III luku.
Herra Ambroise Salazat ei todellakaan kuulunut tunteellisiin ihmisiin. Kun nuori upseeri oli melkein halveksivalla liikkeellä vastannut hänen kohteliaaseen tervehdykseen, näkyi hänen suupielessään ainoastaan hiukan ivallinen kärsimätön ilme ja mennessään oli hän vielä kääntynyt ympäri, heittääkseen molempiin ystäviin silmäyksen, jota jokainen voi pitää vaan hyväntahtoisena.
Rauhallisesti jatkoi hän sitten matkaansa ja pysähtyi vasta erään muhkean talon edessä Boulevard de Magentan varrella.
Ovenvartija teki hänelle syvän kumarruksen ja herra Salazat nousi toiseen kerrokseen, jossa palvelija otti hänet vastaan ja auttoi päällystakin hänen päältään.
„Kiitos, hyvä Cottereau”, sanoi hän ystävällisesti, „onko tyttäreni tullut takaisin?”
„On kyllä, herra Salazat! Neiti on sinisessä salongissa”.
Hän aukaisi kysymyksessä olevan huoneen oven, ja herra Salazat astui sisään, heitettyään ensin nopean silmäyksen peiliin ikäänkuin hän tahtoisi tulla vakuutetuksi siitä, että hänen punakoilla kasvoillaan oli se hyväntahtoinen ilme, joka sydämellisellä isällä tulee olla.
Mahtavan, suuren huoneen ikkunaverhot oli juuri laskettu alas ja ainoastaan kaksi pylväslamppua levitti miellyttävää valoa huoneeseen punaisen pitsivarjostimen läpi. Toisen lampun läheisyydessä olevassa nojatuolissa istui nuori tyttö tiukassa englantilaisessa kävelypuvussa näyttäen kokonaan vaipuneen tarkastelemaan kauniiksi kiillotettuja sormiensa kynsiä. Sisäänastuva ei nähnyt hänen kauniista päästään paljo muuta, kuin himmeä-kiiltoisen, mustan tukan, joka kammattuna keskeltä jakaukselle kaareutui alas kahden puolen ja peitti kokonaan ohimot ja korvat. Paksu hiussolmu niskassa todisti tuon muuten miesmäisesti kammatun tukan runsaudesta.
Mutta kun nuori nainen sisääntulijan tervehdyksen johdosta kohotti hitaasti päätään, näkyi, että erään paljonpuhutun tanssijattaren kampaustapaa mukaileva tukka muodosti vaikuttavan kehyksen omituisille ja oudon kauniille kasvoille.
Niissä oli mustalaisen lämmin, ruskeahko ihon väri, mutta piirteet olivat madonnan. Suora, kapea nenä, pieni sydämen muotoinen suu ja suuret, tummat silmät johdattivat ensi silmäyksellä mieleen vanhojen itaalialaisten mestarien naiskuvia. Ja aivan yhtäläiset kuin kasvojen piirteet, näyttivät mukavassa asennossa lepäävän nuorekkaan ja notkean vartalonkin muodot olevan.
Hän ei liikahtanut, kun isän lihavat huulet hyväillen koskettivat hänen otsaansa, ja vasta sitten, kun hän oli istunut vastapäätä häntä eräälle heikolta näyttävälle tuolille, hän sanoi syvällä, tummalla äänellä, joka oli sopusoinnussa hänen koko muun olemuksensa kanssa:
„No, kuinka ruhtinas jaksaa? Sinä kai kävit hänen luonaan? Onko hän ymmärtänyt antaa sinulle vaadittua selitystä?”
Ambroise Salazat huokasi ja pani kätensä ristiin pyöreän liivinsä päälle. Mutta hänen kasvonsa tulivat punertaviksi ja hyväntahtoisiksi kuten ennenkin, kun hän vastasi:
„Ei hän voinut muutakaan tehdä. Ja valitettavasti näyttää asia olevan niin, kuin minun viisas, pieni Ireneni jo alusta alkain oli luullut. Tämä ruhtinas Nikifor Iwanowitch Rasumin ei ole muu kuin seikkailija, aivan tavallinen veijari”.
