V luku.
Sellaisen atelieerin, kuin Erik Anderssonin Avenue de Villiersin varrella, Pariisin maalari-korttelissa, voi Ranskan pääkaupungin korkeihin vuokramaksuihin nähden kustantaa itselleen ainoastaan kuuluisa ja suurituloinen taiteilija. Siihen kuului kaksi suurta erinomaisen valoisaa työhuonetta, joihin liittyi kaksi pienempää asuinhuonetta. Ja vaikka sisustus ehkä oli jonkuverran kirjava ja fantastinen, jollaista Pariisin yleisö oli tottunut näkemään kuuluisien maalarien atelieerissa, teki ne huoneet vaan sitä hauskemmiksi ja hienommiksi. Jokaisen, tutkijan joka kävi täällä, täytyi myöntää, että huoneitten asukkaalla oli makua ja että hän tyylikkäisyydellä oli kaikki järjestänyt. Ja löysi tarkemmin tarkastellessaan pronssi- ja puuteosten joukosta, joita Erik Andersson erityisesti rakasti, paljon harvinaisia ja arvokkaita esineitä.
Oli kirkas, aurinkoinen kevätpäivä, neljä päivää sen jälkeen kun Erik Andersson viimeksi oli ollut Rue Marboeufella. Lämmin, tasainen päiväpaiste täytti suuremman kahdesta työhuoneesta, jota maalari tavallisemmin käytti muotokuvia maalatessaan. Paletti ja sivellin vasemmassa kädessään seisoi hän jonku matkan päässä maalaustelineestä, jolle oli asetetta suuri melkein valmis maalaus kahden nuoren tytön kuva ilmavissa, valkeissa puvuissa. He olivat sekä luonnollisessa että suloisessa asennossa, ystävällisesti nojaten toisiaan vasten ja nähtävästi vilkkaassa, tuttavallisessa keskustelussa. Ensi silmäyksellä jo täytyi heitä pitää kaksoissisarina, niin hämmästyttävän samannäköisiä olivat heidän ihanat, nuorekkaat kasvot ja hennot vartalot. Ainoastaan tukan ja silmien väri oli erilainen; vaalean sisaren kasvoissa oli vakavampi ja syvempi ilme kuin ruskeasilmäisen tumman, joka veitikkamaisesti hymyillen, kietoen kätensä sydämellisesti toisen hoikan vyötäryksen ympäri, kysyvästi katseli tätä silmiin.
Mutta nuo sievät kaksoset eivät tänä aamuna olleet Erik Anderssonin atelieerissa ainoastaan hyvin onnistaneina kuvina kankaalle kiinnitettyinä, vaan oikein ruumiillisestikin he olivat siellä läsnä. Matolla päällystetyllä mallialustalla, keskellä huonetta istui tosin ainoastaan toinen sisarista säälimättömän maalarin mahtisanan pakoittamana tähän kärsivällisyyskokeeseen, koska hän selityksensä mukaan ei vielä ollut täydellisesti onnistunut kuvaamaan valovärähdysten ihanaa leikkiä tytön kimaltelevan vaalealla tukalla. Hän oli kuuliaisena noudattanut käskyä ja liikuttavalla tottelevaisuudella piti hän kaunista päätään niin liikkumatta kuin olisi hän tuomittu kuolemanrangaistukseen, heittämättä silmäystäkään oikealle tai vasemmalle.
Ja tuollainen kuuliaisuus oli varmaankin sitäkin vaikeampi, kuin ruskeasilmäinen sisar käytti liikuntokykyään mahdollisimmassa määrässä hyväkseen. Ikään kuin hän tahtoisi korvat viime viikkoisen monituntisen pakollisen istumisen, liikkui hän ympäriinsä atelieerissa, katsellen hetkisen milloin sitä milloin tätä esinettä ja tehden tuoreella, nuorekkaalla äänellään, joka oli vilkas kuin metsälinnan viserrys, kaikkia mahdollisia kysymyksiä sekä maalarille että keski-ikäiselle naiselle, joka hansikkaissa, hatussa ja päällystakissa kankeana ja jäykkänä, ikäänkuin kuvapatsas, istui korkeaselustaisessa renaissansituolissa mallialustan vieressä. Hänen laihuudestaan, vaaleasta tukastaan ja jotenkin suurista sekä käsistään että jaloistaan olisi voinut päättää hänen olevan englantilaisen, vaikkapa ruskeasilmä ei olisikaan kutsunut häntä miss Otkinsiksi. Ei ollut epäilemistäkään, ettei hän täällä hoitanut jonkunmoista tarkastajan tointa ja ettei kukaan pitänyt hänen läsnäoloaan minään erityisenä onnena, samoin kuin hän itsekin sekä kasvojen ilmeitten että sanojensa totisuudella kyllin selvään ilmaisi, ettei hän ollenkaan viihtynyt vartija-asemassaan tässä taiteellisessa ilmapiirissä.
