Hämähäkinverkko.
Romaani
Kirjoittanut
Reinhold Ortmann.
Suomennos saksasta.
I luku.
„Mutta se on aivan mahdotonta, isä, — sinun pitää uskoa minua! Lippaassani on enää tuskin viittäsataa frangia, ja niillekin on jo määrätyt menonsa. Sitäpaitse luulen, että Guy tulee hämmästymään minun suuria menojani”.
Juhlallinen, vanha herra, jolle nämä sanat lausuttiin, heitti päätään taaksepäin liikkeellä, jossa oli yhtä paljon hämmästystä kuin harmiakin ja nypiskeli hermostuneesti valkosen leukapartansa kärkeä.
„Ah, vai jo herra de Versigay todellakin näyttäytyy tältäkin puolelta? Hän on kehoittanut sinne enemmän säästämään?”
„Ei suinkaan! Meillä ei ylipäätään vielä koskaan ole ollut puhetta raha-asioista. Mutta, vaikka olenkin varma, että Guy ei tule siitä puhumaan, tuntua minusta kumminkin sietämättömältä tuo ajatus, että hän pitäisi minua tuhlarina”.
Kreivi Bourmont hengitti keveämmästi. Mutta hänen naurunsa näytti kuitenkin teeskennellyltä, kun hän vastasi:
„Joutavia huolia rakas Gabrielleni, jos todellakin on kysymyksessä nuo joutavat parituhatta frangia, jotka minulle viime kuukauden kuluessa olet antanut. Mitä noin pieni asia merkitsee miljonäärin puollolle! Kerrotaan, että de Versignyn omaisuus vuosittain lisääntyy sadoila tuhansilla. Sinulla on siis syytä vaatia häntä korottamaan neularahamääräsi”.
Tuolla väsyneellä, melkein raskasmielisellä totisuudella, joka näytti muodostavan hänen olemuksensa peruspiirteen, pudisti nuori, kalpea rouva päätään.
„Sinä tiedät, mitä siitä ajattelen, isä. Miksikä puhumme yhä noista asioista, jotka ovat meille molemmille kiusallisia”.
Kreivi nousi paikaltaan pienen, empiresohvan takaa, jonka tyynyllä hänen tyttärensä velttona lepäsi, ja käveli muutaman askeleen ylenpalttisella loistolla sisustetun salongin matolla.
Hän oli kookas ja leveäharteinen ja huolimatta moitteettomasta, hienosta porvarillisesta puvusta oli hän sellaisen vanhan sotilaan näköinen, joita niin usein tapaa toisen keisarikunnan aikuisten marskien joukossa.
„Miksikä puhumme siitä? Niin, lapseni, jos minä eläisin sellaisessa ylenkylläisyydessä, ei siitä todellakaan tarvitseisi koskaan puhua. Mutta on todellakin naurettavaa, että minä herra Guy de Versignyn appi-isänä olen vaarassa tulla potkituksi ulos klubista, kun en kykene suorittamaan kurjanpäiväistä kahdentuhannen frangin suuruista pelivelkaa”.
„Siihenkö siis tarvitsetkin rahaa?” kysyi Gabrielle lempeällä, mutta surullisen moittivalla äänellä. „Sinä olet taas menettänyt enemmän kuin mitä omistat!”
„Oh, siitä ei kannata puhua! Ruhtinas Nikofor Rasuminilla oli eilen onnellinen ilta; mutta olen varma että minä vielä tänään voitan takaisin tuon vähäpätöisyyden kaksin kerroin. Ensin täytyy tietysti vanha velka tulla maksetuksi. Siitä ollaan hyvin tarkkoja klubissa. Ja jollet sinä voi tehdä minulle tuota pientä palvelusta, täytyy minun kääntyä herra vävypoikani puoleen”.
Tehden vilkkaan liikkeen nousi nuori rouva viimeisten sanojen aikana ylös.
„Ei, isä! Sinä et saa millään muotoa pyytää häneltä. Ole nyt kärsivällinen ja jää muutamaksi silmänräpäykseksi tänne — minä autan sinua”.
