Pelaaja
(kynäellyt Mauri Jôkai)
Siihen aikaan, jolloin Moorilaiset vielä hallitsivat Andalusiassa, asui Cordovassa jalo ja hurskas, hyväntekeväisyydestään laajalti niinhyvin arapialaisilta kuin spanialaisiltakin, tunnettu mies. Hänen nimensä oli Don Hurtado Garcias Ecequias Eleazaro de Estalminea sukunimeltään: el Senordo Beneficiantissimo, tahi niinkuin hän tavallisesti kutsuttiin Alabado Sea Dios.*) Tätä nimeä hän itsekin kernaammin suvaitsi, sillä ei päivääkään kulunut, ett’ei hän olisi jollekin onnettomalle suonut lohdutusta ja mikä oli vieläkin suuremmasta arvosta, totista apua.
Mutta lahjojen oikealle jakamiselle pani hän sangen suuren arvon ja jakoi siis almunsa hyvin tarkan punnitsemisen jälkeen. Ei hän lahjojansa viskannut akkunan kautta pellolle, joka olisi tehnyt melkein samanlaisen vaikutuksen, kuin valtameren kalojen leivän muruilla ruokkiminen, sillä Cordovan kahdestasadasta tuhannesta asukkaasta, kulki ei vähempää kuin kaksikymmentä tuhatta henkeä kaduilla kerjäten, eläen päivästä päivään armeliain kanssa ihmistensä lahjoittamista almuista. Ei, Don Hurtado kävi itse katsomassa kutka köyhistä olivat todella avun tarpeessa ja jos hän päivässä voi auttaa yhtäkään ihmistä jaloillensa ja turvata sen tulevaisuutta, teki hän paremmin ja viisaammasti, kuin jos hän olisi auttanut satoja ainoastaan kerrakseen.
Nämät hänen jalot pvrintönsä veivät kumminkin häneltä paljon enemmin varoja kuin hänen kaikki tulonsa olivatkaan; että hän olisi voinut tätä armeliaisuuttaan toimittaa, kulki hän kaikkien rikkaiden, ympäri maan asuvain, tilanomistajain ja ritarein luona, apua pyytämässä. Sitä varten oli hänellä kokonainen pitkä luettelo, jossa selvästi, suurilla kirjaimilla, seisoi jokaisen grandin, hidalgos’in ja caballeros’in nimi sekä tulojen määrä; tämä luettelo oli hänen oivallinen matkauppaansa kulkiessaan suurisukuisten luona, hakemassa köyhille tulevaa vuotuista almu-määrää.
Häntä pelättiin enemmän kuin Moorilaisia.
— Don Esteban! Olettepa saaneet kymmenen tuhatta realia. Ajatteletteko milloinkaan niitä, joilla ei ole jokapäiväistä leipääkään ?
— Niin, mutta minäpä kadotin kaksi tuhatta realia viimeisessä härkätaistelussa.
— Kukas ne voitti?
— Don Gedonio ja Don Cristobal.
— Koska teillä oli varaa härkätaistelussa kadottaa kaksi tuhatta, niin voittehan nyt köyhille lahjoittaa pari sataa realia.
Don Esteban maksoi vaaditun summan puiden nyrkkiä taskussaan.
Nyt oli don Gedonion ja don Cristobalin maksun vuoro.
— Minun jalot herrani! Teillä oli onni voittaa viime härkätaistelussa yhteensä kaksi tuhatta realia. Don Esteban, joka vedon kadotti, lahjoitti minulle heti kaksi sataa realia; siis ei ole muuta kuin oikeus ja kohtuus, että te, jalot herrat ja ritarit, ollen onnellisina voittajina, lahjoitatte köyhilleni tuon summan kaksinkertaisesti.
Jalot ritarit raapivat harmissaan korvainsa taustaa, ja maksoivat köyhille pyydetyn summan.
Don Ambrosio on kamala ja ahne saituri. Hän istuu juuri iltapöytänsä ääressä: ruokanansa on leipää ja retikoita, Don Hurtadon rivakasti sisään astuessa, pyytämään köyhille tulevaa osuutta.