„Ah!” sanoi tytär hämmästymättä taikka kiihoittumatta ollenkaan. „Mikä vahinko, ettet sinä varemmin ole kuullut minua! Nyt saat sinä kärsiä suuria vahinkoja — eikö totta?”
„Vaikka minä huomenna antaisin ottaa takavarikkoon koko hänen omaisuutensa, en sittenkään voi pelastaa kahtakymmentä osaa rahoistani. Sillä samalla hetkellä, kun hänen oma hujausrakennuksensa sortuu hänen päällensä, hyökkää tietysti koko hänen velkojain lauma raunioille”.
„Se on ikävä. Ja hän ei ole tietysti mikään oikea ruhtinas, vaan joku ympäri maita kiertävä keinotekoinen ritari?”
„Ei niin kumminkaan. Arvo ja nimi hänellä on oikea. Venäjän lähetystössä on se minulle tänään toisen kerran varmimmin vakuutettu. Mutta hänen venäläiset tiluksensa ovat kauan sitten olleet velkojen vallassa. Ne ovat oikeuden hoidettavina eivätkä tuota hänelle ainoatakaan ruplaa”.
Irenen kauniin madonnansilmät katselivat miettiväisenä lampun valoa.
„Siis todellakin oikea grandseigneur! Ja sinä luulet, ettei löydy mitään mahdollisuutta saada takaisin rahojasi?”
Herra Salazat huokasi jälleen.
„Pelkään, että se on liian myöhäistä. Jollen minä käy pontevasti edellä, pääsee ehkä muita edelleni. Ja silloin ei jää mulle muuta tehtävää, kuin antaa kaikki anteeksi”.
„Etkö sinä puhunut, että hänelle voisi koettaa hankkia rikasta puolisoa? Jotain amerikalaista miljoonaprinsessaa tai jotain sellaista? Väärentämättömällä ruhtinaan nimellä on kuitenkin aina arvonsa. Ja ruhtinas Rasumin on tavattoman kaunis mies”.
Ambroise Salazatin ystävälliset, harmajat silmät leimahtivat omituisesti.
„Vai niin? Arveletko niin? Minä olen tähän saakka luullut, että hän sinusta inhoittava”.
„Ah, se on vallan toista!” huudahti Irene halveksuvalla olkapäiden nykäyksellä. „Minä en voi kärsiä häntä. Mutta lopuksikaan en minä ole se, joka menen naimisiin hänen kanssaan”.
„Hm! — Pitääkö minun tehdä sinulle katuvainen tunnustus, lapseni?”
Irene katsoi häntä kummastuneena ja sitten kun hän ihastuttavalla liikkeellä heitti päänsä taaksepäin purskahti hän heleään nauruun.
„Kuinka? Ethän sinä vain ole tuuminut tehdä minusta ruhtinatar Rasuminia?”
„No? Ja mitäpä kauhistuttavaa siinä olisi, jos olisin sen tehnytkin? Eikö tyttäreni ole kylliksi kaunis ja viisas ja mahtava kantaakseen vaikka kuningaskruunua?”
Irene nauroi yhä ja tuo kova, ivallinen nauru teki omituisen vastakohdan hänen jaloon, neitselliseen suloiseen kauneuteen.
„Kiitän hyvästä tarkoituksestasi, isä! Mutta se on todellakin liian hullunkurista. Sillä siitä, että sinä selkäni takana valmistelit sellaisia naimasuunnitelmia, ei minulla todella ollut aavistustakaan. Kenties sinä juuri sentähden oletkin niin aulis Rasumin parkaa kohtaan? Se olisi liian kalliisti maksettu mielikuvitus”.
„Jos niin olisikin, olenko minä ansainnut, että sinä vielä sen lisäksi pilkkaat minua?” kysyi Ambroise Salazat melkein alakuloisena. „Rasumin on kevytmielinen lurjus, minun tietääkseni myöskin pelaaja —”
„Ja juoppo, jottemme unhoita pääasiaa” pisti Irene säälimättä väliin.
Mutta hänen isänsä pudisti sävyisästi päätään.
