VI luku.
Suloisten kaksoisten äiti oli vielä jotenkin kaunis nainen ja noin neljänkymmenen vuoden ikuinen. Hieno pukunsa, liikkeensä ja koko esiintymisensä teki hänet maailmannaisen tyypiksi pariisilaisen katsantokannan mukaan. Kenties oli hän kumminkin hiukan vilkkaampi ja äänekkäämpi kuin tosi hienolle naiselle sopisi.
Hän oli nähtävästi hämmästynyt, tavatessaan Blanchen ja maalarin kahden kesken atelieerissa ja hänen ensimäinen kysymyksensä koski molempia toisten poissaoloa.
Vastauksen antoi Marguerite itse, joka iloisena oli kiiruhtanut atelieeriin, niin pian kuin hän sivuhuoneeseen oli kuullut äitinsä äänen.
Miss Otkins, joka toisessa huoneessa oli koettanut lyhentää japaanilaisten norsunluuesineitten katselemista, astui jäykkänä ja arvokkaana sisälle, punastuen korviaan myöten läpinäkyvän hattunsa alla, kun madame Raguinot tervehti häntä kärsimättömällä, kysyvällä katseella.
„Meidän täytyy lopettaa istunto tältä päivältä, hyvä herra Andersson! Minulla on muutamia toimia tehtävänä, joissa tyttärieni välttämättä täytyy olla mukana. Joutuin nyt, rakkaat lapsukaiseni — joutukaa valmiiksi! Vaunut odottavat oven edessä”.
Silläaikaa kun tyttöparat miss Otkinsin avulla pukeutuivat päällysvaatteisiinsa, astui madame Raguinot maalaustelineen eteen, piti lornettia, jonka pitkä varsi oli kallisarvoisella emaljeerauksella koristettu, silmänsä edessä ja arvostelevalla katseella tutki sitten viime tarkastuksen tapahtuneita täydennystöitä taulussa.
„Erinomaista! Vallan erinomaista! Ja minusta näyttää niinkuin siitä ei puuttuisi enää mitään. Emmekö saa jo tuota istuntojen pitkää sarjaa pitää lopetettuna, rakas mestari?”
„Tietysti — jos niin tahdotte! Puuttuu vielä yhtä ja toista; mutta luulen voivani naisten poissaollessakin tehdä ne täydennystyöt”.
„Hyvä! Ja millonka voin toivoa saavani taulun?”
„Jokatapauksessa aivan ensi päivinä, niin pian kun raamit joutuvat valmiiksi”.
„Sehän on hauskaa. Ja te kai pidätte silmällä kuljetusta — eikö niin? Työmiehet ovat niin usein varomattomia. — Oletteko valmiita, lapseni? Miss Otkins kai menee ajurilla kotia. Minä olen antanut laskea landoon alas kauniin ilman takia ja minä näen, että rakas missimme ei nyt ole sellaisessa puvussa, että hän voisi ajaa avonaisissa vaunuissa”.
Englantilainen punastui jälleen ja nyökäytti äänetönnä päätään.
Blanche erosi maalarista pitkällä, sydämellisellä, surullisella katseella. Mutta Marguerite ojenti lapsellisella ujostelemattomuudella hänelle kätensä.
„Minä en ole enää vihainen teille”, sanoi hän. „Teidän norsunluuesineenne ovat kerrassaan ihastuttavia, ja jollei miss Otkins olisi pitänyt minua niin tarkasti silmällä, niin luulenpa melkein, että olisin näpistänyt jonkun niistä. Tuo pieni makeislipas esimerkiksi, jonka kannessa on hullunkurinen jumalankuva, on erinomaisen hauska esine”.
„Ah, nyt johtuu mulle jotain mieleen”, sanoi madame Raguinot, kääntyessään vielä kerran maalariin. „Tuolla etuhuoneessa odottaa teitä eräs vieras, rakas mestari — eräs hieno ja miellyttävä herra, jolle olen suuressa kiitollisuuden velassa. Noustessani vaunuista olin huomaamatta pudottanut makeislippaani, pieni taideteos Teffanilta New Yorkista, ja sen kadottaminen olisi ollut minulle suuri häviö. Teidän ystävänne oli niin hyväntahtoinen ja otti sen ylös sekä antoi portailla minulle. Hänen nimensä on herra von Oynski — eikö niin?”
