VII
Jälleen olin kovassa kuumeessa, makasin hurjasti houraten — Jumalan kiitos!
Ja jälleen tuo tuoksu, tuo loiste. Jälleen hän: tuo arvoituksellinen olento, tuo lempeä nuori nainen, tuo suloisa lapsi.
Tällä kertaa hän näytti minusta olevan vähemmän pelästyksissään huomatessansa, että minä häntä katselin, kummastellen häneen tuijotin, ahmin häntä kuumetta hehkuvilla katseillani. Mutta kun sitten tahdoin nousta ojentaakseni jälleen molemmat käsivarteni häntä kohti, teki hän kädellänsä, jossa rubiini säteili helmeksi muuttuneen verenpisaran tavoin, niin rukoilevan ja samalla niin hätäisen liikkeen, että jäin makaamaan. Hän näytti olevan siihen tyytyväinen, liukui pöydän luo, jolla taas olivat jalot hopea-astia ja lasimaljakot, otti yhden niistä ja lähestyi se kädessään vuodettani. Nyt hän seisoi aivan minun vieressäni, kuin ilmassa leijaten, tuoksupilven peittämänä kirkkaassa puvussaan, joka ympäröi häntä säteiden lailla.
Oli kuin ois hänessä ollut jotain taikavoimaa, joka pakotti minut makaamaan liikkumattomana, henkeäni pidätellen, sai minut tuntemaan itseni niin onnelliseksi, että ennen olin sellaista luullut mahdottomaksi. Sitten hän kevyellä, hennolla kädellään avasi kyynelsäiliön, vei sen minun huulilleni...
Ihmeellistä oli, että tuo pieni, kimalteleva astia näytti olevan tyhjä, ainakaan siitä ei juossut noppaakaan. Mutta hänen läheisyytensäkin vaikutti minuun taikamaisen parannusvoiman lailla. Huumetilassani tiesin olevani ainoastaan siitä, että yhä vielä näin tuon loisteen, tuon tuoksun ja hänen olentonsa. Muutoin olisin varmaankin heti voinut nousta ylös ja kulkea — laupiaan samarialaiseni kanssa aina maailman loppuun! Mitä olisinkaan antanut saadakseni tarttua hänen käteensä ja pitää sitä omassani. Sydämeni vapisi kuvitellessani mielessäni, että huuleni joskus saisivat koskettaa hänen poskiansa, hänen suutansa. Olin juuri kaksikymmenenvuotias, enkä ollut vielä koskaan rakastunut.
Nyt minä olin. Ja taivas, kuinka rakastunut minä olin! Rakastunut unikuvaan, kuumehoureeseen, harhanäkyyn.
Aivan hiljaisella äänellä — sillä hänen läsnäollessaan täytyi puhua niin kuin kirkossa — rukoilin häntä hartaasti:
”Tänään elä mene heti pois! Elä pakene, elä katoa minulta tänään taas! Minä olen aivan hiljaa. Vaan sinua minä tahdon katsella … en mitään muuta katsella kuin sinua … Ja jos sinä antaisit minun kuulla äänesi! Anna, anna! Minä tiedän, ettet sinä ole todellisuutta; mutta minä tahdon pitää sinua totena. Kuuletko: minä tahdon! … Puhu, oi puhu minulle.”
Hän huokasi, hiljaa, niin kovin tuskallisesti.
Ei vieläkään sanaakaan.
Silloin minä huusin, kiihkeästi niinkuin huonosti kasvatettu poika, jonka harrasta toivoa kieltäydytään täyttämästä:
”Jos et tahdo puhua minulle, niin mene mieluummin heti pois!”
Mutta kun hän teki pienen liikkeen, rukoilin häntä nopeasti uudelleen:
”Jää! Elä puhu! Jää vaan!”
Äkkiä hän puhui. Se tahtoo sanoa: hän liikutti huuliaan ikäänkuin aikoen puhua. Minun katseeni olivat kiinnitetyt hänen suuhunsa niinkuin olisin ollut janoissani ja voinut juoda hänen sanojansa.
Minkälainen pieni suu hänellä olikaan, sellainen viaton lapsensuu! Ainoastaan niin kalpea, niin ylimaailmaisen kalpea.
Hän alkoi kuiskata. Se soi kuin salaperäinen soitto. Aivan mystillinen oli hänen äänensä sointi.
Ensin en ymmärtänyt häntä laisinkaan. Minä kohottausin vuoteellani, katselin lakkaamatta hänen huuliansa, kuuntelin, toivoin viimeinkin ymmärtäväni... Minä kai erehdyin.
Kun minun kuitenkin täytyi käsittää, ettei se ollut mikään erehdys, että minä todellakin ymmärsin, olin vähällä ruveta nauramaan. Todellakin, olin ruveta kovasti ja sydämellisesti nauramaan. Kuviteltakoon vaan mielessään: minun kuumenäkyni, joka oli ihastuttava nuori nainen, puhui minulle — latinaa.
Sillä se oli latinankieltä, joka hiljaa kuin ilmojen soitto pulppusi esiin hänen huuliltansa. Se oli todella täydellisintä, puhtainta, jopa klassillista latinaa.
Jumalainen Virgilius — ja minä olin siihen verrattuna kurja latinalainen. Hän hymyili kun vastasin hänelle. Ainakin näkyi ikäänkuin jonkinlaista loistetta hänen kasvoillaan, jotka olivat niin liikkumattomat, niin totiset, niin surulliset.