„Ettekö nyt koskaan joudu valmiiksi, herra Andersson?” sanoi nuori nainen, joka ei enää löytänyt mitään merkillisempää katseltavaa. „Blanchehan näyttää jo kuvassa prinsessa näköiseltä. Ja minusta ei ole ollenkaan hauskaa, että te hänestä näette niin paljon enemmän vaivaa kuin minusta”.
„Neiti Maguerite!” sanoi miss Otkins ankarasti. Mutta maalari otti soimauksen nauraen vastaan yrittämättäkään puollustaa itseään.
„Jos teillä on ikävä, armollinen neitini, niin suosittelen katseltavaksenne pienen kokoelman japaanilaisia norsunluuesineitä, jotka eilen ostin eräässä huutokaupassa hotel Drouotissa. Ne ovat tuolla toisessa huoneessa pöydällä ja ehkä siellä on jotain, joka miellyttää teitä”.
Neiti Marguerite oli jo toiseen atelieerihuoneeseen johtavalla leveällä ovella, jonka sulki vanha gobeliini. Tähän huoneeseen oli hän ainoastaan yhden kerran uskaltanut salaa kurkistaa ja se oli jo kauan herättänyt hänessä suurta uteliaisuutta. Mutta miss Otkins oli nähtävästi levoton; sillä koska hänen vakuutuksensa mukaan oli jokaisessa maalarin työhuoneessa kaikenlaisia esineitä, jotka eivät suinkaan sovi nuoren tytön katseltaviksi, katsoi hän suureksi loukkaukseksi suojelijavirkaansa kohtaan sen, että neiti Marguerite sai yksikseen mennä toiseen huoneeseen, varsinkin kun hänen suojattinsa oli hyvin kärkäs pistämään sievän nenänsä joka paikkaan. Noin parin minuutin aikaan ei hän voinut saada selville kumpi kaksoissisarista oli suuremmassa vaarassa. Mutta kun sivuhuoneesta helähti kirkas nauru, ei hän enää jäänyt epätietoiseksi. Ja vakuuttaen, — vaikka se kuulosti vähemmän uskottavalta — että hänkin oli erittäin mieltynyt japaanilaisiin norsunluuesineisiin, nousi hän jäykkänä ja arvokkaana tuolilla, samoin kadotakseen valitettavasti niin läpinäkymättömän gobeliinin taakse.
Samalla astua Erik Andersson pari askelta taaksepäin maalaustelineestä, ikäänkuin hän haluaisi katsoa oikean välimatkan päästä juuri tekemänsä korjauksen vaikutusta. Ja näin tuli hän niin lähelle alustaa, jolla neiti Blanche istui, että hän voi äänensä alentaa mitä hiljaisemmaksi kuiskaukseksi, kun hän kysyi:
„Miksikä katsotte niin totisesti ja surullisesti, Blanche? Miksikä ette suo minulle nyt, kun olemme yksin, ainoatakaan ystävällistä silmäystä?”
Ja yhtä hiljaa, äänellä joka sointui siltä kuin tahtoisi se tukahutta kyyneleitä, tuli vastaus ylhäältä:
„Ah, elkää kysykö minulta, herra Andersson! — Minä pyydän, elkää tehkö sitä! Muuten alan minä varmaan itkeä”.
Maalari teki sellaisen liikkeen kuin olisi hän aikonut rientää hänen luokseen, mutta vielä oikeaan aikaan muisti hän, että ainoastaan ohut verho eroitti hänet miss Otkinsista ja hän jäi seisomaan alustan viereen.
„Minäkö en saa kysyä, miksikä te olette niin surullinen? Mutta rakas Blancheni, sehän on aivan mahdoton vaatimus. Pitääkö minun luulla, että te olette lakanneet luottamasta minuun?”
„Ei, ei suinkaan. Mutta minä en voi sanoa teille minkätähden olen surullinen. Minä en sitä voi parhaalla tahdollanikaan”.
„Se on jotain toista, mutta yhteen voitte kuitenkin vastata! Onko syy siihen jossain yhteydessä minun kanssa?”
Blanche antoi päänsä vaipua alas, ja vastauksen asemasta oli tuota pikaa nenäliina hänen silmillään.
„Se on siis todellakin niin?” jatkoi Anderson. „Ja kuitenkaan ette tahdo sanoa minulle? No, minä luulen, että saan sen tietää, kun muutamien päivien perästä — valmistettuani muotokuvanne — astun äitinne eteen sanoakseni hänelle, että minä rakastan teitä. Te kai muistatte, että olemme niin päättäneet, oma, rakas Blancheni?”