Hän lähti huoneesta ja palatessaan sinne takaisin parin minuutin kuluttua, oli hänellä kädessä punaisesta marokiininahasta tehty lipas, jonka hän ojenti isälleen.
„Ota, se on minun rubiinirintanenlani. Kun panttaat sen, saat epäilemättä siitä ne kaksituhatta frangia, jotka tarvitset. Sinähän voit sittemmin lunastaa sen takaisin. Tämä ei ole mikään uhri minulle, sillä en käytä neulaa kumminkaan enää”.
Mutta melkein juhlallisella liikkeellä kieltäytyi kreivi Bourmont ottamasta vastaan lipasta.
„Mitä ajattelet minusta, lapseni! Bourmont panttilainaajan luona! Millainen näytelmä! Ja tämä rintaneula — eikö se ollut puolisosi ensimäinen joululahja?”
„Oli”, sanoi Gabrielle hiljaa, silmät maahan luotuina. „Mutta ei siitä huolta, vaikka hän huomaakin sen olevan poissa. Tietäähän hän, etten minä enää koristele itseäni jalokivillä”.
„Sinä et ymmärrä minua. En minä sitä pelkää. Sillä jos minä todella ottaisin rintaneulan, ei viipyisi kauan, kuin toisin sen takaisin taas. Mutta että sinä yleensä päästät käsistäsi niin arvokkaan kalleuden vaikkapa vaan päiväksikin — se, rakas Gabrielleni, on minusta ikävää. Te olette, kuten minusta näyttää, saapuneet avioliitossanne sellaiseen kohtaan, jonka sivu samalla tavalla kulkien on mahdotonta mennä. Kasvoistasihan voipi lukea, että olet vaarassa repiä rikki itsesi. Nyt on todellakin aika jo tehdä loppu — niin taikka näin”.
Gabrielle nosti päätään ja tutkiva ilme näkyi hänen vielä melkein haluttomissa kasvoissa.
„Tehdä loppu? Mitä tarkoitat sillä, isä?”
„Minä tarkoitan, että sinä joko luovut nyt tuosta luonnottomasta varovaisuudesta ja annat miehellesi ehdottomasti anteeksi — ”
„En koskaan!” keskeytti hän äkkiä kiihkeänä. „Se on mahdotonta — kerrassaan mahdotonta! Eikä kenenkään tulisi paremmin tietää kuin sinun, minkävuoksi se on mahdotonta”.
„Hm! — No niin! — Sinä et vieläkään voi unhoittaa tuon onnettoman toukokuun päivän muistoja. Ja minä en suinkaan tahdo moittia lapsellisia tunteitasi. Mutta lopultakin, jos asiaa katselee vapaasti — ja kun siitä jo on kaksi kokonaista vuotta kulunut — —”
„Ja vaikka siitä olisi kulunut viisikymmentä vuotta, näkisin minä sen kumminkin hirvittävän selvänä edessäni. Ei — en koskaan tule minä sitä unhoittamaan! En koskaan näe minä mieheni kasvoja, en koskaan voi kuulla hänen ääntänsä muistamatta sitä. Hänen kätensä paljas kosketus kauhistuttaa minua niinkuin kuolema tarttuisi minuun”.
Kuuma leimuuva puna oli noussut hänen melkein värittömille poskilleen, hänen suupielensä värähtelivät, ja suuret, tummat silmät kostuivat kyynelistä.
Hiukan teaatterimaisella hellyydellä siveli kreivi Bourmont tyttärensä kaitaisin kiihoittuneita kasvoja.
„Kuinka hermostunut olet, lapseni! Enkö sanonut, että sinä revit rikki itsesi? Minun sydäntäni vihloo, nähdessäni sinut tuollaisessa tilassa. Eikö todellakin olisi parempi tehdä rohkea päätös ja erota miehestä, jonka pelkkä näkeminen tuottaa sinulle niin katkeria tuskia?”
„Erota? Ei! Sinä tiedät, isä, että minustakin tämä ensin näytti ainoalta keinolta; mutta minä sanoin jo silloin sinulle Guyin kanssa sopineemme, että minä luovuun tuumasta”.
