Khani ja hänen poikansa.
Kirj. Maksim Gorkij.
...Oli kerran Krimin khanina Mosolaima el Asvab ja hänellä oli poika Tolaik Alhalla...
Nojaten selkäänsä puun runkoon, alkoi sokea kerjäläinen, tataari, näillä sanoilla yhden niemimaan vanhoista legendoista, niemimaan, jolla oli rikkaat muistot. Kertojan ympärillä, aikoinaan hajoitetun khanin palatsin rauniokivillä istui joukko tataareja loistavan värisissä kauhtanoissa ja kultaompeluksilla koristetuissa lakeissa. Oli ilta ja aurinko verkkaan laskeutui mereen; sen punaiset säteet kirkastivat tumman vihannuuden raunioiden ympärillä ja laskeusivat kirkkaina täplinä sammaltuneille kiville, joita vihreät murattiköynökset kiertelivät. Tuuli humisi vanhoissa plataanipuissa ja niiden lehdet kahisivat niin kuin olisi ilmassa suihkunut silmälle näkymättömiä vesisuihkuja.
Sokean kerjäläisen ääni oli heikko ja vapiseva, vaan kivettyneet kasvot rypyissään eivät ilmaisseet muuta kuin rauhaa; ulkoa opitut sanat tulivat virtanaan hänen suustaan toinen toisensa jälleen ja kuulijat sairaat nähdä kuvan menneiltä, tunteenvoimasta rikkailta päiviltä.
— Khani oli vanha — puhui sokea — vaan naisia oli hänen haaremissaan paljon. Jo he rakastivat ukkoa, sillä hänessä oli vielä tarpeeksi voimaa ja tulta, ja hänen hyväilynsä tuntuivat hempeillä ja polttivat, ja rakastavathan naiset aina sitä, jonka hyväilyt ovat voimakkaita, vaikkapa hän sitten olisikin harmaantunut, vaikka olisivatkin ryppyiset kasvot — voimassa on kauneus, eikä hienossa hipiässä ja punaisissa poskissa.
Khania rakastivat kaikki ja hän rakasti erästä kasakkatyttöä Dnjeprin aroilta ja aina hyväili hän häntä hellemmin kuin muita haaremin naisia, suuren haareminsa naisia, jossa oli kolme sataa vaimoa eri maista, ja kaikki olivat he kauniita kuin kevään kukkaset ja kaikkien heidän oli hyvä olla. Paljon maukkaita ja makeita ruokia käski heille valmistaa khani, sallien heidän halunsa mukaan tanssia ja leikkiä lyödä.
Mutta kasakkatyttönsä kutsui hän usein luoksensa torniin, josta näkyi meri ja jossa hänellä oli varattuna lemmikilleen kaikkea, mitä nainen tarvitsee voidakseen oikein hyvin: makeita ruokia ja erilaisia kankaita ja kultaa ja kaiken värisiä kiviä ja soittoa ja kaukaisten maitten harvinaisia lintuja ja rakastavan khanin tulisia hyväilyjä. Tässä tornissa huvitteli hän hänen kanssansa kaiket päivät leväten elämässä vaivoista ja tietäen, ettei poika Alhalla alenna khanikunnan mainetta ratsastellessaan sutena ympäri Venäjän aroja ja palatessaan sieltä runsaine saaliineen tuoden tullessaan uusia naisia, uutta mainetta, jätettyään jälkeensä kauhua ja tuhkaa, ruumiita ja verta.
Kerran palasi Alhalla ryöstöretkeltään Venäjälle ja hänen kunniaksensa oli toimeen pantu suuria juhlallisuuksia, kaikki niemimaan ruhtinaat olivat kokoontuneet niihin, leikittiin ja kemuja pidettiin ja jousilla ammuttiin nuolia vankien silmiin; koetettiin sitten käden voimaa ja silmän tarkuutta, jo taas juotiin ja Alhallan urhoollisuutta ylistettiin, tuota vihollisten kauhua ja khanikunnan tukea. Ja vanha khani oli hyvin iloissaan poikansa kunniasta. Hyvältä tuntui ukosta nähdä poikansa olevan sellaisen uskallikon ja tietää, että kun hän, vanhus, kuolee — khanikunta joutuu voimakkaihin käsiin ...