Hän muisti sen hyvin hyvästi, mutta pudisti kumminkin päätään.
„Sitä te ette saa enää tehdä. Se olisi kaikki turhaa!”
„Turhaa? Ja minkätähden? Te olette siis ilmoittaneet jo äidillenne?”
„En ole sanonut hänelle sanaakaan. Ja jos te epäilette, ei minulla ole vähintäkään syytä siihen. Mutta minä luulen, että äiti aavistaa jotakin, muuten ei hän olisi eilen illalla pitänyt minulle tuota pitkää, kauheaa puhetta naimisesta”.
„Sitäkö se siis on! Ja tuo puheen sisällys — saanko minä koettaa arvata sitä?”
Blanche ei vastannut mitään. Ja nojatessaan niin lähelle häntä kuin tuo hirmuinen alusta salli, puhui maalari edelleen:
„Äitinne sanoi, että saatte tulla ainoastaan hienon miehen rouvaksi — kenties jonku suurinimisen keikarin omaksi? Ja hän lisäsi nähtävästi, että hänellä jo oli puoliso valmiiksi teille? Eikö se ollut niin?”
Blanche teki kieltävää liikkeen.
„Loppu ei ollut niin! Puolisosta, jonka hän olisi hankkinut minulle valmiiksi, ei hän puhunut mitään”.
„Mutta ensi osa arveluani sattui paikalleen. Ja hän on hyvin painavilla syillä näyttänyt toteen teille, että niin pitää olla — eikö niin?”
„Ah, minä en muista enää mitään, mitä hän on minulle sanonut. Minä olin niin onneton. Sillä se on hänen varma ja järkähtämätön vakautuksensa, siitä minä olen aivan varma”.
„Koettakaa muistella vähän, Blanche! Sillä minulle on hyvin tärkeä oppia tuntemaan äitinne tuumia”.
„Jumalani, hän sanoi, etten minä vielä ole nähnyt mitään, ja etten minä siis mitenkään voi tietää, mitä onnelliseen avioliittoon tarvitaan”.
„Ja edelleen?”
„Hän ilmoitti, että Marguerite ja minä nyt olemme kylliksi vanhoja, jotta meidät voidaan viedä seuraelämään. Meidän tulee matkustaa tänä kesänä äitin mukana Trouvilleen taikka Ostendeen, ja talvella alkaa käydä tanssiaisissa ja iltamissa”.
„Tämä kaikki oli siis teille tähän asti outoa?”
„Niin. Mehän olemme aivan äskettäin päässeet pensioonista, ja siellä ei tietysti ollut mitään senkaltaista. Mutta te näytätte niin synkältä. Oletteko suutuksissa minulle?”
„Suutuksissa? En tosiaankaan! Teille yhtä vähän kuin äidillennekään. Sillä minä ymmärrän hänen asemansa täydellisesti, ja käsitän, että hänellä on aivan oikein?”
„Kuinka? Onko teistä niin? Oi, minä olin odottanut teiltä aivan toista”.
Hänen silmänsä, jotka todellakin olivat näyttäneet kovin totisilta ja miettiviltä, loistivat nyt ilosta.
„Ja mitä te odotitte, Blanche? Luulitteko, että minä siitä huolimatta menisin pyytämään teitä häneltä — että minä, jos tarvittaisiin, taistelisin teidän puolestanne?”
Mutta hän pudisti päätään.
„En, en sitäkään! Ketä vastaan te taistelisitte? Kenties äitiäni vastaan? Minä en oikein itsekään tiedä, mitä se oli. Minä vaan luulin, että te ottaisitte sen aivan toisella tavalla”.
Maalari katseli häntä ja hänen sydäntään puristi kipeästi nähdessään tuon liikuttavan avuttomuuden, joka kuvastui hänen asennossaan ja hänen ihanissa, vielä melkein lapsellisissa kasvoissaan.
Ei, tuo viaton, neitseellinen olento, joka äitinsä sattuvan lausunnon mukaan ei vielä ollut nähnyt mitään elämästä, ei todellakaan ollut sopiva hankkimaan itselleen rakkauden onnea urhoollisen, kestävän taistelun kautta. Ja vaikkapa Blanche itse olisi selittänyt olevansa valmis sellaiseen taisteluun, olisi hänen miehuutensa kieltänyt häntä antautumasta siihen.
