VIII
Sitten tuli jälleen loistoton ja tuoksuton selvä päivä ja sen kanssa lakkasi kuumeeni; ja minun onnen autuaat näkyni loppuivat. Kuinka kaipasinkaan sairautta ja kuumehoureitani.
Jytisten tuli isäntäni ylös narisevia portaita. Hän löysi minut pystyssä istumassa vuoteellani, löysi tyhjänä saviastian, jonka hän täynnä vaimonsa valmistamaa lääkejuomaa oli asettanut viereeni portaalle, löysi minut täysissä tajuissani, melkein vapaana kuumeesta, ja hän päästi äänekkään ilohuudon.
En antanut hänen tietää, etten ollut juonut tippaakaan tuota varmaankin inhottavaa lääkelaitetta. Ainakaan en tiennyt niin tehneeni. Tiesin vaan uneksineeni ja kuvitelleeni hupsua, hupsua ja samalla kuitenkin niin ihmeen kaunista! Tai kenties olin polttavaan janooni todellakin juonut lääkkeen?
Tarvitsin kaiken itsehillitsemiskykyni vapautuakseni edes sen verran hulluista mielikuvistani, että saatoin kiittää isäntääni. Samalla vakuutin hänelle, että hän avuliaisuudestansa ja henkeni pelastamisesta — siksi kai minun täytyi sitä sanoa — sekä hoitamisestani saisi runsaan palkinnon. Ihmeellistä kyllä minulla ei ollut rohkeutta lähemmin kysyä häneltä asiain tilaa silloin kuin hän löysi minut, eikä sitäkään, kuinka kauvan jo olin maannut hänen luonansa. Oli niinkuin olisin mahdollisimman vähän tahtonut muistella asiain oikeata laitaa, kun olisin koettanut olla saamatta kenties liian hyvin selville todellista tilaani, voimattomuus, jota itsekseni sanoin heikkoudeksi, mutta jota kuitenkaan en voinut voittaa.
Isäntäni kertoi nyt minulle, että hänen nimensä oli Antonio Raffi, että hän omisti Porta San Sebastianon luona pienen majan ja vihannestarhan, jonka tuotteilla hän ja hänen vaimonsa saivat niukan toimeentulonsa. Sittemmin sain tietää, että avioparin poika oleskeli kadunlaskijana Saksassa taikka Ranskassa. Hänen nimensä oli Sandro; hän oli juuri sellainen nuori, parraton poika kuin minäkin. Vieraissa oleskelevaa rakasta lastansa oli minua kelpo isäntäni Antonio alinomaa muistellut minua hoitaessansa. Hänen vaimonsa Gigia, niin kertoi hän, ei ollut mikään paha nainen; vaikka hän saattoikin näyttää armottomalta. Terveellisellä kuumejuomallaan — sitruunia keitettyinä punaviiniin paksuksi puuroksi — ja voimakkaalla lihaliemellään, jota koko ajan olin nauttinut, oli hän pitänyt minusta hyvää huolta. Noutaakseen lihaa lientä varten oli S:or Antonio joka aamu kulkenut aina kaupunkiin asti.
”Koko ajan.”
Siis jo useita päiviä olin maannut kuumeessa vieraiden ihmisten luona tässä kummallisessa kammiossa.
Pyysin saada tietää, mikä huone tämä oikeastansa oli?
Oi, hyvä, kuiva, terveellinen huone. Ikkunaton se tosin oli. Sen alla oli vielä toinen kammio, joka oli suurempi ja jossa aviopari asui. Heidän kanansa, kaksi koiraa sekä joukko sikoja, joita he lihottivat myydäksensä ne, asuivat, hyvässä sovussa heidan kanssansa. Minun hevoseni seisoi eräässä ruokomajassa ja sitä hoidettiin hyvin. Talo oli kai useita tuhansia vuosia vanha; vielä jätteenä vanhasta Roomasta: „Roma antica, sapete!” siitä Roomasta, jonka keisarina Nero kerran oli ollut. Siihen aikaan rakennus ei ollut mikään talo, ainakaan ei elävien asunto. Ainoastansa kuolleiden. Niin todellakin! Tuo vanha tuhatvuotinen talo oli kai kerran ollut hauta. Mutta kukapa sen uskoi? Ei kai sentään haudattu kuolleita huoneeseen, jossa oli sellainen komea katto ja sellaiset koreat seinät?
Vanhan-aikuinen hauta ... Niin, niin! Vanhan-aikuisessa hautamerkissä olin siis maannut kuoleman kielissä, olin uneksinut — .
Pelkäsinkö, koska talo oli kerran ollut hauta?
Ei, minä en pelännyt, en laisinkaan.
Hän katsoi minua kulmiensa alta hieman epäillen. Sitten hän tuumi, ettei se teekään taloa millään tavoin pelottavaksi, vaikka se todella olisikin kerran ollut hauta, joka kerran oli kuollut, se muka pysyikin aina kuolleena! Varsinkin se, joka jo niin monen monta sataa vuotta oli ollut vainajana.
Se pysyi todellakin kuolleena!
Eikö totta? Sellaisesta useita vuosisatoja sitten kuolleesta ei kai ollut enää jälellä tomuhiukkastakaan. Ja kuinka voisi sitten sellainen kuollut nousta ylös ja pelottaa ihmiset kuoliaaksi?!
S:or Antonio joutui aivan intoihinsa tätä vakuuttaessansa. Nyt rauhoitin minä puolestani häntä myöntäen hänen olevan ihan oikeassa ja vakuuttaen hänelle, etten todellakaan pelännyt aaveita.
