VII luku.
Päivällisessä, joka oli valmistettu eräässä Rue du Helderin varrella olevan hienon ravintolan „au Lion d’orin” muhkeassa erikoishuoneessa neljää herraa varten, oli päästy viimeiseen ruokalajiin. Kuninkaallisen kamaripalvelijan juhlallisuudella oli odottava viinuri tarjonnut ympäri hopeista hedelmämaljaa, jonka aistikkaasti järjestelystä sisällyksestä ainoastaan Ladislaus Osinski oli ottanut tuoreen viikunan, kenties sentähden, että hän kokemuksesta tiesi joka tapauksessa saavansa niistä maksaa neljäkymmentä eli viisikymmentä frangia. Puolalaisen viittauksesta tuotiin vielä kaksi pulloa samppanjaa suuressa kuparisessa jäähdyttäjässä; keveinä, sinertävinä pilvinä nousi hyvälle tuoksuava sikaarien ja sikarettien savu kattoa kohti ja viinuri, joka tähän asti ihmeteltävällä äänettömyydellä oli liikkunut virkansa toimia täyttäen, vetäytyi pois.
Pieni pöytäseurue, joka istui rikkaasti katetun ihanilla kukkalaitteilla koristetun pöydän ääressä, huolimatta kiitetyn ravintolan kyökin ja kellarin valikoiduista antimista, ei ollut oikein iloisella tuulella. Ladislaus Osinskin täytyi panna liikkeelle koko erinomainen lörpöttelylahjansa, pitääkseen keskustelua jotenkin vilkkaana. Ja enimmäkseen oli se hänen vastapäätä istujansa, kreivi Bourmont, joka kirkkaalla naurulla palkitsi sukkelan ja sanavaihtoon valmiin puolalaisen sukkeluuksia. Erik Andersson, joka istui hänen vasemmalla puolellaan, katseli pilasanojen singahdellessa hyvin vakarana ja pienen seurueen neljäs jäsen istui niin äänettömänä, että se näytti vaivaavasti vaikuttavan hänen pöytätoveriensa tunnelmaan.
Hän oli hyvin silmiinpistävän näköinen eikä mikään tavallinen ilmiö. Hänen leveärintainen jättiläisvartalonsa muistutti atleettia; mutta hänen kasvoissaan ilmeni naismaista pehmeyttä ja piirteissä raskasmielisyyttä, joka todisti vakavasta, sisäänpäin kääntyneestä luonteesta. Kun hän hänelle kohdistetusta huomautuksesta kohotti alaspainuneet pitkäripsiset silmäluomensa, oli hänen lauhkeitten ikäänkuin hunnulla peitettyjen silmiensä katseessa useimmiten jotain hätääntynyttä ja kysyvää, juuri kuin hänen ajatuksensa vasta nyt palaisivat jostain kankaisilta hämärän mailta ympäröivään todellisuuteen, ja tarvittiin muutamia sekuntia, ennenkun hän yhtä pehmeällä ja soinnuttomalla kuin väsyneellä ja alakuloisella äänellä antoi vastauksen.
Useimmat päivällisen ruokalajit oli hän jättänyt koskematta; mutta hän oli sangen usein samallaisella automaatintapaisella vaistomaisella liikkeellä ojentanut kätensä viinilasia kohti — tavatakseen sen todellakin useimmiten tyhjänä.
Sillä Ladislaus Osinski, joka kestitsijän hyväntahtoisuudella oli viinurilta ottanut itselleen lasien täyttämisen toimen, osoittautui paljon huomaavammaksi molempia toisia herroja kuin häntä kohtaan. Kun Erik Anderssonin täytyi aina vähän väliä asettaa sormensa kristallipikarinsa reunalle, osoittaakseen, ettei hän enää halunnut juoda ja kun kreivi Bourmont herkkusuun nähtävällä mielihyvällä tyhjensi lasin toisensa perästä, istui hiljainen jättiläinen usein neljännestunnin tyhjä lasi edessään, ja hänen kauniit, synkät silmänsä suuntautuivat silloin tällöin raskasmielisellä katseella purppuraista punaviiniä sisältävään saavuttamattomaan karaffiin, taikka vielä kauempana olevaan, taotusta kuparista valmistettuun mahtavaan samppanjajäähdyttäjään. Mutta ei koskaan ilmaissut hän toivomustaan eikä näyttänyt loukkaantuneelta Osinskin silmiinpistävästä muistamattomuudesta.