Hyvältä tuntui hänestä tieto siitä, ja niimpä hän näyttääkseen pojalleen rakkautensa voimaa, sanoi hänelle kaikkien ruhtinasten kuullen — siinä juomingeissa haarikka kädessä sanoi :
— Hyvä olet poika Alhalla! Allahilla kunnia, ja ylistetty olkoon hänen profeetansa!
Jo kaikki ylistivät profeetan nimeä mahtavana kuorona. Silloin sanoi khani:
— Suuri on Allah! Vielä minun eläissäni uudisti hän nuoruuteni urhoollisessa pojassani ja nyt näen vanhoilla silmilläni, että kun niiden valo sammuu — kun madot syövät sydäntäni — olen elävä uudestaan pojassani! Suuri on Allah ja Muhamed on hänen profeetansa! Hyvä on minulla poika, vahva on hänen kätensä ja rohkea sydämmensä ja selvä järkensä ... Mitä haluat ottaa isäsi kädestä Alhalla? Sano, jo minä annan sinulle kaikki toivomuksesi jälkeen.
Ja tuskin oli khani vanhuksen ääni vaiennut, kun nousi Tolaik Alhalla ja sanoi silmät mustana kuin öinen meri, hehkuen ja palaen kuin vuorikotkan silmät:
— Anna minulle venäläinen aron tytär, käskijä-isä!
Vaikeni khani — vähän vaikeni, niin kauvan vain kuin tarvitaan tyynnyttämään vavahteleva sydän — mutta vaiettuaan sanoi hän lujasti ja kovasti:
— Ota! Lopetamme pidot ja hän on sinun.
Hätkähti rohkea Alhalla, riemusta välähtivät hänen kotkansilmänsä, nousi hän täyteen pituuteensa ja lausui isä-khanille:
— Tiedän mitä minulle lahjoitat, käskijä-isä! Tiedän sen ... Olen orjasi — poikasi. Ota vereni tippa tunnissa — kaksinkymmenkertaisella kuolemalla kuolen edessäsi!
— En tarvitse mitään! — sanoi khani, vaan rintaa vasten painui hänen harmaa päänsä, jota pitkien vuosien ja monien urhotöitten kunnia seppelöitsi.
Pian päättyivät pidot ja he molemmat vaieten, rinnatusten läksivät linnasta haaremiin.
Yö oli synkkä, ei tähtiä, ei kuuta näkynyt pilvien takaa, jotka paksuna vaippana peittivät taivasta.
Kauvan kulkivat pimeässä isä ja poika jo vihdoin alkoi puhua Mosolaima el Asvab:
— Sammuu elämäni — ja yhä heikommin sykkii vanha sydämmeni ja yhä vähenee sydämmeni hehku. Elämäni valona ja lämpönä olivat kasakkatyttöni hellät hyväilyt ... Sano minulle, Tolaik, sano, onko hän sinulle niin välttämätön? Ota kaikki vaimoni hänestä ainoasta!
Vaikeni Tolaik Alhalla huoaten.
— Montako päivää on minulla jäljellä? Muutamia päiviä on minulla jäljellä maan päällä ...Viimeinen elämän iloni on hän — tuo venäläistyttö. Hän tuntee minut, hän rakastaa minua — kuka sitten, kun häntä ei enää ole olemassa, rakastaa minua, — vanhusta, kuka? Ei kukaan, ei kukaan Alhalla! …
Vaikeni Alhalla ...
— Kuinka voin elää tietäessäni, että sinä syleilet häntä, että hän suutelee sinua? Naiselle ei ole isää eikä poikaa, Tolaik! Naiselle olemme me vain kaikki miehiä poikani... Raskaaksi tulee minulle loppuni odottaminen... Auetkoon kaikki vanhat haavani ruumiissani, Tolaik, ja vereni juoksuttakoon kuiviin, en tahtoisi elää tämän yön jälkeen, poikani!
Vaikeni hänen poikansa... Seisahtuivat he haaremin oven eteen ja vaieten, päät rintaa vasten painuneina kauvan seisoivat siinä. Pimeys heitä ympäröitsi ja pilvet juoksivat taivaalla, mutta tuuli, puita pudistellen, tuntui ikäänkuin laulavan heille jotakin.
Kauvan olen rakastanut häntä isä ... — hiljaa virkoi Alhalla.