Kreivin tuuheat, valkeat kulmakarvat vetäytyivät lähemmäs toisiaan.
„Kenties ajattelee hän tänään toisin. Tällainen avioelämä käynee hänelle ajanpitkään yhtä kiusalliseksi kuin sinullekin!”
„Niinpian kuin hän huomauttaakaan haluavansa erota minusta, olen minä tietysti valmis siihen. Siihen asti pysyn kumminkin hänelle antamassani lupauksessa”.
Hänen äänessään oli taas tuo entinen surullisen väsynyt sointu, ja juuri sen vuoksi hänen sanansa tuntuivat niin varmoilta, joka ei ollut ollenkaan Kreivin mieleen.
Hän aikoi vastata jotakin, mutta hän ei kerinnyt sanoa kuin yhden sanan, kun palvelija aukasi salongin oven ja ilmoitti:
„Herra Andersson pyytää, voisiko armollinen rouva ottaa hänet vastaan”.
„Ah! taas tuo välttämätön maalari!” mumisi kreivi Bourmont kiukkuisena, siepaten äkkiä pöydältä marokiinilippaan ja antaen sen solua taskuunsa. „Tännehän tuskin voi enää tulla tapaamatta häntä sinun luonasi”.
Gabrielle ei vastannut.
Hän oli viitannut palvelijalle kutsumaan vieraan sisälle. Ja ikäänkuin hymyilyn varjo levisi hänen marmorinkalpeiksi käyneille kasvoilleen, kun tulija muutamia sekuntia myöhemmin näyttäytyi kynnyksellä ja harmajilla silmillään nopeasti katsahti huoneen ympäri.
„Toivon, etten häiritse, armollinen rouva! Kun olin luvannut tuoda teille tänään „Luontaistaipumuksen” niin — ”
„Ah, — tuon romaanin, jolla on niin omituine nimi”, sanoi hän iloisesti ojentaen hänelle kaltaisen kätensä. „Paljon kiitoksia, hyvä herra Andersson! Mutta minä toivon, että te myöskin autatte minua lukemisessa”.
Maalari, joka kepeästi kosketti huulillaan hänen sormiaan, kumarti myöntymyksen merkiksi ja kääntyi sitten kreiviin tervehtiäkseen häntä juhlallisella kohteliaisuudella.
Hän oli kooltaan ehkä vähän pienempi, kuin jättiläiskokoinen Gabrielien isä ja hänen olemuksensa näytti olevan täynnä miehuullista voimaa. Lyhyen, suipoksileikattun täysiparran reunustamat noin kolmenkymmenenkahden vuotiaat kasvot näyttivät viisailta ja miellyttäviltä, ilman että ne kumminkaan olivat erittäin kauniit. Eikä hänen puvussa, joka näytti hiukan poroporvarilliselta prameilevan kreivin rinnalla, samoinkuin muussa ulkonaisessa esiintymisessäkään huomannut merkkiä, siitä, että hän tahtoi esiintyä nerokkaana taiteilijana.
„Toivotan onnea viimeisen menestyksenne johdosta, herra Andersson”, sanoi kreivi Bourmont ystävyydellä, jossa ei ollut enää jälkeäkään äskeisestä mielenlaadusta. „Kaikkialla, mihin vaan vaan tulen, puhutaan ihastuksella maalaamastanne tyttäreni muotokuvasta”.
„Minulle on kylliksi, herra kreivi, jos vaan puoletkaat tuosta ihastuksesta tulee minun taiteeni osaksi”.
„Ah, te edistytte rakkaani! Ainoastaan muutamia päiviä sitten sanoi kaunis rouva du Jary minulle, että te olette ainoa, josta hän ei vielä koskaan ollut kuullut imarteluja”.