Erik Andersson katsoi jotenkin kummissaan.
„Oynski? Ystävää, taikka tuttavatakaan, jolla olisi tuo nimi, en voi muistaa”.
„Ah, kuinka lyhyt muisti teillä lieneekään! Kun hän näki, että meillä on sama päämaali, sanoi hän minulle olleensa kymmenen vuotta sitten hyvin ystävällisissä suhteissa teihin”.
„Kymmenen vuotta sitten? Jumalani, nimi kai ei vaan kuulune Osinski — Ladislaus Osinski?”
„Niin, se varmaankin oli — Ladislaus von Osinski! Minähän tiesin, ettei se ollut mitään lörpötystä, sillä herralla oli syntyperäisen hieno ulkomuoto. Minä olisin erittäin iloinen, jos ensi tilassa toisitte hänet mukananne kello viiden teekutsuilleni. Ja nyt tulkaa lapset! Mr. Redfern ei pidä siitä, että hänen annetaan odottaa ulkona yli määräajan!”
Hän hyvästeli maalarin kunnioittavalla päännyökäyksellä ja rienti ulos kaksoisten seuraamana, joitten jälissä miss Otkins hölkkäsi kuin valpas paimenkoira.
Keskellä sitä huonetta, jonka läpi heidän täytyi kulkea, seisoi Ladislaus Osinski, joka useilla syvillä kumarruksilla hyvästeli heitä ja katsoi nuoria tyttöjä terävällä, pistävällä katseellaan niin tarkkaavaisesti, että molemmat hiukan punastuen katsoivat syrjään.
Niin pian kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä astui hän kädet levällään Erik Anderssonin luo:
„No, rakas, nuori ystäväni, mitä sanotte tästä yllätyksestä?”
„Minä sanon, että se tuottaa minulle todellista iloa — ei, enemmän kuin sitä, vilpitöntä sydämeniloa. Kuinka usein olenkaan valittanut sitä, että te olette kadonneet minun tuttavapiiristäni! Sillä toivottavasti minun ei tarvinne teille vakuuttaa, etten koskaan ole lakannut tuntemasta lämmintä kiitollisuutta teitä kohtaan”.
„Ah, elkäämme puhuko siitä. Sen mitä minä voin tehdä teidän hyväksenne, oli silloin todellakin vähäpätöinen seikka minulle. Ja minä olen ylpeä siitä, että sain olla hiukan avuksi suurelle taiteilijalle hänen alkupyrinnöissään”.
„Suureen taiteilijaan on minulla vielä hyvä joukko matkaa”, sanoi Andersson nauraen iloisesti. „Tähän saakka olen vaan vakava pyrkijä — en enempää. — Aijotteko viipyä enemmänkin aikaa Pariisissa?”
„Jokatapauksessa maailmannäyttelyn yli, mutta välillä virkistytän itseäni merikylpylaitoksissa tai jollain muulla tavoin. Mutta sallikaa minun onnitella teitä, kunnioitettava ystävä! Teitä voi todellakin sydämestään kadehtia”.
„Minua kadehtia, minkä vuoksi?”
„Ei menestyksenne vuoksi taiteilijana, sillä sehän olisi sulaa hulluutta: mutta onnesta saada maalata Pariisin kauneimpia ja rakastettavimpia naisolentoja. Vielä olen minä aivan ihastuneena rouva de Versignvn mestarillisesta taulusta jonka näin „salongissa” ja ensimäisellä käynnillä luonanne löydän minä kaksi suloista immytkukkaista — taikka sanoisinko immytnuppua? — joiden sulo voisi himmentää yksin tuon raskasmielisesti katselevan nuoren rouvankin omituista kauneutta. Epäilemättä ovat he tuon miellyttävän naisen tyttäriä, jonka kanssa tein tuttavuutta saapuessani luoksenne”.
Tätä sanoessaan oli hän astunut telineellä olevan kaksoiskuvan eteen, ja hän katseli sitä hymyilyllä, joka huolimatta kiitollisuudesta tätä entistä hyväntekijää kohtaan vähemmän miellytti Erik Anderssonia.
„Kyllä”, sanoi hän erittäin lyhyesti, „ne olivat neidit Raguinot”.
„Kaksoissisaria — eikö niin?”