Isäntäni näkyi vapautuneen suuresta huolesta. Sitten hän meni ilmoittamaan vaimollensa, mikä ihmeellinen vaikutus hänen lääkkeellänsä oli ollut. Hän tahtoi myöskin vakuuttaa hänelle, että minä olin ”Galant' uomo”, ja että juhlallisesti olin luvannut maksaa hyvästi hänen vaivannäöstänsä, sangen hyvästi.
Nyt minulla varmaankin jo oli hyvä ruokahalu. Heti valmistettaisiin minulle lihava kana, kaikkein lihavin!
S:or Antonio oli jättänyt minut kovasti hämmästyksiini: minä makasin vanhanaikuisessa roomalaishaudassa ja näin kuumehoureissani nuoren ihastuttavan olennon, jolla oli päällään antiikkipuku, ja joka toi muassaan sekä antiikkisia kyynelmaljakoita että antiikkisen hopea-astian sekä puhui latinaa minun kanssani. Jos se ei ollut kummallinen tapaus, niin ei maailmassa olekaan kummallisia tapauksia.
Äkkiä juohtui mieleeni, ketä suloinen harhanäkyni muistutti: tuota kalpeata nuorta Gioccarivaimoa, joka — . Ja äkkiä muistin koko kauhean tapahtuman osteria di ”Mezza Viassa” uuden appialaisen tien varrella. Aina yksityiskohtiaan myöden tuli mieleeni tuo pelottava seikkailu. Näin jälleen rääkätyn nuoren vaimon synkät, kuolon surullisen silmät minuun kiinnitettyinä; näin hänen seisovan liikkumattomana murhatun vieressä, punaisena hänen verestänsä; katselin hänen jälkeensä, kun hän rakastettunsa, murhaajan, kanssa kulki aution, ruskean Campagnan ylitse vanhan appialaisen tien haudanraunioita kohti; näin noiden molempien nuorten olentojen häipyvän, sciroccon kuolonkarvaiseen höyryyn; näin tuon vaaleanharmaan usvan nielevän heidät.
Hänen kuolonsurulliset silmänsä ne tekivät hänet yhdennäköiseksi minun näkyni kanssa.
Selvästi muistin nyt myöskin öisen ratsastukseni: hurjan kiitämisen Campagnan yli, kuumeisen pelon, että ratsastavat poliisit ottaisivat minut murhaajana kiinni. Sitten ratsastamiseni eksyksissä, avorinnoin, paljain päin. — Eihän ollut siitä voinut muuta seurata: minun täytyi joutua kovaan kuumeeseen. Ihme oli, että pelastuin.
Alemmasta suojasta kuulin nyt isäntäni äänen. S:or Antonio kertoi aviopuolisollensa, joka ei ollut juuri lempeä eikä sen ihmisystävällisempikään, että oli olemassa mitä suurin toivo saada hyvät rahat tuon nuoren sairaan hoitamisesta. Ääni, jolla S:ora Gigia vastasi tuohon ilahduttavaan tiedonantoon, antoi minulle aihetta toivoa, että pian saisin voimia ”kaikkein lihavimman kanan” lihasta tehdystä liemestä. Sellaista vahvistumista minä tarvitsin; sillä minä tahdoin pois! Muutaman hetken kuluttua, niin pian kuin tunsin itseni hieman voimistuneeksi, tahdoin pois! Isäntäni hankkikoon minulle Roomasta vaunut, ja sitten pois haudasta, ylös auringonpaisteeseen, takaisin elämään.
Siellä alhaalla puhuivat ne nyt hiljempää. Kuitenkin ymmärsin, mitä he puoliääneen sanoivat:
”Miksi kerroit sinä hänelle meidän talostamme sen?”
”Mitä olen sitten kertonut hänelle? Että me asumme haudassa?”
”Niin.”
”Hän ei pelkää?”
”Tiedät jo, mitä minä tarkotan.”
”Siitä on jo niin kauvan kuin kukaan on sen nähnyt. Minulle se ei ole koskaan näyttäytynyt. Eikä sinullekaan. Se on kaikki vaan tyhmää jaaritusta.”
”Meidän pojallemme se on kuitenkin näyttäytynyt: ja aivan ruumiillisena olentona. Ja minun isälleni myöskin hänen ollessaan vielä nuori poika. Ja hänen isällensä myöskin. Se kuuluu olevan sellainen, joka lumoo miehet. Mutta aivan nuoret vaan; sillä muiden luokse se ei tule. Aivan hulluiksi se kuuluu heidät tekevän. Minun isoisäni tuli mielipuoleksi hänen takiansa. Sen sinä tiedät aivan hyvin, ja sittenkin sinä saatat niin puhua?”
”Ei niin kovaa. Hän on jälleen tajuissansa.”
He puhuivat kuiskaten edelleen. En ymmärtänyt enää mitään.
Niin, niin, niin! Minun näkyni ei siis ollutkaan mikään kuumehourio, vaan — .
Jos en olisi ollut liian heikko, olisin ääneeni nauranut; olisin nauranut itselleni siitä syystä, että äkkiä olin ruvennut uskomaan aaveita olevan olemassa. Luultavasti noiden kahden keskustelukin oli tapahtunut vain minun mielikuvituksessani; luultavasti olin yhä vielä kuumeessa. Mutta vakaasti päätin: ”Sinä jäät tänne vielä täksi yöksi! Ja sitten —. Niin; ja sitten sinä saat nähdä.
Minä siis jäin.
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 5-6 12.-14.2.1902.