Päivällisen aikana oli ollut paljon puhetta Ladislaus Osinskin suuresta yrityksestä, venäläisten kansanheimojen edustajien näyttelystä ja keisarinna Anna Iwanownan satumaisesta jääpalatsista. Sillä tämän tuttavallisen päivällisen kautta oli saatu aikaan Erik Anderssonin ja yrityksen aristokraattisen suosijan, ruhtinas Nikifor Rasuminin ensimäinen tapaaminen. Mutta jos maalari oli odottanut kuulevansa hänen ruhtinaallisen korkeutensa suusta jotain selityksiä tuohon suuremmoisesti suunniteltuun yritykseen, niin pettyi hän nyt täydellisesti. Tänäänkin oli se puolalainen, joka puheliailla sanoillaan kehitti suunnitelmaansa, pääsemättä kumminkaan eteenpäin sen yleisistä pääpiirteistä. Tosin olivat, kuten hän sanoi, alustavat työt joutuneet jo kauas: mutta hän näkyi vielä tahtovan pitää niitten tuloksia salassa ja näytti siltä, kuin ne monet jutut, joilla hän höysti esitystään, olisivat saaneet hänet kokonaan unhoittamaan mitä varten he täällä olivat yhtyneet.
Silloin tällöin kääntyi hän tosin vaiteliaaseen naapuriinsa sellaisella kysymyksellä, kuin: „Eikö se ole niin, ruhtinaani?” tahi „Niinkai tarkoititte, teidän ruhtinaallinen korkeutenne?” Ja sitten seurasi joka kerta — vaikka välistä pienen paussin jälkeen — myöntävä vastaus, josta ei voinut luulla muuta, kuin että molemmat herrat olivat aivan samaa mieltä.
Vihdoinkin jäi tämä puheenaine kokonaan ja kreivi Bourmontin ja Ladislaus Osinskin välillä oli syntynyt hauska keskustelu, johon Erik Andersson ei voinut ottaa osaa koska hän ei tuntenut Pariisin viimeisiä skandaaleja niin tarkoin, kuin nuo molemmat toiset herrat.
Hän jäi siis jotenkin hajamieliseksi kuuntelijaksi ja huvitteli itseään katselemalla ruhtinaan naisellisen hienoa, mustasilmäistä päätä, joka sitä enemmän intreseerasi hänen maalarin silmäänsä, koska se poikkesi niin suuressa määrässä tuon eriskummallisuudestaan niin paljon puhutun nuoren elostelijan muusta ulkonaisesta olemuksesta.
Nuo jalot, kalpeat kasvot, pehmeine, suupielien sivu alasriippuvine viiksineen ja hämärine, unelmoivine katseineen, muistuttivat paljon enemmän rappiolle joutunutta taiteilijaa tai kirjailijaa, kuin piintynyttä klubimiestä tai pelaajaa, joksi ruhtinas Rasumin oli tunnettu.
Kuta kauemmin maalari katseli häntä, sitä enemmän halusi hän saada katsoa tuon äänettömän pöytätoverin olemukseen ja henkielämään.
Kun hänellä ei ollut muutakaan, millä alkaa, kääntyi hän ruhtinaan puoleen tuolla jotenkin jokapäiväisellä kysymyksellä:
„Teidän ruhtinaallinen korkeutenne on epäilemättä jo usein ollut Pariisissa ja tuntee sen siis hyvin tarkoin?”
Ruhtinas Rasumin, joka heräsi syvästä mietiskelystään, tarvitsi jälleen pari sekuntia käsittääkseen noitten yksinkertaisten sanojen tarkoituksen ja antaakseen vastauksen.