— Katso, vostra signoria; itsellänikään ei ole muuta kuin retikkata ja leipää iltaruuaksi!
— Juuri sentähden kuin te, Don Ambrosio, ette tuhlaa rahojanne joutaviin turhuuksiin, jääpi teille sen enemmin kirstun pohjalle. Ei kukaan voikaan siis paremmin arvostella miltä tuntuu, kun on pakotettu nauttimaan retikoita illalliseksi — retikathan saattavat mielen niin alakuloiseksi — vaikkapa olisikin kyllin rahoja. — Sitäpaitsi hyödytätte itseänne, ja, suoraan sanoen varjelette itseänne juuri sillä, kun autatte köyhiä lähimmäisiänne. Sillä köyhät saatuansa sen, minkä tarvitsevat, pysyvät oikeina ihmisinä, vajoamatta esim. varkauden kiusaukseen; mutta jos ei heitä auteta, tulee heistä varkaita ja murhamiehiä. Ja kenenkäs luo luulette te heidän ensiksi tunkeutuvan? Niin, kyllä he tänne tuleevat! Luonnollisesti teidän kassojanne kopistelemaan! Antakaatte nyt siis paikalla viisikymmentä pesetassa ja nauttikaatte sitten, jos tahdotte vaikkapa koko kuukauden leipää retikoitta.
Madridin muhkeammalla kadulla kohtaa hän taas jonkun kerran Don Lorenzo Mendoza di Walencian.
— Illustrissimo Senior! Olenpa kuullut, mitenkä suloisen, sydämiä lämmittävän saarnan olette pitäneet Pyhäin miesten päivänä hyväntekeväisyyden suuresta siunauksesta.
— Oikeinko todella! Puhutaanko Cordovassakin saarnastani?
— Ei koko maassa muusta puhutakaan. Minuaki saarnanne liikutti niin kovin, ett'en voinut vastustaa suurta haluani, anoakseni teitä, vostra illustrissima sennorio. ...
— Ettäkö lukisin teille saarnani? Suurimmalla riemulla! Ompa käsikirjoitukseni onneksi tallella vielä.
— Per Dio, ei suinkaan! Minä pyytäisin vaan viittäsataa moidoresta minun köyhilleni.
Alakuloisena ottaa Don Lorenzo raskaan kukkaronsa ja sanoo puolittain leikillä, puolittain todella; Niin olkoon menneeksi: autuaampi on antaa kuin ottaa.
Jälleen jatkoi Don Hurtado ympäri maata matkustamistaan ja eräänä iltana rauhallisesti saavuttuansa Guadalquirin rannikolle ratsastaen muuli aasillansa, jonka kaulaan oli ripustettu heleä-äänisiä tiukuja, huomasi hän keskellä metsäpolkua istuvan erään arabialaisen, joka pelasi schakkipeliä — aivan yksinään.
Niinkuin tunnettu on, tuskin mitään voi olla omituisempaa kuin schakkipeli, jossa vasta pelaajana on — oma itse.
Sanomattomasti hämmästyneenä siis Don Hurtado seisahdutti muulinsa ja asettautui tien puoleen istumaan katsellen kotvan aikaa arabialaisen peliä. Tämä oli tehtäväänsä sangen innostunut; mietti hyvän aikaa, ennenkuin nappulat paikasta toiseen siirsi ja näytti olevan sangen tyytyväinen, jokaisesta tekemästänsä uudesta siirrosta.
Viimeinkin kysyi Don Hurtado:
— Kenen poika olet nuori mies.
Arabialainen siirsi ensin nappulansa toisoen kohtaan pelilaudallansa ja sitten vastasi:
— Isäni nimi oli Ben Mutassem ja minä olen Abu Rizlan, jos tahtoisit sitä tietääksesi, urhoollinen giauri.
— Mitäs sinä täällä teet, hvvä Abu Rizlan, Ben Mutassem’in jalo poika.
— Pelaan schakkipeliä niin kuin näet.
— Näinkö, aivan vksinäsi.
— Kukas on siis vastapelaajasi — enhän näe ketään?
— Hän, joka on läsnä kaikkialla, ainoa herra, suuri ja voimallinen Allah.
