VIII luku.
Eräässä viereisessä, tällä kertaa sattumalta vapaassa huoneessa, käveli Ambroise Salazat rauhattomana edestakaisin.
„Suokaa anteeksi, jos olen häirinnyt teitä”, sanoi hän sisäänastuvalle Osinskille, „mutta minä en voinut muutakaan tehdä. Minä kuulin juuri, että eräs Rasuminin velkojia on päättänyt, säälimättä käydä hänen kimppuunsa. Kysymyksessä on enemmän kuin kolmekymmentä tuhatta frangia, ja minä en aijo entisten lisäksi uhrata tuollaista summaa, niin kauan kun teidän suunnitelmastanne ei ole nähtävänä minkäänlaisia tuloksia”.
„Teidän pitäisi luottaa enemmän asiaamme, herra Salazat! Mutta onko todellakin niin kiire?”
„Mies voi ruhtinaalle ulkomaalaisena vaatia kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa pikaista vangitsemista ja antaa panna se paikalla täytäntöön”.
„Sepä hitonmoista! Tässä täytyy siis vitkastelematta tapahtua jotakin. Eikö tuolle velkojalle voi millään tavoin selittää, että hän tekee vastoin omaa etuaan, saattaessaan ruhtinaan miljoonayrityksen vaaraan?”
„Pah! Ei hän kuulu niihin ihmisiin, joille voi puhaltaa sumua silmiin. Sellaisille ihmisille pitää olla tosiasioita ja epäämättömiä todisteita”.
„Mutta ehkä hän suostuu armahdukseen, kun hän kuulee, että ruhtinas aikoo tehdä oikein loistavat naimiskaupat?”
„Epäilemättä — kun hänelle voi vaan mainita jonku nimen. Mutta ylimalkaisilla lupauksilla ei Benjamin Couderc anna itseään kietoa ansaan”.
„No, sanottakoon hänelle sitten nimi — mutta tietysti lupauksella, että hän ei siitä kellekään mainitse! Mutta siitähän ei ole vaaraa! Sillä tuon laatuiset ihmiset ovat aina vaiteliaita, niin pian kuin heidän etunsa sen vaatii”.
Ambroise Salazat kuunteli tarkkaavasti.
„Nimi, ja mikä?”
„Se on oikeastaan yllätys teille, rakas Salazat! Mutta kun olosuhteet nyt niin vaativat, voin teille jo tänään uskoa, että aion naittaa yhteisen ystävämme Nikifor Ivanovitsh Rasuminin neiti Blanche Raguinotin, rouva Eugenie Raguinotin tyttären kanssa, joka asuu Avenue Victor Hugon varrella.”
„Raguinot? Avenue Victor Hugo? Hän voi olla ainoastaan „L’ hiver” makasiinin omistajan Frederic Raguinotin leski! Tiedättekö myöskin, että tuon miehen jälkeenjättämä perintö lasketaan enemmäksi kuin kymmenen miljoonaa?”
„Jollen minä olisi sitä tiennyt, eivät nuo suloiset kaksoiset olisi luultavasti minua niin intreseeranneet. Neiti Blanchella on nimittäin sisar, joka on ainoastaan kaksi tuntia häntä vanhempi”.
Ambroise Salazat nyökäytti päätään.
„Minä tiedän sen. Tyttäreni on pensioonissa oppinut tuntemaan nämä tytöt ja hän on joskus kertonut heistä minulle. Mutta millä ihmeen tavalla te olette tehneet tuttavuutta heidän kanssaan?”
„Minä kiitän siitä erästä onnellista sattumaa ja ystäväni Erik Anderssonin hyväntahtoisuutta. Muutaman päivän olen minä jo kuulunut tuon rakastettavan rouva Raguinotin ystäviin. Ja hän tahtoo aivan välttämättä, saada tutustua ruhtinaaseen”.
Vilpittömällä, sydämellisellä hymyilyllä, laski Salazat kätensä Ladislaus Osinskin olkapäälle.