„Sinä teet sen pahemmaksi kuin mitä se onkaan, lapseni! Mutta olkoonpa niinkin, minun vakuutukseni mukaan ei hän kumminkaan siitä huolimatta ole huono mies. Milloin vaan hän tahtoo, lumoaa hän koko maailman erinomaisella miellyttäväisyydellään. Ja minä en epäile hetkeäkään sitä, että viisas nainen voisi hänestä saada paraimman ja taipuvaisimman aviomiehen”.
„Kenties. Mutta minä en tunne vähintäkään kutsumusta täyttämään tuota pelastustyötä. Konjakin ja samppanjan höyryinen ilmapiiri, joka ympäröitsee hänen ruhtinaallista korkeuttaan tulisi varmaankin karkoittamaan minusta kaiken halun siihen. Ja minä en myö itseäni, se sinun pitäisi kumminkin tietää — yhtä vähän ruhtinaan arvonimestä kuin mistä muusta hinnasta tahansa”.
Tuo ivallinen puhe lienee loukannut Ambroise Salazatia enemmän kuin mitä päällepäin näkyi.
Pari sekuntia tuijotti hän eteensä ääneti.
Sitten sanoi pistellään sointuisella äänellä:
„Kenties olisit sinä kärsinyt häntä paremmin, jos hän olisi kohdannut sinut ennen kuin teit tuttavuutta herra Erik Anderssonin kanssa”.
Irene nousi ylös sellaisella intohimoisuudella, kuin jos murhaava solvaus olisi viskattu häntä vastaan.
Hänen silmänsä leimusivat ja madonnanilme kasvoissa oli äkkiä muuttunut raivottaren hurjuudeksi.
„Mitä se merkitsee? Minkä tähden lausut tuon nimen, vaikka tiedät, etten minä tahdo kuulla sitä? Mitä Erik Andersson on minulle ollut, taikka mitä hän vielä tänään on mitä se sinua liikuttaa? Luuletko ehkä, että saat minut paremmin taipumaan tuumiisi muistuttamalla minulle luultua nöyryytystä?”
Herra Salazat oli hämillään.
Tuollaista vaikutusta ei hän ollut osannut odottaa sanoistaan ja voimiensa mukaan koetti hän nyt rauhoittaa tytärtänsä.
„Mutta enhän minä sitä ajatellut, lapseni! Enhän ylimalkaan tiedä mistään nöyryytyksestä, josta voipi sinua muistuttaa. Sinähän et koskaan ole puhunut minulle aivan suoraan suhteistasi tuohon herra Anderssoniin. Ja jos minä olen sanonut jotain sopimatonta, niin sinun vaiteliaisuus on siihen syynä”.
Irene esti poistavalla kädenliikkeellä häntä jatkamasta enempää puhdistuakseen.
„Antakaamme sen nyt olla!” sanoi hän lyhyesti. „Joka tapauksessa heitämme tämän aineen vastaisuudessa rauhaan. Mutta soitetaan! Etkai enää ennen päivällistä odota ketään asiamiestä?”
„En, tietääkseni! — Täällähän Cotterau tuopi kortin”.
Hän ottaa kortin palvelijalta ja lukee:
„Ladislaus Osinski — ilman mitään lisäyksiä? Hm — nimi tuntuu minusta niin kovin tutulta. Mutta en tiedä — —”
„Sinä olet vuosia sitten ollut asioissa erään Osinskin kanssa”, tuli Irene hänen muistilleen avuksi. „Minä tiedän sen kirjoista, ja luulen hämärästi muistavani häntä. Kuitenkin pitää sinun ottaa vastaan hänet”.
Tyttärensä tällainen huomautus oli Ambroise Salazatille melkein kuin käsky.
Samassa silmänräpäyksessä kääntyi hän ystävällisellä pyynnöllä palvelijan puoleen kutsumaan vieras sisälle. Ja samalla kun Ladislaus Osinski näyttäytyi kynnyksellä, tiesi hän vallan hyvin, kuka hänellä oli edessään, sillä kasvojen piirteet muisti hän paljon paremmin kuin nimet. Notkealla kohteliaisuudella, joka jonkun verran muistutti puotipojan liioiteltua palvelusintoa, nousi hän heti, käydäkseen pari askelta tuota hienosti puettua, kenties neljänkymmenvuotiasta herraa vastaan.
