XIII
Epäilemättä minä tunsin sen.
Se oli se antiikki hauta, jossa aivan nuorena kamppailin kuoleman kanssa, jossa kuumehoureissa näin kummallisia näkyjä.
”Rufus, Rufus, Rufus! … Niin hän huusi hiljaisella suloisella äänellään; hän, minun unohtumaton unikuvani, joka oli rauhaton haamu; hän, Amata, jota mielikuvituksessani olin rakastanut, jonka tähden olin itkenyt kuumehoureissani: säälistä, ylenpalttisesta myötätunnosta.
Linnunlaulelolta kaikui hänen äänensä hänen huutaessaan rakastamansa nuorukaisen nimeä: ”Rufus, Rufus,Rufus!”
Ja hänen Rufuksensa hauta oli löytynyt! Löytynyt sen hautamerkin alta, jossa unissani olin kuullut hänen nimensä; löydetty tämän Rufuksen perustamasta katakombista, jossa lepäsi haudattuna hän, Neron aikana kristittynä marttyyrinä kuollut Tigellinuksen poika.
Jos se ei vaan ollut kummallinen — sillä sattuma sen täytyi olla! Että sellaisia käsittämättömiä hupsuja sattumia oli olemassa, siitä oli kyllä esimerkkejä. Nythän juuri oli tässä sellainen.
En sanonut mitään siitä, mikä minua mielessäni liikkui tavalla, että tuskin saatoin salata hämmennystäni ja hämmästystäni. Sinä yönä en sulkenut silmiäni. Vielä kerran — kuinkahan monetta kertaa? — koetin muistutella mielessäni tuota ikäänkuin totena edessäni olevaa unta yksityiskohtiinsa asti, koetin tuskallisesti käsittää käsittämätöntä, selittää selittämätöntä, ajatella, miettimällä päästä perille.
Se oli yhtä turhaa vaivaa kuin jos olisin kaatanut vettä seulaan.
Seuraavana aamuna lähdimme hyvin aikuisella matkaan. Marinon ylitse uudelle appialaiselle tielle, ”Mezza vian” osterian ohi ja sitten muotikasten roomalaisten kurjan kilpakentän, ”Campanellen”, sivuitse sille tielle, joka yhdistää uuden ja vanhan appialaisen tien. Olin niin äänetön, että matkatoverini huolissaan kysyi, enkö ollut terve. Antaakseni selityksen kummallisesta käytöksestäni selitin seikkailuni majatalossa ja verityön, jonka todistajana olin ollut, lisäten, että muisto liikutti minua epämiellyttävästi.
Silloin näin äkkiä antiikkiset rauniot, jotka eivät olleet kaukana Egerian lehdosta, aivan lähellä nykyisiä linnoitusrakennuksia — silloin niitä ei vielä ollut — erään pienen maatilan keskellä.
”Tuossa se on! Tigellinuksen hauta.”
”Siinä se on. Tiesinhän, että te sen jo tunsitte.”
Vaunumme pysähtyivät. Kuski sai käskyn ajaa Porta San Sebastianolle, asettaa sinne hevoset ja hakea meidät pois hetkeä ennen ”avea”. Sillä tahdoin vielä samana iltana päästä Via Tusculanaan takaisin Frascatiin jätettyäni seuralaiseni Porta San Sebastianon luona.
Häntä odottivat jo muutamat nuoret virka-veljet, joissa oli roomalaisia ja saksalaisia, jotka arkeoloogi oli kutsunut avuksensa haudan enempää tutkimista varten.
Olin pysynyt erilläni etsiäkseni ensiksi ne ihmiset, jotka asuivat haudassa, ja astuakseni sisälle siihen suojaan, jossa olin maannut sairaana melkein kolme viikkoa. Tervehtiessäni ihmisiä sain kuulla, että S:or Antonio oli kuollut ja että se oli hänen poikansa, joka asui vaimoineen ja lapsineen Tigellinuksen hautamerkissä. Siitä löydöstä, joka juuri oli tehty, puhui mies ymmärtävästi ja tyynesti, vaan vaimo alkoi ääneensä valitella, kuinka hänen taloonsa tuli nyt niin paljon herroja. Heidän täytyisi muka heti muuttaa pois huoneestansa, jonka lattia oli aivan kaivettu paikoiltaan! Tietysti he hävittäisivät myöskin koko tilan ja vihannestarhan! Ja mihin he sitten joutuisivat! Sanottiinhan tosin, että muka valtio ostaa kaikki ja maksaa niin hyvin, että heistä yhdellä iskulla tulee herrasväkeä. Mutta sitä hän ei usko. Kukahan nyt sellaista voisi uskoa! Onnettomuudeksi heille oli, että olivat tulleet heidän luoksensa, tarkastaneet heidän taloansa ja huomanneet pienen aukon alemman huoneen kivilaattiassa. Hänen miehensä, joka lapsuudesta asti oli asunut talossa, muisti tuon aukon sangen hyvin. Mutta kukapa olisi voinut luulla, että heidän talonsa ja tilansa alla oli hautuumaa, ja että tuon pienen reiän kautta tulisi sellaisia asioita ilmi?
