sijaitsi lähellä kaupungin porttia ja oli joidenkuiden maalaisten oma, erään vanhahkon avioparin, jolla oli vierailla mailla oleva poika.
Uutta talossa oli tytär, tytär —.
Vaan tyttärestä olin kai kuumehoureissani uneksinut? Kuinka olisi tavallisilla maalaisilla olla sellainen tytär?
Mahdotonta!
Mutta nyt minä en uneksinut; nyt olin täydellisesti selvillä tilastani, tämä oli hetki, jolloin olin kuumeesta vapaa, saatoin selvästi ajatella … Mies oli siis varhain aamulla löytänyt minut viinimaastaan, kantanut taloonsa ja huolimatta pahansuovan, itaran vaimonsa vastalauseista pitänyt mua talossaan. Hevosenikin, joka luultavasti oli jossain lähellä laitumella, oli hän ottanut kiinni ja hoiti sitä nyt niinkuin sen herraakin.
Kaiken tuon saatoin sangen selvästi kuvitella mielessäni; sillä kaikki tuo oli aivan luonnollista.
Aloin muistella … Frascatissa olin ollut, Tusculumilla sietämättömän kuumana päivänä. Äkkiä oli alkanut scirosso ilma —varsin selvästi muistin sen! Mutta sitten? Mitä sitten? … Äkkiä katkesi ajatusteni juoksu niinkuin poikkileikattuna, oli kuin henkeni olisi vaipunut syvyyksiin.
Mutta kammio, jossa olin, vanhanaikuiset katossa ja seinillä olevat kuvat, tuo pieni kummallinen suoja, joka oli täynnä ihmeellisiä hyviä tuoksuja, ylimaailmaista loistetta …
Minä avasin silmäni. Se oli sama huone, jonka olin nähnyt kuumehoureissani. Eikä se sittenkään ollut sama! Himmeä valo valaisi sitä, heikko päivävalo, joka ei päässyt sisään ikkunasta, vaan tunkeutui pienen muurissa olevan raon kautta. Tavallisessa valaistuksessa näyttivät myös katossa olevat kuvat ja seinille maalatut pompeijalaiset freskot hyvin kuluneilta ja vaalentuneilta. Useat näyttivät sitäpaitsi aivan turmeltuneiltakin. Minun kuumetilani oli ollut välttämätön, jotta olin voinut nähdä ne niin ihanina, sellaisina, jommoisena kreikkalainen taideaisti esiintyy. Sen lisäksi puuttui tuota kirkastavaa loistetta, samoinkuin myöskin tuo ihmeellinen hyvätuoksu oli poissa. Suloinen naisolento oli ottanut loisteen ja tuoksun mukaansa kadotakseni minun silmistäni.
Katselin yhä vielä ympärilleni ... Tuossa oli lattialla matto: karkea, kaisloista punottu; tuossa vuoteeni vieressä oli nojatuolikin: tavallinen, ruma istuin; oli vähän matkan päässä se pieni ympyriäinen pöytäkin; jonka vieressä tuo lempeä lapsi oli seisonut katsoessaan oliko lampussa öljyä. Kaunis hopeamalja oli poissa ja poissa olivat antiikit, kaikissa opaalin väreissä kimaltelevat kyynelsäiliöt... Tämä kaikki ei ollut muuta kuin unta, muuta kuin kuumehoureita!
Ymmärtämätön hämmästys valtasi minut yhä enemmän. Samalla tunsin polttavaa kaipausta saada jälleen kadottaa tajuni, vaipua jälleen kuumehoureisiin, nähdä jälleen noita näkyjä, joissa hengitin ihmeellistä tuoksua, katselin ylimaailmaista valoa; näkyjä, jotka näyttäisivät minulle uudelleen tuon suloisan tytön, tuon ihastuttavan lapsen.
Silloin kuulin altani akan kimeän äänen. Ja minä kuulin, kuinka kömpelöillä jaloilla kulettiin narisevia portaita ylöspäin. Se oli minun isäntäni, joka luultavasti toi minulle vaimonsa valmistamia hyviä kuumelääkkeitä.
Sen sijaan että olisin tervehtinyt pelastajaani, sen sijaan että olisin kiittänyt häntä siitä, että hän oli antanut minulle nuoren elämäni takaisin, painauduin minä vuoteelleni, suljin silmäni ja olin nukkuvinani. Tunsin, kuinka hän seisahtui minun viereeni, kuinka hän kumartui ylitseni ja sitten hiljaa peräytyi. Minä kuulin, kuinka hän pani jotakin vieressäni olevalle tuolille ja sitten jälleen eteni — niin äänettömästi kuin mahdollista.
Mutta portaat narisivat kumminkin!
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 2-3 5.-7.2.1902.