Hän tiesi, että tytön äidin kunnianhimoisilla tuumilla oli sangen vankka pohja — tiesi, että Blanche Raguinotista samalla hetkellä, kun hän astuu seuraelämään, tulee yksi Pariisin eniten kosituita nuoria naisia, ja että epäilemättä sangen monet noista kosijoista voivat tarjota hänelle paljon loistavamman aseman seuraelämässä, kuin mitä hän voisi saada yksinkertaisena rouva Anderssonina.
Saiko hän tämän tietäen käyttää hyväkseen hänen viattomuuttaan ja kokemattomuuttaan, samalla kun hän pakottaisi hänet lupaukseen, joka ehkä pian tulisi olemaan hänelle piinaavana ja painavana kahleena?
Hänen herkkä omatuntonsa vastasi hänelle tähän kysymykseen selvästi ja sitovasti: ei. Ja hän oli tottunut kuulemaan omantuntonsa ääntä.
Koska hän rakasti häntä täydestä sydämestään ja koska hänen mieltymyksensä häneen ei ollut nuorukaisen intohimon helposti syttyvää taivasta tavottelevaa leimahdusta, vaan kypsyneen miehen syvää, totista rakkautta, ei hän tahtonut mitenkään herättää kiihotusta tuossa kokemattomassa tytön sielussa.
Ainoastaan sitten, kun tyttö itse vapaatahtoisesti ja iloisesti tulee hänen luokseen, sitten kun hän oman kokemuksensa perusteella on punninnut, onko hänen mieltymyksensä niin suori, että hän keveällä sydämellä voi luopua isoisen elämän tarjoomista iloista ja mukavuuksisa — ainoastaan sitten, kun hänen rakkautensa on voittanut ensimäisen ankaran koetuksensa, tahtoo hän saada häntä omakseen.
Ja sitten vasta tulee hänelle se aika, jolloinka hän päämaalinsa tietävän miehen jäntevyydellä on taisteleva tuon kalliin omaisuuden puolesta.
„Kuulkaa minua armas Blancheni”, sanoi hän niin pehmeällä ja sydämellisellä äänellä kuin hän suinkin voi. „Kun minä sanon, että teidän äitillänne on oikein, niin en minä tarkoita sillä mitään muuta, kuin että teidän todellakin täytyy oppia tuntemaan elämää, ennenkun päätätte tulevaisuudestanne. Te tiedätte, että minä rakastan teitä ja että minä aina tulen rakastamaan teitä. Mutta toivoni saada tehdä teidät onnelliseksi on suurempi kuin toivo saada teidät omakseni. Ja jos suuren maailman elämä, jota nyt saatte oppia tuntemaan, näyttää teistä toivotuimmalta onnelta, hautaan minä toiveeni ilman ainoatakaan moitteen sanaa. Te ette ole sidottu mihinkään lupaukseen ja teillä on vapaus valita sydämenne halujen mukaan. Minä tulen olemaan kyllin lähellä teitä, jotten jää tietämättömäksi päätöksestänne, vaikka te syystä taikka toisesta ette sitä minulle suoraan ilmoittaisikaan. Ja ainoastaan yhdessä ainoassa tapauksessa tulen minä käyttämään hyväkseni sitä oikeutta, jonka teidän vastarakkautenne minulle antaa — nimittäin siinä tapauksessa, kun teitä tahdotaan antamaan kätenne miehelle, jota ette rakasta. Lupaatteko siinä tapauksessa kääntyä avunpyynnöllä minun puoleeni?”
Niin sydämellisiltä kuin hänen sanansa sointuivatkin, eivät ne kuitenkaan voineet poistaa nuoren tytön sydämestä pettymyksen tunnetta. Ja nyyhkien ääneen, ei hän antanut mitään vastausta kysymykseen.
Samalla kuului ääniä atelieerin etuhuoneesta, eräs hyvin tuttu ääni sai neiti Blanchen säikähtymään. Hän kuivasi nopeasti silmänsä ja koetti piilottaa kosteaa nenäliinaansa.
„Jumalan tähden — äiti! Se on kauheaa, jos hän huomaa, etta minä olen itkenyt”.
„Ei hän huomaa sitä”, rauhoitti Andersson häntä. „Mutta teidän vastauksenne, Blanche! Ettekö lupaa sitä minulle?”
„Lupaan. Ja vaikka te ette auttaisikaan minua, en minä mene naimisiin kenenkään muun kanssa— en!”
Hetken täperyys oli pakoittanut hänet antamaan tämän selityksen. Ja Erik Anderssonilla ei ollut enää aikaa kiittää häntä, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä aukeni ovi ja silkkisen päällysvaipan kahistessa astui madame Eugenie Raguinot nopeasti atelieriin.
(Jatk.)
Louhi n:ot 130-133 6.-13.11.1902.