— Onpa sinulla siis oikein mahtava vastapelaaja.
— Kaikissa tapauksissa ainakin hän pelaa oikein.
— No, ja kukapa siis voittaa tämän pelin, — sinäkö vai hän?
— Näyttää siltä kuin minä tällä kertaa joutuisin tappiolle. Niin, enkös ollut oikeassa? Ainoastaan yksi siirros vielä, silloin olen täydellisesti sulkeuksissa. Ei, tänään en voi enään jatkaa peliäni.
— Miksikä ei?
— No sentähden kuin pelasin pois kaikki rahani, kaikki.
— Siis sinä oikein pelaat rahoista Allahn kanssa? Rahoistako pelaatte?
— Niin, ja nyt tässä pelissä kadotin minä hänelle viisikymmentä kulta kolikkoa.
— Ja mitenkä sinä sitte käyttäydyt, kun tandot hänelle maksaa pelivelkasi?
— Tavallisesti lähettää Allah luokseni, silloin kuin kadotan, jonkun jalon hurskaan miehen, joka sitten ottaa minulta kadottamani summan, ja jakaa sen köyhille. Tänään luulen Allahn sinut luokseni lähettäneen, kunnioitettava niin ota siis vastaan nämät viisikymmentä kulta kolikkoa ja jaa ne köyhille. Matkusta rauhassa!
Ilomielellä tuosta suuresta lahjasta, joka olisi niin painavasta arvosta hänen köyhille ystävilleen, otti Don Hurtado rahat vastaan, miettien että kyllä tämä tämmöinen peli oli erittäin ”ylösrakentavainen” ajanviete. Ja kun hän sitten monen tuotteliaan ja ansiollisen matkustuksensa jälkeen koko Hispanianmaan ristiin rastiin kuljettuansa sekä aikoessaan palata kotiansa Cordovaan, ei hän mitenkään unhottanut pistäytyä kattomassa hurskasta arabialaista sekä samalla oli aikomuksensa kysyä häneltä, josko hän uudelleen jotakin peliä ei olisi jäänyt Allahille velkaa — viime kerran jälestä.
Omituista kyllä— taaskin istui arabialainen keskellä tietä jä pelasi vieläkin suuremmalla innolla kuin ensi kerralla yksinäistä schakki peliänsä.
Ja Don Hurtado seisautti muulinsa sekä odotti kärsiväisesti kunnes peli loppuisi.
— Mitenkä tänään käy jalo Abu-Rizlan, kumpika nyt voittaa pelin? uteli hän.
— Tänään en minä kadota peliäni. Onni hymyilee minulle. Vielä ainoa siirros ja Allah on tukkunaan saarrettu.
— Hyvä. Tänään siis sinä voitat?
— Niin teen jalo giauri. Minä olen voittanut viisi sataa kultakolikkaa Allah'ilta.
— No, mutta kukas tuon mahtavan summan sinulle maksaa?
— Tavallisesti lähettää Allah, silloin kun hän kadottaa pelin, luokseni jonkun hurskaan, jalon miehen, joka minulle maksaa pelimme voiton. Luulenpa että Allah, tuo ainoa voimallinen, on sinut tänään luokseni lähettänyt, maksamaan häneltä voittamani viisisataa kultarahaa.
Näin sanottuansa karkasi Abu Rizlan nuolen nopeudella hämmästyneen Don Hurtadon kimppuun, ojensi ladatun pistoolinsa hänen svdäntänsä vastaan ja pakoitti Don Hurtadon antamaan raha lampakkonsa.
— Alabado Sea Dios! sanoi arapialainen luettuansa viisisataa kultarahaa ja annettuansa rahakukkaron Don Hurtadolle jälleen.
— Kyllä ei Allah minua enään milloinkaan sinun luoksesi laittane, huokaili Don Hurtado alakuloisena ratsastaen syvissä mietteissään asunpaikkaansa Cordovaa kohti.
Loppu.
*) Ylistetty olkoon Herra.
Savonlinna n:ot 46, 47 ja 52 14.-21.11.1889 ja 26.12.1889.