„Ah, hyvä herra von Osinski! Tehän se olette todellakin! Kuinka hauskaa, että tulette!”
Hiukan viivytellen, sillä hän ei tiennyt varmaan, hyväksyisikö tyttärensä sen, ojenti hän lihavan kätensä.
Mutta Ladislaus Osinski tarttui siihen ilman sen enempää ja pudisti sitä voimakkaasti.
„Minulle tuottaa ilon tämä jälleentapaaminen, teidän kunnianarvoisuutenne! Kymmenen vuotta on pitkä aika. Mutta kuten huomaan, ei tämä aika ole voinut teille mitään. Yhä sama ystävällinen hymyily ja sama hyvinvointi! Kuinka sanookaan Julius Caesar: „antakaa minun ympärilläni olla hyvinvoipia miehiä, joiden päät ovat paljaat ja yöt hyvin nukuttuja!” Minä toivon, että hyvä omatuntonne on antanut teidän häiritsemättä nauttia viimemainituista”.
Hän puhui sujuvaa, hienoa ranskaa — sellaista, jota kuulee jokaiselta sivistyneeltä slaavilaiselta — puolalaisella äänenkorolla ja miellyttävällä äänellä.
Mutta vähemmän miellyttävä oli se hymyily, joka tätä sanoessa asui tummapartaisilla huulilla samoin kuin puoleksi suljettujen silmäluomien alta lähtevä katse.
„Jumalan kiitos, en voi valittaa", sanoi Ambroise Salazat varmalla arvokkaisuudella. „Mutta suvaitkaa, herra von Osinski, että esittelen teille tyttäreni, jota tuskin vaan enää muistatte”.
Puolalainen kumarti syvään; mutta tuossa ihmettelevässä huomaavaisuudessa, jolla hän katseli kaunista tyttöä, oli hyvä joukko hävyttömyyttä.
„Ja jos minä muistan! Me olimme silloin kaikkein parhaimmat ystävät, neitini — varmaankin. Ja saatte uskoa minua. Ja minä olisin onnellinen, jos minulla pyrkiessäni suosioonne olisi yhtä hyvä menestys kuin noina kultaisina päivinä, jolloin te juoksentelitte lyhyvissä hameissa kiharat hajallaan”.
Irene oli tähän asti seisonut pää alhaalla.
Mutta nyt aukaisi hän hitaasti silmänsä, ja Ladislaus Osinski tunsi niin ylpeän karkoittavan katseen sattuvan itseensä, että hän hetkisen horjui kaikessa maailmanmiehen varmuudessaan.
Herra Salazatin tytär ei antanut sanaakaan vastaukseksi huomautukseen entisestä ystävyydestä; mutta hänen äänettömyytensä ja hänen olemuksensa neitseellinen ylevyys olivat sellaisena vastauksena, että mikään lausuttu sana ei olisi niin selvästi kyennyt tulkitsemaan hänen tarkoitustaan.
Tästä hetkestä alkain täytyi tuon rohkean vieraan tietää, että neiti Irene Salazat vaati suuren maailman naiselle tulevaa kohteliaisuutta, ja ettei hän suinkaan ollut halukas hyväksymään tuttavuutta, joka perustui vaan lyhyvien hameitten ja hajallaan olevien kiharain aikaan.
Oli hetkisen äänettömyys, sitten kääntyi Irene isänsä puoleen:
„Arvaan, että herroilla on liikeasioita keskusteltavana, enkä tahdo häiritä. Sinä kai olet hyvä ja soitat, milloin päivällinen on tarjottava”.
Ainoastaan tuskin huomattavalla päännyökäyksellä tervehti hän vierasta, joka oli kehunut kerran olleensa hänen paras ystävänsä.
Sitten putosi takasin samettiverho, joka sulki oviaukon viereiseen huoneeseen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli sorea tytön vartalo kadonnut puolalaisen näkyvistä.
(Jatk.)
Louhi n:ot 125-127 25.-30.10.1903.
