IV luku.
„Toivotan teille onnea, rakas Salazat! Tyttärenne on pitänyt lupauksensa. Hänestä on tullut täydellinen kaunotar!”
Onnellinen isä hymyili kuullessaan tätä mairittelua. „Mutta saanko kysyä, herra von Osinski — ?”
„Minkä vuoksi olen tullut luoksenne — tarkoitatte? Meidän entisistä väleistämme johtuvassa uskollisuudessa teistä ei siis ole kylliksi syytä? Ja te ette ehkä pidä sitä minään aiheena, jos sanon teille, että minä sattumalta palattuani taas Pariisiin, tahdoin omin silmin nähdä, kuinka voitte harjoittaessanne ihmisystävällistä itsenneuhrausta, jolla kymmenen vuotta sitten vapautitte minut isäni perinnön painavasta taakasta”.
„Te suvaitsette laskea leikkiä. Mikäli muistan, oli se vaan kohtuullinen palkkio, jonka sain yhteisistä asioistamme”.
„No, niin, itsekukin voi sen käsittää mielensä mukaan. Mikäli minä muistan, oli se sievonen omaisuus. Myönnän mielellään teille, että minä vasta sitten tunnustin tämän, kun minulla ei ollut enää mitään. Mutta elkää peljätkö, että minä olen tullut tekemään kostonhimoisia syytöksiä. Minulle on käynyt niinkuin olen ansainnut. Minä olin väärässä ja te olitte oikeassa. Ja kun me kaikki lopuksi pidämme yllä henkeämme sillä, mitä kuristamme ulos rakkailta lähimmäisiltämme, niin en tiedä, miksikä pitäisin teitä huonompana kuin jotakin muuta”.
Oli epäilyttävää oliko tämä kunnioitus todellakin suorasti tarkoitettu.
Joka tapauksessa piti Ambroise Salazat viisaana olla huomauttamatta siitä.
„Niin, taistelu olemassaolosta on kova”, sanoi hän huoaten. „Ja rehellisen miehen on usein katkera puhtain keinoin suoriutua. Te hyvänpäivän miehet ette aavistakaan, mitkä huolet meitä kiusaavat. Tuskin olette ennättäneet nähdä omaisuutenne haihtuvan savuna ilmaan, kun jo toinen putoaa syliinne. Tekin olette varmaan tällä välin taas perineet jonkun monista rikkaista sukulaisistanne, herra von Osinski, ja — —”
„Pyydän, pyydän! Mitä luuloteltuun perintöön tulee, josta te kenties jo olette luoneet kaikellaisia hauskoja mielikuvia huimaavan kallishintaisine kilpa-ajohevosineen, majataloineen ja jalokivineen, niin täytyy minun valitettavasti sanoa, että olette pettyneet. Rikkaat sukulaiseni olivat kyllin viisaita jo eläissään pitämään huolta rahoistaan. Ja sellaisena kun nyt näette minut tässä edessänne, olen minä mies, joka ainoastaan kätteni työllä elätän itseäni tässä surunlaaksossa”.
Ambroise Salazat nauroi tosin vieläkin, mutta se oli katkeraa naurun, ja hän katsoi hyvin merkitseväisesti kelloaan.
„Niin — niin — minähän sanoin jo — tuo taistelu olemassaolosta! — Saanko ehkä tarjota teille lautasellisen soppaa, herra von — herra Osinski?”
„Ehkä joskus toiste. Tänään en ole, kuten näette, päivällispuvussa. Minä tulin vaan hiukan pakinoimaan asioistani. Ensin työ, sitten huvitus — ja se kai on yhtä teidänkin periaatteenne herra Salazat?”
Hän lepäsi niin suloisesti nojatuolissa ja oli asettanut oikean jalkaa niin mukavasti vasemman päälle, kuin eihän olisi ollenkaan huomannut tuota hienoa viittausta.
Hänen paksu isäntänsä painoi silmänsä kiinni ja ystävällinen puotipalvelijan hymyily katosi, vähitellen hänen rusottavilta kasvoiltaan.
„Tietysti”, vakuutti hän. „Kaikki ajallaan. Mutta ruumiillakin on oikeutensa”.
„Ja teihin nähden ne eivät suinkaan ole vähäpätöiset. Jollen minä tietäisi, että te syötte päivällistä vasta kello seitsemän, en olisi epäillytkään olevani teille vaivaksi. Meillä on siis runsas puolituntia vielä, ja ajattelen, että käytämme sen hyväksemme. Lyhyesti sanottuna siis, herra Salazat, minä tahtoisin saada teitä liittolaiseksi tuumiini — niin sanoakseni saada teidät liikeosakkaakseni”.