Nähdäkseni tämän loisteen hänen samalla niin hämmästyneillä kasvoillaan en olisi hävennyt, vaikka hän olisikin nauranut kurjalle latinalleni.
Mutta hän ei nauranut. Kumma kyllä en voinut häntä kuvitellakaan itselleni nauravana; ei edes minun kuumeellinen mielikuvitukseni saanut sitä aikaan.
Nyt me puhuimme keskenämme: hän latinaansa, joka oli puhdasta kuin Ciceron ja Senecan; minä solkaten tuota jaloa kieltä niinkuin neljäsluokkalainen, vieläpä niinkuin huono neljäsluokkalainen.
”Mistä se riippuu, että sinä puhut latinaa? Ja sellaista latinaa?”
”Puhun sitä aina.”
”Puhut kenties myös kreikkaa?”
”Puhun! Äitini oli kreikkalainen.”
”Kreikkalainen? Tuo vanha epäystävällinen maalaisvaimo kreikkalainen?”
”Kuinka?”
”Suo anteeksi, unohdin aivan, että olet vain uni ... Oi sinä kaunis uni!”
”Sinun pitää pysyä hiljaa …”
”Aivan hiljaa. Mutta sinun täytyy puhua edelleen.”
”... sillä muutoin minun pitää jälleen poistua.”
”Ei, ei! ... Etkö tahdo antaa minulle kättäsi? Kättäsi vaan!”
Mutta jälleen hän teki tuon säikähtyneen liikkeen. Minä kiiruhdin rauhoittamaan häntä.
”Siis elä anna sitä minulle, jos todellakaan et tahdo. Mutta miksi et?”
”Sinun täytyy pysyä hiljaa.”
”Jäätkö luokseni, jos makaan aivan hiljaa, vaan katselen sua ja kuuntelen puhettasi?”
”Minä jään niin pitkäksi aikaa kuin voin.”
”Koko yöksi? Sillä näyttää olevan yö.”
”Keskiyö on ohitse.”
”Ja aina aamuun asti jäät sinä?”
”Niin pitkäksi aikaa kuin voin jäädä.”
”Mutta sinä tulet kuitenkin takaisin? Heti aamupäivällä sinä tulet takaisin?”
”Kiitos, kiitos!” Sitten minä olin vaiti aivan onnen huomaamana.
Hän kulki nyt ympäri kammiota, jälleen niin kummallisesti liukuen ja ilman että saattoi kuulla ääntäkään. Hyvin pian minä kutsuin hänet jälleen luokseni: ”Sinä kai olet tuonut muassasi hopeamaljan ja nämä kyynelmaljakot?”
”Minä olen tuonut ne muassani.”
”Ja loisteen, tuoksun. Kun sinä menet, niin sinä otat kaiken loisteen ja tuoksun muassasi pois. Sekä kaiken onnen!”
”Minä tulen uudestaan.”
”Sinä tulet uudestaan! Jumalan kiitos!”
”Ketä sinä kiität?”
”Jumalaa.”
”Yhtä ja ainoata Jumalaa?”
”Niin.”
Hän kauhistui äkkiä. Vapistus puistatti hienoa ruumista. Minun täytyi ajatella valkoista liljaa, jonka ylitse kylmä viima puhaltaa. Mutta minulla ei ollut aikaa erittäin kääntää huomiotani siihen; minun täytyi saada tietää häneltä enemmän. ”Mistä sinä tuot kaikki nämä ihmeelliset tavarat?”
”Sieltä, jossa minun kotini on.”
”Onko se kaukana?”
”Aivan lähellä.”
”Ja sinne sinä kannat ne takaisin?”
”Sinne.”
”Mitä on lasissa, jonka sinä minulle ojensit?”
”Kyyneleet, jotka minun ympärilläni ovat vuotaneet.”
”Kyyneleet?”
”Niitä on vuotanut paljon minun ympärilläni.”
”Ja näitä kyyneleitä minun pitää juoda?”
”Ne tekevät sinut terveeksi.”
Olin hämmästyä, tahdoin sanoa hänelle, että näin liian hullua unta; mutta nyt tuli mieleeni uusi ajatus, joka minun heti täytyi lausua julki.
”Sinun sallitaan tulla minun luokseni?”
”Sallitaan.”
”Äitisikin sallii sen?”
”En kysy häneltä.”
”Keskellä yötä vieraan nuoren miehen luo.”
”Niin, minä tulen sinun luoksesi, armas.”
”Miksi nimität minua?"
”Hiljaa! Sinun täytyy pysyä aivan hiljaa.”
”Oi sinä, sinä, sinä!”
Taas äänettömyys. Mitä tapahtui nyt minulle? Saattoiko ihminen tuntea, mitä minä tunsin?
Äkkiä kysyin häneltä:
”Sinä et ole vielä sanonut minulle nimeäsi. Sinulla on varmaan suloinen nimi; se on varmaan kuin sävel. Mikä sinun nimesi on?”
”Amata.”
”Amata. Kaunis, suloinen, rakastettu!”
”Hiljaa, hiljaa!”
”Amata! Amata!”
Tahdoin hypätä ylös, tahdoin häntä — .
Mutta silloin, heikosti tuskasta huudahtaen hän katosi minulta — ”Amata! Amata!”
Kaikki pysyi hiljaa. Ympärilläni oli synkkä, musta yö. Sammunut oli loiste, poissa tuoksu, kadonnut tuo suloinen olento. Ja niin haudanhiljaista…
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 3-5 7.-12.2.1902.