„Ah, jospa voisittekin sen saada aikaan, rakas ystävä ― se olisi oikea mestarityö! Mutta rouva tulee tiedustelemaan teiltä. Ja kun hän kuulee, millä kannalla Rasuminin asiat ovat ― ―”
„Tietysti, asialla on vaikeutensa ja minä tunnen ne paremmin kuin kukaan muu. Vaikka ruhtinas onkin varaton ja velkaantunut, ei se kumminkaan tule olemaan vaikeana esteenä. Sillä rouva Raguinot on siksi kunnianhimoinen, että hän pyrkii päästä tekemään tuttavuutta tuon ylhäisen henkilön kanssa, joka huolimatta hänen miljoonistaan ei tähän asti ole vielä onnistunut. Mutta nuo mieltäylentävät asiat, joita tullaan kertomaan hänelle ruhtinaan elämänlaadusta ja jotenkin vapaista tavoista, voivat käydä tuollaiseksi esteeksi. Sillä hän rakastaa lapsiaan ja on vielä, kuten näyttää, poroporvarillisten ennakkoluulojen vallassa. Hänet täytyy siis saada vakuutetuksi siitä, että jokainen huhu on mitä hävyttömin valhe — että Nikifor Ivanovitsh ei ole pelaaja eikä juoppo, vaan työtteliäs suuriaatteinen mies. Juuri hänen vuoksensa täytyy meidän ajaa näyttelytuumaamme eteenpäin täydellä voimalla ja sen tähden estää tuota ruhtinaan tuota epämieluista velkojaa rikkomasta „seuraamme”.
Ambroise Salazat, joka jännitetyllä tarkkaavaisuudella oli kuunnellut teki, ikäänkuin epäävän kädenliikkeen.
„Minä otan Benjamin Coudercin osalleni”, sanoi hän. „Mutta hän ei saa tietää mitään naimapuuhista. Ennemmin uskallan minä vielä nämä kolmekymmentätuhatta frangia”.
„Se on viisaasti puhuttu ja nyt vielä eräs kysymys sivumennen. Tunnetteko sattumalta erästä kapteeni Pierre de Sabrania?”
„Minä tunsin hänet silloin kun hän vielä oli luutnanttina, silloin olin pienissä asioissa hänen kanssaan?”
„Voitteko kertoa jotain tarkempaa hänestä sekä olosuhteistaan?”
„Ei muuta, kuin että hän lunasti vekselinsä säännöllisesti ja että hän sen jälkeen kuolleilta vanhemmiltaan lienee perinyt pienen omaisuuden. Mutta minkä vuoksi tiedustelette tuosta nuoresta miehestä?”
„Koska olen jo kaksi kertaa tavannut hänet rouva Raguinotin kotona ja hän on siellä minun tielläni”.
„Ah, minä ymmärrän, hän armastelee neiti Blanchea”.
„Ei. Mutta näyttää siltä, kun hän sitä enemmän pitäisi toisesta sisaresta. Ja minulla on syyni pitää häntä silmällä. Me tulemme siis hiukan huolehtimaan tuosta kapteenista, herra Salazat, jottei meiltä määrätyllä hetkellä puutu keinoja tehdä hänet vaarattomaksi”.
„Mutta minä en tiedä ― ―”
„No me puhumme siitä toiste enemmän. Nyt suvainnette te minun palata vierasteni luokse. Minä olen hyvin vastahakoisesti päästänyt ruhtinaan silmistäni näin pitkäksi ajaksi.”
Eräs huoneen avoimen oven ohi kulkeva viinuri, lastattuna hopeakaulaisilla pulloilla, oli antanut hänelle aihetta tähän viimeiseen huomautukseen. Ja Ambroise Salazat ei koettanutkaan pidättää häntä, taikka pakoittaa noita ylhäisiä herroja, joita hän arvasi sisällä olevan, olemaan ilman Osinskin seuraa. Hän pudisti puolalaisen kättä ja lähti täynnä uusia, suurenmoisia tuumia, joita hän tämän lyhyen keskustelun aikana oli saanut.
Samalla kun Ladislaus Osinski tuli takaisin huoneeseen, nousi Erik Andersson ylös ja tuli häntä vastaan.