„Ah, te laskette leikkiä! Teidän liikeosakkaaksenne — se on kyllä todellakin hullu tuuma”.
„Päinvastoin, ystäväni — sangen viisas, kuten hyvin pian tulette myöntämään minulle. Sillä, ymmärtääksemme toisiamme oikein, minä en ole enää sama pölkkypää enkä ole turhaan maksanut oppirahoja teille ja teidänlaisille ammattitovereillenne. Kylliksi kauan olen antanut muitten elää kustannuksellani; nyt vihdoin aijon minäkin alkaa elää muitten kustannuksella”.
Ambroise Salazat liikahtihe rauhattomana tuolillaan, niin että tuo korea huonekalu toivottomana natisi joka saumassaan.
„Niin, ettekö sanoneet äsken, että te käsienne työllä — —”
„Luonnollisesti — minä unhoitin vaan mainita päätä, joka antaa määräykset käsille. Katsokaa sormiani, herra Salazat! — Eivätkös ne ole jotenkin pitkät? Ja te olisitte runoilija — minä tiedän, että te ette ole sitä, mutta miksikä emme voisi leikin vuoksi pitää joskus mahdottomuuttakin totena — siis, jos te olisitte runoilija, mihinkä vertaisitte sormiani?”
„Minä — kenties — niin, minä sanoisin ehkä: ne ovat pianistin sormet”.
Ladislaus Osinski nauroi iloisesti.
„Ei, te ette tosiaankaan ole runoilija, hyvä Salazat! Minä autan teitä siis oikean kuvan löytämisessä”.
Teidän ei tule verrata niitä pianistin työkaluihin, vaan hämähäkin jalkoihin — noihin näppäröihin, taitaviin, ihmeteltäviin jalkoihin, jotka osaavat kutoa mahdollisimman hienoista säikeistä niin ihmeellisiä verkkoja, ja salamannopeudella kietoa pettämättömiin pauloihinsa paksuja, kömpelöitä hyönteisiä. Oletteko koskaan tarkastaneet noita viisaita, kärsivällisiä, tarkoituksella toimivia elukoita työssään, herra Salazat?”
„En koskaan! Nuoruudestani asti tunnen minä voittamatonta vastenmielisyyttä ja inhoa hämähäkkiä kohtaan. Minulle tekee pahaa kun näen tuollaisen hirveän elukan”.
„Ja kuitenkin kuulutte itse samaan sukuun, teidän kunnia-arvoisuutenne! Oh, teidän ei tarvitse näyttää niin kauhistuneelta. Ei se ole mikään loukkaus, kun teen tämän vertauksen. Minähän sanoin jo teille, että minä oikein ihailen hämähäkkiä, koska ne ymmärtävät niin järkevästi, tahtoisinpa sanoa nerokkaasti käyttää hyväkseen kaiken tuon kirjavan, lentelevän roistoväen tyhmyyttä ja itseensäluottavaisuutta. Kun tuollainen pitkäkoipinen taiteilija viisaan miettimisen jälkeen on virittänyt verkkonsa oikealle paikalle, voi se kaikessa rauhassa asettua levähtämään, kunnes raju nykäys johonkin useoista kellonnuorista ilmoittaa: uhri on valmis! Ja kun muut siivelliset tai siivettömät narrit saavat taistella elämän ja kuoleman kanssa henkensä elättämiseksi, kietoo hämähäkki vaaraa pelkäämättä ja rauhallisena vangin pauloihinsa joko tänään taikka huomenna tyytyväisenä imeäkseen siitä veren ja hengen. Eikö se ole todellakin käytännöllisen ja viisaan elämäntavan ihanne — ainoa ja oikea elämänviisaus, herra Salazat?”
„Kaikki, mitä puhutte on erittäin somaa. Mutta minä luulin, että me emme puhuisi hämähäkinverkoista vaan liikeasiasta, herra Osinski”.
„Niimpä niin, emmekös juuri nyt ole keskellä liikeasioita? Olen juurii tuuminut kutoa suuren hämähäkinverkon ja hyvin mukavasti vaan vangita hyönteisen toisensa perästä, joka antautuu pauloihini. — Eräs runoilijoistamme on kerran sanonut jossain, Pariisi on maailman valo. Ja siinä hänellä todellakin onkin oikein, sillä tähän häikäisevään Pariisiin lentää vuosittain tuhansia kirjavavärisiä perhosia ja kultapantsarisia kuoriaisia mielettöminä, valosta juopuneina polttaakseen siipensä ja jalkansa js sydämensä ja aivonsa tuossa kuluttavassa tulessa. Ja kuinka paljon ilmestyneekään runoilijoita, kun maailmannäyttely rupeaa levittämään houkuttelevan loistavaa valoaan! Mikä saalis viisaille ja toimekkaille hämähäkeille, jotka ymmärtävät virittää verkkonsa oikealle paikalle! Ymmärrättekö nyt, arvoisa herra Salazat, että olen jo kauan puhunut afääreistämme?”.