— Tiedän... ja tiedän myös, ettei hän rakasta sinua — sanoi khani.
— Sydäntäni repii kun ajattelen häntä.
— Vaan mitä luulet vanhan sydämeni nyt tuntevan?
Ja taas he vaikenivat. Huokasi Alhalla.
— Totuuden lausui minulle viisas mulla — muhametin uskoinen pappi — sanoessaan, että nainen on aina vaarallinen miehelle: jos hän on kaunis, herättää hän toisissa halun omistaa hänet, ja mies joutuu mustasukkaisuuden kiusattavaksi; jos hän on ruma, hänen miehensä, muita kadehtien, kärsii kateudesta; vaan jos hän ei ole kaunis eitä ruma — mies tekee hänet hyvin kauniiksi, ja huomattuaan erehtyneensä, saa hän taas kärsiä hänen tähtensä, saman naisen tähden.
— Viisaus ei kelpaa sydämmen taudin lääkkeeksi — virkkoi khani.
— Säälikäämme toisiamme, isä.
Kohotti päänsä khani ja surullisesti katsoi poikaansa.
— Surmatkaamme hänet — sanoi Tolaik.
— Rakastat itseäsi enemmän kuin häntä ja minua — hiljaa mietteissään virkkoi khani.
— Samoin kuin sinä.
Ja taas he vaikenivat.
— Niin! Samoin kuin minä — surullisesi! virkkoi khani. Suru teki hänet lapseksi.
— Mitä tapammeko?
— En voi antaa häntä sinulle, en voi — sanoi khani.
— Minäkään en enää voi kärsiä, — revi rikki sydämmeni tahi anna hänet minulle ...
Khani oli vaiti.
— Taikka heittäkäämme hänet mereen vuorelta.
— Heittäkäämme hänet mereen vuorelta — toisti khani poikansa sanat kuten kaiku.
Ja sitten astuivat he haaremiin, jossa hän jo makasi lattialla komealla matolla. Seisahtuivat he hänen ääreensä ja katsoivat; kauvan katsoivat he häntä. Vanhan khanin silmistä vuosi kyyneleitä hopean valkoiselle parralle ja ne kimaltelivat siinä kuin helmet, vaan hänen poikansa seisoi silmät hehkuvina ja hammasta purren pidätti kiihkoaan. Heräsi hän — ja hänen vienojen, ruusun punaisten kasvojensa silmät kukoistivat kuin ruiskukat. Ei huomannut hän Alhallaa ja hän kurotti rusohuultaan khanille.
— Suutele minua vanha kotka!
— Nouse ylös... lähdet kanssamme — hiljaa sanoi khani.
Samassa hän huomasi Alhallan ja kyyneleet kotkan silmissä ja — hän oli tarkkaälyinen — ymmärsi kaikki.
— Tulen — sanoi hän. — Tulen. Ei kummallekaan — niinkö päätitte? Niin pitikin päättää, te lujaluontoiset miehet. Tulen.
Ja äänettöminä kulkivat he kaikki kolme merta kohti. Kapeita polkuja kulkivat, tuuli humisi, kumeasti humisi …
Hento oli hän, tuo tyttönen, pian väsyi, vaan ylpeä oli hän — väsymystään ei tahtonut heille ilmoittaa.
Mutta kun khanin poika huomasi, että hän jää heistä jälelle — sanoi hän hänelle:
— Pelkäätkö?
Tytön silmät värähtivät ja hän näytti hänelle veristä jalkaansa...
— Anna minun kantaa sinua — sanoi Alhalla ojentaen kätensä häntä kohden. Vaan hän kietoi kätensä vanhan kotkan kaulaan. Nosti khani hänet syliinsä kuten höyhenen ja kantoi; hän, khanin sylissä istuen, taivutti tielle sattuvat oksat syrjään peläten niiden käyvän kantajan silmiin. Kauvan kulkivat he ja vihdoin kuului jo kaukaisen meren kohina. Silloin Tolaik — hän kulki heidän takanaan polulla — sanoi isälle:
— Päästä minut edelle, muuten työnnän tikarin niskaasi.
— Mene — Allah kostaa sinulle halusi tai antaa anteeksi — hänen on tahtonsa — olen isäsi, annon sinulle anteeksi. Tiedän mitä rakkaus on.