„Kyllä”
„Raguinot? Tuttu nimi. Minä olen kuullut sen usein ennen. Ja kuitenkaan en muista, missä se on ollut”.
„Herra Frederic Raguinot oli suuren makasiinin „L’ hivren” perustaja ja monivuotinen johtaja Boulevard Poissonieren varrella”.
„Ah, todellakin — nyt minä muistan. Ja tuo charmantti nainen suloisine kaksoisineen — —?”
„On hänen leskensä. Kolme vuotta hänen puolisonsa kuoleman jälkeen joutui tuo suuri kauppahuone osakeyhtiön haltuun, joka lesken tai molemman tyttären oikeuden liikkeeseen osti viidellä miljoonalla frangilla”.
„Viidellä miljoonalla frangilla!” kertasi Ladislaus Osinski kääntämättä silmiään kuvasta. „Ja yksityinen omaisuus, jonka ahkera herra Raguinot jätti omaisilleen, ei myöskään liene ollut paljon pienempi. Kaksi haluttua kultakalaa, jonka te olette loihtineet kankaalle, hyvä herra Andersson!”
Maalari ei vastannut.
Vieraan kasvoilla oli nyt jotain, joka loukkasi häntä ja hän toivoi, että puhe olisi kääntynyt toisille aloille.
„Te sanoitte jäävänne Pariisiin maailmannäyttelyn loppuun herra Osinski? Se siis tuopi teidät jälleen takaisin tänne?”
„Aivan niin! Ja te ymmärrätte sen, kun sanon teille, että minä itse otan näyttelyyn osaa suuremmoisella yrityksellä”.
„Ah, vai niin! Te olette siis luopuneet pelkästä privaattimiehen elämästä ja — ”
„Ja joutavasta tyhjäntoimittajasta — aivan niin! Minä aijon liittyä näytteillepanijoin joukkoon. Mutta teidän ei tarvitse sen vuoksi hävetä minua. Yritys ei ole yksinään minun. Ja minulla on mahdollisimman parhaita liiketovereita. Tunnetteko ruhtinas Rasuminia?”
„En persoonallisesti. Mutta luulen että hän nauttii Pariisia hienossa maailmassa, erityistä mainetta”.
„Hän kantaa yhtä Venäjän vanhinta ja hienointa nimeä”, sanoi Osinski vissillä juhlallisuudella. Työtä, jonka hän panee alulle, ei suinkaan saa verrata minkäänlaiseen tavalliseen huijaukseen. Ja ehkä — mutta tämä on tietysti meidän kahden kesken, rakas ystävä — ehkä hänen takanaan seisoo näkymättömänä paljon korkeampi henkilö. Te voitte arvata, kun sanon mistä on kysymys”.
„Minä olen utelias saamaan tietää sen — sillä edellytyksellä tietysti, että teillä ei enää ole mitään syytä pitää sitä salassa”.
„Ei teille, rakas ystävä! Oletteko kuulleet venäläisestä keisarinna Anna Iwannownasta ja jääpalatsista, jonka hänen suosikkinsa Biron Kuurinmaalta rakenti Nevalle korkean haltijattarensa huviksi?”
„Muistelen hämärästi lukeneeni jotain sellaista; mutta se on vaan kuten sanottu hyvin epämääräinen muisto”.
„Siis, muistuttaakseni sitä mieleenne: Talvella vuonna 1740 pälkähti hänen majesteettinsa mainitun sydänystävän ja ylitallimestarin päähän nerokas tuuma miettiessään kuinka hän voisi huvittaa hovia jollain uudella ja alkuperäisellä. Hän järjesti Pietariin sellaisen juhlan, jollaista siellä ei ennen oltu nähty ja tämän juhlan keskipisteen muodosti satumaisen suurenmoinen näytelmä — kokonaan puhtaasta, kristallikirkkaasta merijäästä rakennettu palatsi, jossa oli useita loistavia huoneita ja joka oli kokonaan sisustettu jääkalustolla. Mahtavat jääpylväät, joitten ydin varmuuden vuoksi oli kumminkin marmorista, kannattivat salien kattoa, ihania patsaita samasta aineesta kaunisti seiniä ja lukemattomat naftalla täytetyt jääkandelaberit levittivät tarumaista valoaan. Minä myönnän, että on vaikeaa jollakaan tavoin luoda mielikuvaa tästä ihmetyöstä.