„Um! Ja teillä on kuten sanoitte, valmiiksi suuniteltu tuuma?”
„Satakin! Mutta riippuu vaan muutamista edellytyksistä, minkä minä niistä panen toimeen”.
„Muutamista edellytyksistä, se on, ymmärtääkseni siitä rahasummasta, jonka toivotte saavanne minulta?”
„Te olette yhtä terävänäköinen kuin olen odottanutkin. Jollen minä tarvitseisi verkkoani varten tukipaikkoja, kutoisin sen itsekseni. Mutta — jottemme väärin ymmärtäisi toisiamme, herra Salazat! — Minä tarvitsen nyt paljon vähemmän rahaa, kuin mitä luulettekaan. Tuhannen frangin setelin voitte pitää kassakaapissanne siksi, kunnes täydellisesti luotatte taitavuuteeni ja niin ilman omantunnontuskia voitte luovuttaa rahat minulle. Mutta persoonallisilla tuttavuuksillanne ja suhteillanne tulee teidän vitkastelematta auttaa minua, sillä minun kai ei tarvinne huomauttaa teille, että meillä ei ole aikaa hukata”.
Vakuutus siitä, että rahakukkaro sai toistaiseksi vielä jäädä rauhaan, teki lopuksi hyvän vaikutuksen herra Ambroise Salazatiin.
Hän asetti pään hiukan kallelleen ja sanoi vakavalla äänellä.
„Ettekö selittäisi vähän selvemmin, herra Osinski? Minun suhteeni, minä en tiedä — mitä sillä tarkoitatte?”
„Mutta sehän on vallan yksinkertaista. Ennen kaikkea tulisi minun saada verkkooni pari erittiin kaunista, loistavaa kuoriaista, niin sanoakseni pari houkuttelukuoriaista, joille minä en tee mitään pahaa, vaan elätän heitä ystävällisesti asianhaarain mukaan, jotta heidän kaltaisensa luulisivat, että heillä on erittäin mukava oleskella aineellani. Vastahakoisia he tietysti eivät saa olla, vaan hienoja, kohteliaita, mukautuvaisia, kuten teidän klienttinne tavallisesti ovatkin. Eikö teillä ole käytettävänä sellaisia sieviä kimaltelevia kuoriaisia, herra Salazat?”
Tämä näytti jo todellakin ymmärtävän vieraan kuvannollista puhetta, sillä hetkisen mietittyään sanoi hän:
„Tunnetteko venäläistä ruhtinasta Nikifor Rasuminia?”
„Kaunista Nikifor Rasuminia? Enkö minä tuntisi häntä? Muutamia vuosia sitten oli hän aina minun naapurini Monte Carlon pelipöydän ääressä. Hän olisi oikein erinomainen houkuttelukuoriainen. Ja minä luulen, että hän jo on kyllin kesy siihen”.
Ambroise Salazat näytti hyväntuuliselta.
„Ah, uskon kyllä, että hän on kylin kesy. Hän on täydellisesti joutunut rappiolle, ja minä aijon juuri huutokaupalla myödä hänen sievän omaisuutensa, jonka muutamia kuukausi sitten hyvässä uskossa luottaen hänen suureen nimeensä hankin hänen nuoren miehen asuntoonsa”.
Ladislaus Osinski kuunteli silminnähtävällä jännityksellä, eikä todellakaan salannut mielihyväänsä.
„Mutta sehän on erinomaista — vallan erinomaista! Minä en tosiaankaan luullut, etta hänestä niin pian tulisi loppu, vaikka hän jo sillonkin eli hurjasti. Siis, te ette anna myydä huutokaupalla mitään, ystäväni; päinvastoin tulee teidän tehdä, mitä suinkin voitte, pitääksenne Nikifor Iwanowitshia veden päällä. Kauniimpaa houkuttelukuoriaista emme olisi voineet löytää”.