Koetin rauhoittaa liikutettua vaimoa ja käännyin sitten mieheen pyytäen häntä viemään minut sisälle taloon. Alempi huone muistutti todellakin vastakaivettua käytävää, joka vei alaspäin. Multaläjästä törröttivät ahtaat puiset portaat, jotka veivät ylempään kamariin, jossa aviopari nyt asui, kun taas lapset yhdessä palvelustytön kanssa asuivat eräässä ”capannassa”. Pyysin miestä päästämään minut heti yksin hautaan: tulisin heti takaisin.
Kuinka portaat narisivatkaan askeleistani! Astuimet oikein jymisivät ja ähkyivät! Näin sitten katossa olevat maalaukset ja silmiini hohtivat seinillä olevat väritetyt kuvat: niin täynnä elämän-iloa ja olemassa-olonnautintoa haudassa! Vanhan-aikuinen nojalla varustettu istuinkin, jossa hänen hento kalpea olentonsa oli levännyt, oli vielä jälellä, ja pieni pyöreä pöytä, jolla hänen lamppunsa oli palanut ja jolla olivat olleet hopeamalja ja ne kyynelsäiliöt, jotka kerran olivat olleet täynnä kyyneleitä, jotka Rufus oli itkenyt leijonien rikkirepimän armaansa takia.
Kun tulin jälleen ylös sanoi S:or Antonion poika:
”Siellä, missä juuri olitte, on useita vuosia sitten joku maanmiehistänne sairastanut kuoleman kielissä. Isäni löysi hänet talonsa edestä, kantoi hänet huoneeseen ja hoiti häntä siksi kunnes hän parantui.”
Siinä mielentilassa, jossa nyt olin, en voinut voittaa itseäni siihen määrään, että olisin ilmaissut itseni. Niin sanoinkin siis vaan:
”Olen kuullut siitä puhuttavan. Minulle on kerrottu myöskin jotain kummallista: jostakin aaveesta, jonka sanotaan käyneen hänen luonaan joka yö. Se on tietysti valetta.”
Melkein juhlallisen totisesti hän vastasi minulle:
”Herra, se on totta.”
”Te uskotte siihen?”
”Herra, olen nähnyt sen itse.”
”Aaveen?”
”Ollessani vielä aivan nuori.”
”Minkä näköinen oli aave?”
”Lempeä kuin jumalanäiti.”
”Se oli siis nainen?”
”Herra, se oli melkein lapsi.”
”Sen päällä oli varmaankin valkeat vaatteet ja päässä musta harso?”
”Niin, herra.”
”Puhutteliko se teitä?”
”Huolimatta sen lempeydestä minä kauhistuin niin, että huusin avukseni kaikkia pyhimyksiä. Silloin se huokasi syvään ja katosi eikä tullut takaisin.”
”Siis ette säälineet häntä?”
”Säälinyt pakanallista aavetta?”
”Ja nyt? Kulkeeko kummitus yhä vielä?”
”Ei pitkiin aikoihin enää ole sitä nähty.”
”Mutta sehän on kummallista!”
”lsäni kertoi minulle: Siitä asti kuin teidän maanmiehenne parani meillä taudistaan, ei sitä enää ole näkynyt. Maanmiehenne on varmaankin manannut sen katoamaan.”
”Siis on tuo lempeä aave-parka viimeinkin löytänyt rauhan?”
”Kenties, herra.”
Samassa silmänräpäyksessä näkyi arkeolookin pää haudasta, jonka reunalla me seisoimme. Hän huusi minulle:
”Odotamme teitä katsomaan uuden haudan avaamista.”
”Senkö haudan, joka on aivan nuoren Rufuksen haudan vieressä?”
”Sen ... Mutta tulkaahan toki!”
Hetken vitkastelin, sitten astuin minäkin alas. Aukko vei erääseen sellaiseen matalaan käytävään, jommoiset ovat tavallisia vanhoissa kristillisissä hautauspaikoissa. Arkeoloogi kulki edellä kädessään palava vahakynttilä.
Me saavuimme erääseen kamariin, joka oli käytävää korkeampi ja jonka katto oli kaareva. Siinä oli vaan kaksi hautaa. Toinen oli jo avattu. Sen kapeassa sisustassa oli ainoastaan joukko luita. Laattiassa oli marmoori-laatta. Arkeoloogi osotti sitä.
”Rufuksen, Tigellinuksen pojan ja tämän katakombin perustajan hauta.”
Kaksi työmiestä aukasi juuri ihan sen vieressä olevaa hautaa.
Toisesta haudasta emme löytäneet luita emmekä tuhkaa. Se sisälsi seuraavat esineet: Kauniin hopeamaljan, pienen savilampun, useita kyynelsäiliöitä ja kultasormuksen, joka oli koristettu suurella rubiinilla.
Toisella haudalla oli eräs taulu. Se oli ihmeteltävän kaunista keltaista marmoria, eikä siinä ollut muuta kirjoitusta kuin yksi ainoa sana.
Se oli nimi, naisen nimi:
”Amata”
Mikkeli n:ot 13-14 3.-5.3.1902.