„Mutta lopuksi täytyy meidän kumminkin luottaa sen aikuisten kirjailijain totuuden rakkauteen, jotka omin silmin näkivä kaikki ja täytyy meidän uskoa, että kamiinit ja seinäkellotkin olivat jäästä, samoinkuin jättiläismäiset norsut ja tulta syöksyvät delfiinit, jotka vartioivat tuon taikarakennuksen sisäänkäytävää”.
„Miksei tuo kaikki voi olla mahdollistakin — kun nimittäin otetaan huomioon Venäjän talvi? Ajatelkaahan vaan, minkälaisia taideteoksia sokurileipurimme kykenevät laittaman jäästä!”
„Todellakin! Mutta koska meillä ihmisellisen todennäköisyyden mukaan ei kesällä vuonna 1900 tule Pariisissa olemaan Venäjän talven lämpömäärä, täytyy meidän luopua tuumasta rakentaa jäljennös tuosta maailman ihmeestä samasta aineesta. Me tulemme rakentamaan jääpalatsin, joka kaikissa kohdissa tulee jäljittelemään Kuurinmaan herttuan suurta luomaa — ainoastaan sillä pienellä eroituksella, että sitä ei rakenneta juuri jäästä, vaan sulavasta lasiaineesta, joka on keksijänsä suuri salaisuus. Mutta katsojan silmään se tulee vaikuttamaan aivan pettävästi. Paksut neliöt, joilla peitämme rakennuksemme rautarungon sekä ulko- että sisäpuolelta, näyttävät aivan heleältä, syvemmältä sinervän väriseltä, puhtaimmalta kristallikirkkaalta jäältä. Ja kun me jo koko joukon olemme edellä venäläisiä valaistusteknikoita vuodelta 1740, tulee valaistus todellakin rakennuksen omituiseen rakennusaineeseen nähden tekemään satumaisen vaikutuksen”.
„Siitä ei ole epäilemistä” sanoi maalari viivytellen. „Mutta minä en ymmärrä oikein — —”
„Mitä ruhtinas Rasuminilla on tekemistä markkinamaisesti jäljittelevän historiallisen leikinteon kanssa — sitä kai tahdoitte sanoa?” Kuulkaahan edelleen, tuossa monipäiväisessä juhlassa, jonka keskipisteenä oli Kuurinmaan herttuan jääpalatsi, elettiin ajan ja maan tavan mukaan usein fantastisesti ja välistä hiukan barbaarimaisestikin. Koko juhlan tekosyynä olivat niin kutsutut „kuurilaiset häät”, se tahtoo sanoa kaikkein korkeimmasta päätöksestä, molemmilta asiallisilta edeltäpäin kysymättä toimeen pantu onnettoman kääpiön viisikymmenvuotiaan paashin ja hovinarrin ruhtinas Golizyn, ja „hovikalmykin”, henkilön, jonka suloutta hänen sukuperänsä kyllin riittävästi todistaa, kihlauksen julkaiseminen, tällaiset pilanteot, jotka meidän päivinämme eivät enää tuntuisi juuri onnistuneille, olivat silloin erittäin suosittuja. Ja keisarinna Anna Iwanownan hovinarri voi lohduttaa itseään ainakin sillä, että hänelle väkisellä annetun elämänkumppanin kauneuden puutteen korvasivat niin upeat ja loistavat häät, jollaisia ainoastaan kruunatut päät saavat viettää. Kaikkivoipa Biron oli nimittäin antanut käskeä, että häävieraita oli tuotava kaikista laajan tsaarikunnan osista sillä tavoin, että jokaista monilukuisista ruumiinmuodolleen, puvuilleen ja tavoilleen erilaista heimokuntaa, jotka yhteensä muodostavat koko Venäjän asujamiston, tuli edustaa yksi tai useampi kaunis tai karakteristinen pari. Luonnollisesti ei näiltä valituiltakaan kysytty heidän suostumustaan enemmän tai vähemmän vaivaloiseen matkaan Pietariin, vaan yksinkertaisesti asianomaisen Kuvernementin vojevoodi antoi noutaa heidät ja lähetti varman silmälläpidon alaisina pääkaupunkiin — menettely, jonka lyhyydestä ja varmuudesta minä oikein kadehdin herra ylitallimestaria. Sillä, puhuakseni niin, että ymmärtäisimme toisiamme oikein, rakas herra Andersson, minä aion panna tuon saman tuuman täytäntöön. Tuolla suurella alueella, jolle satumainen jääpalatsi tulee kohoumaan, tulee Euroopan ja Aasian puoleisen Venäjän kaikkien heimojen edustajia esiintymään, isovenäläisiä, vähävenäläisiä, valkovenäläisiä, Donin kasakoita ja kasakoita Ukrainista, tataareja, kirgiisejä, armeenilaisia, lappalaisia ja mitä kaikkia he lienevätkään. He tulevat sieltä kotoisissa puvuissaan hevosineen, koirineen, kameileineen ja poroineen asumaan majoissa ja teltoissa, jotka ovat rakennetut aivan heidän alkuperäisten asuntojensa kaltaisiksi. He tulevat katsojain silmäin edessä elämään aivan kotiseutunsa tapojen mukaan, tulevat esittämään omituisia tanssejaan kansallissoittokoneittensa säestyksellä ja määrättynä päivänä yhdistyvät viettämään hovinarrin historiallisen loisteliaita häitä”.