„Te sanotte sen niin helposti. Mutta minun pitäisi uskaltaa siinä niin sanomattoman paljon ja niinkauan kun en tiedä, minkälainen suunnitelmanne oikeastaan on — —”
„Te saatte sen tietää, hyvä ystävä! Hyvin pian — kenties jo huomenna — saatte sen tietää, sillä siitä hetkestä kun mainitsitte ruhtinas Rasuminin nimen, syntyi minun aivoissani aivan uusi suuremmoinen tuuma, ja minä en tarvitse enempää kuin kaksi tuntia miettiä rauhassa kypsyttääkseni sen täydellisesti. Mutta teidän varastonne ei varmaankaan lopu tähän venäläiseen, ja olisi erittäin toivottavaa, että meillä tämän muukalaisen lisäksi olisi vielä painava kotimainen henkilö— ymmärrättehän? loistava ranskalainen nimi”.
Ambroise Salazat huokasi taas mietteissään.
„Se on jo paljon vaikeampaa”, sanoi hän hetkisen perästä. „Minä en todellakaan tiedä nyt muita kuin kreivi de Bourmontin — ”
„Bourmont? Samako, joka kymmenen vuotta sitten bonapartistisena edusmiehenä herätti niin suurta huomiota?”
„Luultavasti hän. Mina en vielä silloin tuntenut häntä. Ja te tiedätte, etten minä periaatteen kannalta välitä mitään politikasta. Mutta se ei käy laatuun — minä olen ollut liian kiireellinen mainitessani hänen nimen. Ei, kreivi Bourmontiin ette saa kiinnittää huomiota”.
„Ja miksikä? Hän olisi soveltunut minulle varsin hyvin”.
„Mutta minä sanon teille, että se ei käy laatuun”, toisti Salazat joutuin. „Minulla on painavia syitä, joitten nojalla toivon, että hän saapi jäädä syrjään pelistä”.
„Ah, se on tietysti toista", arveli Osinski kohteliaasti. Ja samalla painoi hän mieleensä nimen de Bourmont, ikäänkuin hän pian tulisi tekemisiin hänen kanssa. Tämänpäiväisen käynnin tarkoituksen katsoi hän nyt täytetyksi; hän katsoi kelloaan ja nousi ylös.
„Tuumani selityksen lykkäämme siis suostumuksellanne huomiseksi. Nyt on minulle tarpeeksi, kun olen huomannut, että olen kääntynyt oikeaan paikkaan. — Mutta kesken kaiken, hyvä Salazat, kuinka kauan olette kuuluneet taiteellisiin herkkusuihin? Luo „iltatunnelma” on erinomainen kuva”.
Tuntijan intressillä katseli hän seinällä riippuvaa komeilla kehyksillä varustettua maisemaa, joka nyt vasta oli herättänyt hänen huomiotaan.
Mutta kuvan onnellinen omistaja sanoi välinpitämättömästi:
„Minua ei se niin erittäin miellytä. Annoin sen tyttärelleni syntymäpäivälahjaksi, koska hän piti siitä paljon”.
„Neiti Irenen maku on siis mitä parhain. Saanko tietää maalarin nimenkin?”
„Se on Erik Andersonin maalaama, eräs taiteilija joka nykyään on erittäin hyvässä maineessa täällä, koska häntä ylimalkaan pidetään ruotsalaisena. Hänen vahvin puolensa on kumminkin muotokuvamaalaus”.
Ladislaus Osinski kääntyi puhujaan päin ja iloinen hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan.
„Erik Andersson? Kuinka ihmeellisesti kohtalo nakkelee meitä poloisia tahdottomia ihmisiä! Tiedättekö, hyvä Salazat, että tämä sama Andersson kuului minun suojatteihini niinä loiston päivinä, joista teidän ystävällinen huolenpito niin pian teki lopun? Joku oli suositellut minulle tuota lahjakasta nuorukaista ja minä annoin hänen silloin kustannuksellani opiskella puoli vuotta täällä Pariisissa. Raha ei tullut hukkaan heitetyksi kuten näette”.
„Ei, herra Osinski ne olivat hyvin käytetty ja jälkimaailma tulee ehkä sen johdosta kiittämään teitä!”
Se oli Irenen soinnukas, tumma ääni, joka sanoi nämät sanat. Hän seisoi sivuhuoneen ovessa syrjään vedetyt samettiverhot vielä kädessä, ja taaskin hämmästyi Ladislaus Osinski hänen tavattomasta kauneudestaan.
„Kiitokset, jotka saan osakseni jälkimaailmalta, ovat minulle kovin vähäarvoiset, neitini”, sanoi hän innokkaasti, „Mutta minä tahtoisin tietää, minkä näköiseltä Erik Andersson näyttäisi, jos hän nyt kohtaisi entisen hyväntekijänsä ja suosijansa”.