„Pariisissa? — Minä? Niin, viimeisten viiden vuoden kuluessa olen kolme kertaa ollut täällä, mutta en koskaan enempää kuin muutamia päiviä”.
Ladislaus Osinski, joka heti heristi korviaan, niin pian kun hän vaan kuuli ylhäisen ystävänsä avaavan suunsa, keskeytti puheensa kreivi Bourmontin kanssa, tarttuakseen kiinni keskusteluun:
„Teidän pitäisi myöskin kertoa herra Anderssonille, ruhtinaani, mistä romantisista syystä te tähän saakka olette välttäneet maailman kauneinta pääkaupunkia. Runollisella luonteella varustettu taiteilija varmaankin ymmärtäisi sen paremmin, kuin me puhtaat arki-ihmiset”.
„Ah, siitä ei kannata kertoa”, sanoi Rasumin, joka jäykkänä taiotti tyhjää samppanjalasiaan. „Todellakaan, se ei maksa vaivaa”.
Osinski oli tarttunut pulloon ja täytti solakan maljan reunojaan myöten. Sitten kohotti hän oman lasinsa ja joi venäläisen kanssa.
„Terveydeksenne, ruhtinaani! Ja eläköön iloiselle, hymyilevälle elämälle, joka saattaa häpeään teidän narrimaisen mustalaisnaisen synkät ennustukset”.
„Ennustukset?” kysyi kreivi Bourmont. „Ja mustalaisnainen? Ah, sepä intresanttia! Teidän täytyy kertoa meille, ruhtinas Nikifor lvanovitsh”.
Rasumin, joka oli tyhjentänyt lasinsa viimeiseen pisaraan asti, antoi katseensa siirtyä toisesta toiseen.
„Te tulette nauramaan minulle”, sanoi hän, „mutta se ei tee mitään. Me kaikki venäläiset olemme taikauskoisia”.
„Niin, arveletteko, että me ranskalaiset olemme vähemmän?” huudahti Bourmont nauraen. „Suuri Napoleonkin oli taikauskoinen. Siinä on tarpeeksi antamaan anteeksi kaikille pienemmille hengille, jos he ovat saman heikkouden vallassa, Ja te voitte olla aivan rauhallinen, kun minä vakuutan teille, että me Bourmontit jo monessa sukupolvessa olemme olleet vakaantuneita spiritistejä. Siis, antakaa kuulua! Mitä kauheaa tuo vanha mustalaisakka povasi teille?”
„Oh, ei hän ollut vanha”, vastasi ruhtinas. „Hän oli vielä nuori, enkä koskaan ole nähnyt kauniimpaa hänen heimolaistensa joukossa, vaikka Venäjän mustalaisissa on sangen paljon kauniita naisia. Mutta minä en todellakaan tiedä, mitenkä herroja voi intreseerata tuo pieni seikkailu”.
„Ah, minä kerron sen sitten teidän puolestanne” sanoi Ladislaus. „Ja jos muistini pettää minut — se oli varhaisena aamuhetkenä, kun hänen ruhtinaallinen korkeutensa kertoi jutun minulle — niin pyydän, että autatte minua. Niin, eräs ruhtinaan maatilanhoitaja yllätti mainitun nuoren mustalaisnaisen siipikarjanvarkaudessa ja hän aikoi, koska tuollaisesta vähäpätöisyydestä ei kannattanut vaivata oikeutta, paikan päällä antaa hänelle rangaistuksen määrätyn raippaluvun muodossa. Mutta meidän ihmisrakasta ruhtinastamme, joka sattumalta tuli sinne juuri kuin rangaistavaa oli alettava ruoskimaan, liikutti nuoruus ja kauneus hänen edessään niin syvästi, että hän antoi päästää naisen irti penkistä, ennenkuin hän vielä oli saanut ainoatakaan piiskaniskua. Ja kiitokseksi siitä, sai hän tuolta pieneltä ilkiöltä pahan ennustuksen”.