„Ah, nyt minä käsitän! Kansatieteellinen museo paljaan taivaan alla elävine kokoelmineen! Minä olen äskettäin nähnyt Skansenilla Tukholmassa jotain saman tapaista”.
„Jotain samantapaista kenties, mutta ei mitään sellaista, jota monipuolisuudessa, kirjavuudessa ja suurenmoisuudessa voisi verrata meidän yritykseemme. Me olemme myöskin varmat ennen kuulumattomasta menestyksestä”.
„Siihen suosioon nähden, jota kaikki venäläiset täällä Pariisissa nauttivat, on tuo kaikki hyvin todennäköistä. Ja minun ei tarvitse sanoa teille, että sydämestäni toivotan teille sellaista menestystä”.
„Minä kiitän teitä, rakas ystävä! Mutta minä en oikeastaan ole tyytyväinen alkamaan paljaalla onnentoivotuksellanne, vaan olen varmuudella uskonut saaavani nauttia teidän avustustannekin yrityksessäni”.
„Minun avustustani, onko se täyttä totta?”
„Tietysti! Ymmärrätte kai, että me valmistuksissamme tarvitsemme taiteellista silmää apunamme. Sillä se on päivänselvää, että koko laitos sitten vasta voi tehdä oikean vaikutuksen, kun se on silmäänpistävästi ihana. Ja ketä muuta minä neuvonantajaa valitessa ajattelisin kuin teitä!”
„Sehän on erittäin hyväntahtoisesti. Mutta minä en todellakaan tiedä, voinko — —”
„Seis! Ei mitään ennenaikaisia estelyjä, teidän kunnianarvoisuutenne! Minä ymmärrän täydellisesti, että teidän tulee miettiä asiaa, ja sen vuoksi ei teidän tulekaan nyt heti päättää. Te tunnette nyt suunnitelmamme ainoaltaan pääpiirteissään ja se on siis mahdollista, että te ette voi luoda sattuvaa kuvaa asian merkityksestä ja hienoudesta. Kaikki mitä minä tänään pyydän teiltä, on se, että lupaatte ottaa asian tarkan punnitsemisen alaiseksi ja että sallitte minun ensi päivinä esitellä teidät hänen ruhtinaalliselle korkeudellensa. Minä olen luonnollisesti puhunut hänelle teistä ja hän on erittäin halukas tutustumaan teihin”.
Jos joku toinen olisi tehnyt tuollaisen esityksen, olisi Erik Andersson sen heti, ollenkaan epäilemättä hyljännyt. Mutta entistä hyväntekijäänsä, jonka suuremmoisesta avustuksesta hän oli niin suuressa kiitollisuuden velassa hänelle, ei hän luullut saavansa ehdottomalla kieltäytymisellä loukata. Sen vuoksi sanoi hän olevansa valmis miettimään asiaa ja tapaamaan ruhtinasta — suureksi mielihyväksi Osinskille, joka pudisti hänen kättään niin sydämellisesti, kuin hänellä jo olisi lupaus saada maalari pitämään huolta yrityksen taiteellisesta puolesta.