„Minä; uskon sen, rakas ystävä”, yhtyi Gabrielle puheeseen, „ja minunhan pitäisi sen vuoksi oikeastaan olla ylpeä, että te luette minun vähäpätöisen persoonani ansioksi osan menestymisestänne. Vahinko, etten ole enää kylliksi turhamainen, ollakseni — —”
Hän ei kerennyt lopettaa alkamaansa lausetta, kun suuresta salista hänen puolisonsa huoneeseen vievä ovi aukeni ja nuoren enemmän korean ja hienon kuin sotilaallisen upseerin seuraamana astui sisälle talon isäntä tuo huolimatta vasta kolmestakymmenestä ikävuodestaan jo suurta mainetta saavuttanut dramaattinen kirjailija Guy de Versigny. Hänkin oli keskikokoinen, mutta notkea- ja soreavartaloinen. Ja hänen kauniilla, henkevillä kasvollaan, korkealla otsallaan, syvillä mustilla silmillään ei suinkaan ollut vähäinen osa hienomman sukupuolen suosion saavuttamisessa hänen ensi kerta esiintyessään julkisuudessa.
Hän ei ollut ylimyksellistä syntyperää, vaan hänen esi-isänsä olivat suurtehtailijoita, jotka kolmannen Napoleonin aikana olivat saaneet aateliskilven suurten ansioittensa tunnustukseksi.
Guy oli vieläkin osakassa vanhimman veljensä Etiennen johtamiin tehdaslaitoksiin Etelä-Ranskassa. Eikä liene ollut liikoja siinä, kun kreivi Bourmont oli arvioinut hänen vuositulonsa sadoiksi tuhansiksi.
Mitä hienouteen ja maailmanmiehen varmuuteen esiintymisessä tulee, ei Guy de Versigny suinkaan ollut huonompi kuin yksikään perinnöllisaatelinen, joka johti sukunsa vanhoista ritariajoista, eikä se uhri, minkä köyhtyneen kreivi Bourmontin tyttären naiminen tuotti hänen sukuylpeydelleen, voinut kumminkaan olla kovin raskas ja tuskallinen.
Vävypojan astuessa sisään muuttuivat vanhan herran kasvot ystävällisiksi ja hän hymyili sydämellisesti, vaikka hän juuri muutamia minuuttia sitten oli vakuuttanut tyttärelleen, että tämän ero puolisostaan oli aivan välttämätön.
„Minä tuon odottamattomia uutisia, rakas Gabrielle! Nähtävästi sinunkin on yhtä vaikea kuin minunkin tuntea tätä ruskeaksi paahtunutta nuorukaista samaksi Pierre de Sabraniksi, jonka maito-valkeita ja veripunaisia kasvoja kolme vuotta sitten kaikki nuoret naiset kadehtivat. Hän tulee suoraan Algierista. Mutta hän ei toki mene enää sinne takaisin; sillä hän on komennettu palvelukseen kenraalistaapissa”.
Hän oli puhunu nopeasti ja vilkkaasti. Epäilemättä oli hänen ilonsa jälleennäkemisestä vilpitön. Gabrielienkin kasvoilla kuvastui jälleen hetkeksi tuo väsynyt ohimenevä hymyily, jolla hän äsken oli tervehtinyt maalaria.
„Tervetuloa herra de Sabran! Mutta Guy on oikeassa; te olette todellakin muuttunut paljon”.
Kapteeni suuteli ritarillisesti tarjottua kättä ja kun hän nyt katsoi tuota nuorta rouvaa kasvoihin, oli hän vähällä hämmästyksessään sanoa samat sanat takaisin.
Oliko tämä todellakin sama Gabrielle, jolle hän kolme vuotta sitten oli sanonut jäähyväiset? Hän oli säilyttänyt muistossaan hänen sellaisena kun hän oli hääpäivällään, ruusuisena ja kukoistavana, terveyden ja elämänilon kuvana, lämmin kuin aurinkoinen toukokuun aamu, onnellinen kuin lapsi, joka on saanut rakkaimman toiveensa täytetyksi.
Ja nyt?
Tuo, joka seisoi hänen edessään oli vielä tavattoman kaunis ja rakastettava olento, mutta hänen kauneutensa oli sitä laatua, että siinä oli enemmän surumielisyyttä kun iloisuutta.
Se oli lakastuneen kukan kauneutta, laskeuvan kesäauringon ihanuutta.
Silmät jotka suurina ja surullisina katselivat kaitaseksi, käyneistä kalpeista kasvoista olivat aivan eriväriset kuin silloin, ja hänen äänensä sointu pisti häntä sydämeen.