Ruhtinas oli kuunnellut silmät maahan, luotuina, mutta nyt hän heitti vilkkaalla liikkeellä päänsä taaksepäin.
„Anteeksi, herra von Osinski — mutta te kerrotte väärin. Tyttö ei ennustanut minulle sen vuoksi, että hän tahtoi palkita minua päästettyäni hänet uhkaavasta tuskasta, vaan senvuoksi — no, samantekevä mitkä syyt hänellä oli, joka tapanksesa oli hän vakuutettu sanojensa todenperäisyydestä. Sillä vasta seuraavana päivänä ymmärsin minä ojentaa hänelle käteni, sittenkun hän uskollisesti kuin koira oli kulkenut perässäni lähtemättä heimolaistensa luokse vaikka olin häntä sekä kehottanut että uhannut. Se oli ainoa tapa, jolla hän voi osoittaa kiitollisuuttaan minulle, ja siitä hän ei tahtonut mitenkään luopua.
„Venäläisellä aatelismiehellä on, Jumala paratkoon, intresantimpia seikkailuja, kuin meikäläisillä”, sanoi kreivi Bourmont todellisella ihailulla. „Mutta nyt pääasiaan: mitä tuo pieni, ruskea noita ennusti teille?”
„Kaikellaista! Sekä hauskaa että ikävää. Ennen kaikkea — ja minä lasken sen tietysti hauskoihin asioihin — varhaista ja nopeaa kuolemaa, ilman edelläkäypää sairautta. Hän varoitti minua naisista, joista yksi tulee minulle olemaan tuhoa tuottava”.
„Hyvin tavallinen ennustus”, heitti kreivi väliin. „Ei tarvitse olla mikään mustalaisnainen hyvillä syillä varottaakseen teidän näköistänne miestä naisista”.
„Ja hän varotti minua erittäinkin eräästä suuresta kaupungista lännessä, jossa minun kohtaloni tulevat täyttymään”.
„Ah, sekö se siis on! Ja te olette aivan varma, ruhtinas Nikifor Ivanovitsh, että hän tarkoitti sillä Pariisia?”
„Kysymykseeni vastasi hän, ettei hän tiedä kaupungin nimeä. Mutta se on kaukana Venäjän ulkopuolella; siellä löytyy paljun suuria kirkkoja ja palatseja ja maailman kauneimmat naiset”.
„Silloin hän on todellakin tarkoittanut Pariisia”, sanoi kreivi Bourmont mitä parhaimmalla tuulella, „ja tämän kauhean ennustuksen syyksi on luettava, että me vasta tänä vuonna olemme saaneet tehdä tuttavuutta kanssanne?”
„Mustalaistytön sanat eivät olisi tehneet minuun juuri mitään vaikutusta”, jatkoi Rasumin, joka oli tullut hiukan vilkkaammaksi, „ja ehkä olisin ne unhoittanutkin kokonaan, jollei tyttö kahta päivää myöhemmin olisi löydetty ruumiina linnan puistossa olevasta lammikosta. Hän oli pyytänyt saada jäädä piiaksi maatilalle, mutta se oli kielletty häneltä. Nyt makaa hän eräässä kylän kirkkomaan nurkassa haudattuna.”
Hänen äänensä ei ollut oikein varma viimeisiä sanoja lausuessaan, ja nopeasti tarttui hän jälleen lasiinsa. Mutta tällä kertaa oli se tyhjä eikä Osinskikaan näyttänyt aikovan täyttää sitä.
„Siis kokonainen romaani,” sanoi kreivi Bourmont. „Mutta hän ei ollut ainoa nainen, joka onnettomasti rakastuneena teihin on surmannut itsensä. Minä uskon, ruhtinaani, te olette yksi niitä onnellisia, joita ei kukaan Nevantytär voi vastustaa.”
Nikifor Rasumin naurahti alakuloisesti; mutta hän ei vastannut mitään kreivin imarteluun.