„Ja nyt ei siitä sen enempää!” sanoi hän. „Teidän ei pidä luulla, että minä olen tullut puhumaan kanssanne ainoastaan omista puuhistani. Puhukaamme nyt teidän asioistanne! Kertokaa minulle töistänne ja suunnitelmistanne! Kaikki mitä niistä kerrotte, herättää minussa suurta mielenkiintoa”.
„Ei ole helppoa noudattaa tätä ystävällistä kehoitusta”, vastasi Andersson nauraen. „Mistä tulee minun alkaa ja mihin lopettaa? Kymmenen vuotta on pitkä aika”.
Ladislaus Osinski seisoi taas Raguinot sisarusten kuvan edessä. Ja ehkä hän tahtoikin palauttaa puheen juuri siihen. „Todellakin, meidän täytyy ensin vähän tutustua jälleen toisiimme. Mutta se käypi pian ja minä en laske teitä enää irti. Puhuaksemme suurista edistyksistänne, joita taiteenne alalla olette tehneet, ei meidän tarvitse etsiä siihen muita todisteita kuin mitä on edessämme. Sittenkun minulla oli onni nähdä muotokuvien suloiset originaalit kasvoista kasvoihin, voin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa teille, että yhdennäköisyys on yhtä sattuva, kuin esitystavan hienous ja taiteellisuus. Vaalea neiti on vilkas enkeli, minun yksityisen makuni mukaan kenties hiukan liiaksi eetterimäinen; mutta tue rakastettavin vekkuli, jonka kumpaisessakin poskikuopassa piilee pieni koiransilmä ja jonka ruskeissa silmissä asuu suloinen veitikkamaisuus — ah, hän on jotain herkkusuulle! Mitä mahtanee muutoin näyttää noitten ihanain kaksoisten sydämissä? Ettekö ole pitkien, maalaukseen tarpeellisten istuntojen aikana mitään siitä huomanneet?”
Andersson ei ollut tähän asti vastannut vielä mitään, luo keveä melkeinpä cyynillinen tapa Osinskin puheessa, jolla hän kertoi sisaruksista, teki häneen vieläkin vastenmielisemmän vaikutuksen kuin ensi kerralla. Ja jos puolalaisella oli hieno korva, voi hän huomata tuon kevytmielisesti heitetyn kysymyksen tekemän vaikutuksen maalarin vastauksesta, jota hän ei voinut enää pidättää.
„Kuinka se olisi mahdollista!” sanoi hän. „Tehän ymmärrätte, ettei noitten nuorien naisten koskaan sallita tulla minun luokseni ilman seuraa”.
„Niin, niin, sehän on totta! Mutta arvattavasti seurustelette rouva Raguinotin perheessä?”
Jonkunmoinen sisäinen ääni kuiskasi Erik Anderssonille, kehoittaen häntä sanomaan „en”. Mutta hänen suora luonteensa nousi tätä arvotonta valhetta vastaan.
„En juuri usein”, vastasi hän totuuden mukaisesti, „mutta silloin tällöin käyn kumminkin siellä”.
„Siis minä pyydän teitä viemään minut sinne. Koska minä olen juuri esitellyt itseni rouvalle ja samassa ollut tilaisuudessa tekemään hänelle pienen palveluksen, saattanee teidän suosituksenne riittää pääsemään madame Raguinotin salongiin”.
„Tietysti — varsinkin, kun hän juuri erittäin kehoitti minun tuomaan teidät hetimiten mukanani luoksensa”.
„Ah, sitä parempi! Jos se on niin, pyytäisin minä teitä, että käynti tapahtuisi niin pian kuin suinkin — jos mahdollista aivan ensi päivinä”.
Hän ei tuonut mitään syitä tämän kiireellisyytensä perusteiksi, eikä maalarikaan huolinut niitä kysellä, annettuaan vaaditun lupauksen, sillä hän ei halunnut tuon piinaavan vastenmielisyyden uudistuvan. Ja vielä sittenkin, kun Ladislaus Osinski jo oli jättänyt hänet, tunsi hän jonkunmoista katumusta, ettei hän kumminkaan ollut osoittanut vähän selvemmin, mitä hänen sisässä liikkui.
(Jatk.)
Louhi n:ot 133-137 13.-22.11.1902.