„Minä kiitän teitä kestiystävyydestänne”, sanoi hän, „mutta pyydän, että suotte minulle nyt anteeksi. Väsymys pakoittaa minut lähtemään”.
„Se on syy, joka minun täytyy hyväksyä”, sanoi puolalainen kohteliaasti. „Puhelemme siis toisen kerran enemmän asioistamme — eikö niin?”
„Jos tarkoitatte näyttely-yritystänne, olen minä tietysti aina valmis voimieni mukaan auttamaan teitä. Mutta tuosta kunniakkaasta toimesta, jota olette minulle aiatelleet, täytyy minun kyllä valitettavasti luopua. Minulla on joukko päteviä syitä, jotka tekevät sen mahdottomaksi”.
Osinski tekeytyi hyvin hämmästyneen näköiseksi.
„Ah, mikä ikävä pettymys! Mutta saamme kai siitä vielä puhua. Minä toivon, että se ei ole teidän viimeinen sananne”.
„Se on viimeinen sanani, herra Osinski! Ja minä olen kiitollinen teille, jos te katsotte tässä olevan kyllin selitystä ystävälliseen tarjoukseenne”.
„Noin varmaa kieltäytymistä täytynee minun uskoa. Ystävällinen suhteemme ei kumminkaan missään tapauksessa kärsine tästä. Me jäämme kaikista huolimatta entisiksi ystäviksi, eikö niin?”
„Te tiedätte kuinka syvässä kiitollisuudenvelassa minä olen teille”, kuului Anderssonin huikan myöjäävä vastaus. Ja Ladislaus Osinskilla mahtoi olla syynsä tällä kertaa olla vaatimatta enempiä ystävyyden osoituksia. Hän puristi entisen suojattinsa kättä sydämellisellä „Näkemiin!” tervehdyksellä, ja Erik Andersson, joka hyvästeli toisia ainoastaan äänettömällä kumarruksella, astui muutamia minuuttia myöhemmin ulos ravintolasta, hengittäen syvään niinkuin se, joka on päässyt vapauteen piinallisesta vankeudesta.
Mutta huone, jonka hän oli jättänyt, tarjosi puolen tunnin perästä suuresti muuttuneen kuvan. Ruhtinas Nikifor Rasumin oli vetänyt tuolinsa aivan kreivin viereen ja laskenut kätensä sydämellisesti Bourmontin kaulan ympäri. Hänen kasvonsa olivat yhä vieläkin marmorin kalpeat; mutta hänen silmistään loisti juopumuksen kostea kiilto ja hänen kielensä totteli häntä ainoastaan hyvin vastahakoisesti.
„Juokaamme, kreivi!” huuti hän täytetty lasi kädessään. „Kaikelle kauniille! Ja kaikelle, jota rakastamme!”
Bourmont totteli; mutta viini ei ollut tehnyt häneen niin suurta vaikutusta, kuin venäläiseen.
„Olisi jo aika lähteä klubiin, ruhtinaani”, sanoi hän. „Taikka jos mieluummin haluatte jäädä tänne, missä olemme, otamme kenties yhden erän korttia”.
Rasumin suostui viimeiseen ehdotukseen ja Ladislaus Osinski nousi ylös.
„Sillon jätän minä herrat oman onnensa nojaan, sillä minua ei haluta jäädä katsojaksi. Saammeko siis toivoa, herra kreivi, että te läheisessä tulevaisuudessa viette ruhtinaan ja minut vävypoikanne kotia? Minulle on kuten sanottu sangen tärkeää saada niin kuuluisa ja arvossa pidetty mies kuin herra de Versigny, asiamme puolelle”.
„Palvelijanne”, vastasi Bourmont, voimatta kumminkaan kokonaan salata neuvottomuuttaan. „Minä pyytäisin vaan teitä vielä kärsivällisesti odottamaan pari päivää. Tyttäreni ei ole nyt oikein terve, ja on kai luonnollista, että te tahdotte tulla esitellyiksi myöskin talon rouvalle”.
Hän soitti viinuria tilaten tältä kortteja ja Ladislaus Osinski jätti molemmat pelaajat yksin.
(Jatk.)
Louhi n:ot 140-141 29.11.-2.12.1902.