Hänen täytyi oikein koettamalla koettaa olla huomaamatta tuota surullista muutosta, jonka hän nyt äkkiä näki.
„Minä toivon, teidän armonne, voivani osoittaa teille, että Afrikan aurinko on polttanut vaan ihoani eikä sydäntäni”, sanoi hän koettaen puhua vilkkaalla teeskentelemättömällä äänellä. „Minä tuon sen takaisin aivan entisessä kunnossa, täynnä iloisia tunteita ja ihania muistoja entisistä iloisista hetkistä. Ah, minä en voi sanoa teille, kuinka usein olen ajatuksissani siirtynyt kamiininne ääreen, viettääkseni siinä teidän Guyn kanssa hauskoja, tuttavallisia keskustelutuntia”.
„Se on hyvin hauskaa, herra de Sabran! Mutta minä melkein pelkää, te odotatte meiltä enemmän kuin voimme tarjota teille. Varmaankin pian pidätte kaikkia muita Pariisin salonkia hauskempina, kuin minun”.
„No, sallinette kai minun oman kokemukseni kautta tulla vakuutetuksi siitä. Kumminkin voi tapahtua, että minä olen hauskuuteen täysin tyytyväinen”.
„Te olette tietysti aina tervetullut”, sanoi hän, mutta se ei kuulunut lämpimältä sydämelliseltä vaatimukselta, vaan välinpitämättömältä, melkeimpä kylmältä. Kuitenkin oli hänestä mieluista, että tämä pune, kapteenin ja isänsä tervehdyksen sekä hänen ja Anderssonia esittelyn kautta loppui tähän. Keskustelu kävi nyt yleisemmäksi, muuttumatta kumminkaan erittäin vilkkaaksi ja jo hetken kuluttua sanoi Guy de Versigny:
„Minä toivon, että herrasväki ei pahastu, jos minä sulkeudun suosioonne. Minua odotetaan erääseen komiteanistuntoon ja olen tänään varmasti luvannut olla saapuvilla siellä”.
„Sallit kai, että minä seuraan mukana”, huomautti Pierre de Sabran, tehden samalla liikkeen, joka osoitti että hän aikoi hyvästellä talon rouvaa. „Minunkin pitää vielä käydä muutamilla vierailuilla ennen päivällisiä”.
„Te tulette siis takaisin, eikö totta? Kenties teette minulle seuraa saksalaisen kirjallisuuden tutkimuksissani, joita tästä lähin aijon harjoittaa herra Anderssonin opastuksella”.
„Ah, te olette saksalainen, herrani?” kysyi upseeri. „Nimenne mukaan pidin teitä skandinaavilaisena”.
„Sukuni on ruotsalaista syntyperää, mutta vanhempani olivat jo kunnon saksalaisia. Skandinaaviasta ei minulla enää ole kuin nimeni”.
„Mutta joka teille täällä Pariisissa on kumminkin hyödyksi”, pisti kreivi Bourmont hiukan pisteliäästi väliin. „Kukapa tietää, olisivatko sanomalehtemme mainettanne siinä määrässä julistaneet, jos herrat kriitikot olisivat tienneet teidät täydelliseksi preussilaiseksi”.
De Versignykin oli lähestynyt rouvaansa, hyvästelläkseen häntä.
Mykkänä, ikävöitsevänä kysymyksenä kiintyi hänen katseensa rouvaan.
Mutta Gabrielle ei nähnyt tätä katsetta, sillä hän loi silmänsä maahan ja nykäisevällä, nopealla liikkeellä, niinkuin olisi kysymyksesä jonkun innoittavan teon suoritus, ojenti hän puolisolleen kätensä.
Koskiessaan huulillaan kättä tunsi Guy sen kammon, joka kulki Gabriellen jäsenissä ja hän astui pian takaisin, ikäänkuin ei tahtoisi jatkaa puolisonsa piinaa.
Minuuttia myöhemmin oli hän yhdessä kapteenin kanssa jättänyt salongin.
(Jatk.)
Louhi n:ot 117-120 7.-14.10.1902.