„Sitten kun näin hänet märissä vaatteissa, musta tukka hajallaan makaavan kentällä,” puhui hän edelleen, „eivät mustalaistytön sanat ole tahtoneet lähteä mielestäni. Mutta pari vuotta myöhemmin matkustin kumminkin Pariisiin. Ensi kerralla kun lähdin hotellistani pillastuivat hevoset ja paiskauduin katukivitystä vasten, sidotettuani haavani matkustin pois.”
„Hm! se on ymmärrettävää. Mutta te ette voineet vastustaa haluanne tuonne houkuttelevaan paikkaan?”
„En! Parin kuukauden perästä palasin takaisin sairastuakseni heti ankaraan kuumeeseen. Siihen asti olin aina ollut terve. Ja koska minun ei vielä silloin haluttanut kuolla, annoin minä lääkärin varoituksesta huolimatta kulettaa itseni salonkivaunussa Nizzaan, jossa paranin yhdessä viikossa.”
„Hyvin kummallista todellakin. Sellaisissa olosuhteissa olisi jäykinkin epäilijä tullut taikauskoiseksi. Ja kolmas kerta?”
„Kolmannen kerran saavuin Pariisin ensi päivänä toukokuuta 1897. Minä suostuin siihen hyvin vastahakoisesti, mutta nuori markiisi de Fontaner, joka oli minun hyvä ystäväni, ei lakannut pyytämästä minua. Hän tunsi mustalaisen ennustukset ja hän oli ottanut, kuten hän sanoi, näyttääkseen perättömäksi koko puheet. Samana päivänä kun olin tullut, menimme hyväntekeväisyysbasaariin Rue Jean-Gonjonin varrella. Mutta ainoastaan toinen meistä palasi takaisin. Markiisi de Fontaner jäi liekkien uhriksi.”
Syntyi kiusallinen vaitiolo. Kreivinkin vilkkaat kasvot kävivät vakaviksi ja hän tuijotti hetkisen lautaseensa. Ladislaus Osinski katkaisi vihdoin äänettömyyden.
„Teidän ihmeellinen pelastuksenne, ruhtinaani, puhuu kuitenkin mustalaistytön ennustusta vasten. Ettekö sanoneet silloin niin?”
„Ehkä olen ajatellut niin. Vaikutus, jonka tuo tulipalo teki minuun oli niin kauhea, että minä ilman tuota ennustustakin en olisi voinut enää jäädä Pariisin. Seuraavana aamuna matkustin jo Lontooseen ja kuukausiin en voinut kuulla puhuttavankaan Ranskasta, ilman ettei kylmät väristykset kulkeneet ruumiissani.”
„Mutta nyt olette te jo kuukausia oleskelleet täällä, ilman että teillä on ollut vähintäkään ikävyyksiä, ja teidän kadehdittava terveytenne takaa teille vielä monta hauskaa päivää Pariisissa. Juokaamme, herrani! Juokaamme elämän ilolle ja ihanimmalle siitä — rakkaudelle!”
Osinski oli täyttänyt kaikki neljä lasia ja ruhtinas Rasumin oli ensimmäinen, joka laski tyhjän lasin pöydälle. Ohkanen malja rikkoutui siinä hänen kädessään ja tuolla alakuloisella hymyilyllä, joka teki hänen kasvonsa niin omituisen viehättäviksi, katseli hän lasin sirpaleita.
Puolalaisella oli jo pilasana huulillaan, mutta hän ei lausunut sitä, sillä viinuri oli juuri astunut sisälle kuulumattomin askelin, ja kuiskaten jotain ojensi hänelle erään kortin.
„Suokaa anteeksi hetkinen, hyvät herrani,” sanoi Osinski heitettyään silmäyksen korttiin. „Eräs liiketuttavani haluaa puhutella minua tärkeässä asiassa, ja hän on mies, jolta mielellään ei voi kieltää tätä.”
Hän heitti Nikifor Rasuminiin kehoittavan katseen, jonka ainoastaan hän ymmärsi ja jätti nopein askelin huoneen.
(Jatk.)
Louhi n:ot 137-139 22.-27.11.1902.