Ja siinä se nyt on, meri heidän edessään, tuolla alhaalla autiona ja synkkänä ja rannatonna. Kumakasti mylvivät sen aallot kallion jyrkänteen alla ja pimeätä siellä on ja kylmää ja kauheata.
— Hyvästi! sanoi khani tyttöä suudellen.
— Hyvästi! — virkkoi Alhalla kumartaen tytölle.
Tyttö katsahti sinne, missä aallot mylvivät, ja astahti takaperin käsiään rintaansa vasten painaen.
— Viskatkaa minut — sanoi hän heille.
Kurotti käsiään häntä kohden Alhalla ähkien, vaan khani otti hänet syliinsä, puristi hänet rintaansa vasten lujasti, suuteli ja nostettuaan hänet päänsä yli — paiskasi hänet alas kalliolta.
Siellä loiskivat ja jymisivät aallot, pauhaten niin, ettei kumpikaan heistä kuullut milloin hän mereen putosi. Ei huutoakaan kuulunut. Khani istuutui kivelle ja ääneti alkoi katsoa alas pimeään ja kaukaisuuteen, jossa meri yhtyi pilviin, josta kumeana kuului aaltojen loiske ja puhalsi tuuli, saattaen khanin harmaan parran liehuamaan. Tolaik seisoi hänen ääressään, kasvot käsiin painettuina, liikkumattomana ja äänetönnä kuin kivi. Aika kului ja taivaalla kiisivät pilvet nopeasti tuulen ajamina. Ne olivat synkkiä ja raskaita kuin vanhan khanin ajatukset, khanin, joka istui korkealla kalliolla.
— Lähtekäämme, isä — sanoi Tolaik.
— Odota... — sanoi khani aivan luin kuunnellen jotakin. Ja taas kului kauan aikaa ja yhä pauhasivat aallot alhaalla ja tuuli puhalsi kalliolle humisten puissa.
— Lähtekäämme, isä...
— Odota vielä ...
Ei ainoasti yhtä kertaa sanonut Tolaik Alhalla:
— Lähtekäämme, isä.
Khani ei lähtenyt paikalta, jossa oli kadottanut viimeisten päiväinsä riemun.
Vaan — kaikella on loppunsa! — nousi hän voimakkaana ja ylpeänä nousi, rypisti silmäkulmiaan ja synkästi sanoi:
— Lähtekäämme.
Läksivät he, vaan pian pysähtyi khani.
— Mutta miksi kuljen ja mihin, Tolaik? — kysyi hän pojalta. — Ja miksi elän nyt, kun koko elämäni oli hänessä? Vanha olen, ei minua enää rakasteta, ja jollei kukaan minua rakasta, on järjetöntä elää maailmassa.
— Onhan sinulta kunniaa ja rikkautta, isä...
— Anna minulle yksi hänen suutelonsa ja ota kaikki se itsellesi palkinnoksi. Se on kaikki kuollutta, yksin naisen rakkaus on elämää. Jos ei ihmisellä ole sellaista rakkautta, ei hänellä ole elämääkään, ja surkuteltavia ovat hänen päivänsä. Hyvästi, voitani, Allahin siunaus tulkoon ylitsesi kaikkina elämäsi päivinä. Ia kääntyi khani, kasvot merelle päin.
— Isä — sanoi Tolaik — isä!...
Eikä hän enempää voinut sanoa, enempää ei ollut sanottavissa miehelle, jolle hymyilee kuolema, mitään sellaista et voi sanoa, joka palauttaisi hänen mieleensä rakkauden elämään.
— Päästä minut...
— Allah. ....
— Hän tietää. ..
Nopeilla askelilla riensi khani jyrkänteelle ja heittihe alas. Ei pidättänyt häntä poika, ei ennättänyt. Eikä taaskaan kuulunut mitään meren pauhinalta — ei huutoa, ei loiskausta. Aallot vain yhä pauhasivat siellä ja tuuli lauloi villiä lauluja.
Kauvan katsoi alas Tolaik Alhalla ja sitten ääneen virkkoi:
— Minullekin samanlainen luja sydän anna, oi Allah!
Ja sitten poistui hän pimeään yöhön …
...Niin kuoli khani Mosolaima el Asvab ja Krimin khaniksi tuli Tolaik Alhalla...
Louhi n:ot 118 ja 120 9. ja 14.10.1902