„Tiedonhalu, joka voi hyvin pian tulla tyydytetyksi. Hän asuu Avenue de Villiersin varrella aivan lähellä Place Malesherbesia”.
„ Ja hänestä on tulossa, kuten isänne kertoi, kuuluisa mies?”
„Hän kuuluu jo niitten joukkoon, jotka rakastavat taidetta. Ettekö ole vielä nähneet hänen uutta tauluaan „salongissa” — madame de Versignyn muotokuvaa?”
„Minä tulin vasta eilen Pariisiin. Onko se niin erinomainen maalaus?”
„Koko maailma puhuu siitä, ja arvostelijat kutsuvat sitä mestariteokseksi. Mutta taitaa todella olla niinkin, että intresantilla mallilla on osansa tähän menestykseen”.
„Madame de Versigny — hän on varmaankin tuon kuuluisan kirjailijan ja kadehdittavan miljonäärin puoliso?”
„Ja kreivi Bourmontin tytär! Te ette saa lyödä laimin käydä katsomassa muotokuvaa, herra Osinski! Ettekä myöskään saisi olla käymättä tervehtimässä entistä turvattianne. Hän voi varmaankin kertoa teille paljon intresanttia, sillä herätettyään suurta huomiota ruhtinatar Villeneuven muotokuvalla, ovat hänelle kaikki ovet avoinna St. Germanin ja St. Honorèn esikaupungeissa”.
Irene antoi hänelle kaikki nämä tiedot erittäin ystävällisellä ja rakastettavalla äänellä. Ja muutos hänen käytöksessään oli niin silmiinpistävä, että Ladislaus Osinski huomasi sen hämmästyksellä. Hänen puoleksi avointen silmäluomien alta vaani terävä, tutkiva katse Irenen kasvoja ja kun tämä tällä kertaa ei luonut silmiään alas, vaan katsoi häntä suoraan ja rauhallisesti, oli kuin tällä hetkellä olisi jonkunlainen mykkä toisiaan ymmärtäminen liikkunut heidän välillään, jonkumoinen sielujen sanansaattaja, joka ei tarvinnut mitään sanoja tämän tunteen selittämiseksi.
„Tietysti — minä en jätä tätä hauskaa tilaisuutta käyttämättä hyväkseni”, sanoi puolalainen. „Ja nyt, hyvä herrasväki maistukoon ruokanne. On epäkohteliasta antaa teidän vielä kauemmin odottaa päivällistä”.
Hän suuteli Ireneä kädelle, puristi Ambroise Salazatin lihavaa kostean-kylmää kättä ja meni. Niinpian kuin nuori nainen oli varma, että puolalainen ei enää voinut kuulla mitään, sanoi hän:
„Suostutko hänen tuumiinsa, isä? Rupeatko työskentelemään hänen kanssaan?”
„Ah, sinä olet siis kuullut?”
„Kaikki! Hän on lörpöttelyä, mutta minä luulen, että hän tahtoi lörpötyksillään tehdä pilkkaa sinusta. Jos minä olisin puhunut hänen kanssaan, olisi hän varmaankin käyttänyt vähemmän sanoja”.
„Sinä arvelet, että hän vaan tahtoi tehdä pilkkaa minusta? — O, sitten minä en enää ota vastaan häntä”.
„Ei niin”, vastusti Irene häntä kärsimättömällä päänpudistuksella. „Epäilemättä oli kaikki totta, mitä hän puhui itse asiasta. Ja jos suunnitelma, jonka hän huomenna selittää sinulle, on hyvä, voit huoleti ryhtyä hänen kanssaan toimimaan. Hänellä on joka tapauksessa hyvä pää, ja minä olen varma, ettei hän niin helposti heitä kerran keksimäänsä päämaalia”.
„Ja tämä kaikki sen vuoksi, että hän kerran on ollut Erik Anderssonin hyväntekijä!” ajatteli Ambroise Salazat. Mutta hän ajatteli vaan, ja varoi tarkasti sanomasta tätä tai jotain muuta sen tapaista. Ääneen sanoi hän tavallisella hyväntahtoisella hymyilyllä ja lempeällä äänellään:
„No niin, lapseni, huomenna saamme molemmat kuulla, minkälainen hänen suunnitelmansa on, ja onko hän todellakaan mitään oppinut viisailta hämähäkeiltä, joita hän niin ihmettelee. — Mutta nyt kaikkein ensiksi käymme päivälliselle”.
Ja hienosti kuin nuori aviomies tarjosi hän käsivartensa kauniille tyttärelleen.
(Jatk.)
Louhi n:t 127-130 30.10.-6.11.1902.
