Hautauspuhe.
Kirj. Anton Tschechoff
(Suomennos Päivälehdelle).
Eräänä kauniina aamuna piti haudattaman kollegian asessori Kirill Ivanovitsch Wavilanoff, joka oli joutunut kahden Venäjällä hyvin tavallisen taudin, pahan vaimon ja viinanhimon uhriksi.
Kun ruumissaatto läksi liikkeelle kirkosta, kirkkomaalle, hyppäsi eräs vainajan ystävistä, eräs Paplovsky, vuokra-ajurin roskiin ja lähti ajaa huristamaan ystävänsä Gregor Petrovitsch Sapoikin'in luo, joka oli vielä nuori mutta jotenkin tunnettu mies.
Sapoikinilla on se harvinainen ominaisuus, että hän, ilman pienintäkään vaikeutta saattoi pitää uljaita juhla- ja hautauspuheita. Hän osasi pitää puheita koska hyvänsä, puoliunessa, selvänä ja sikahumalassakin.
”Minulla on eräs pyyntö, pikku ystäväni”, sanoi Paplovsky kun ensiksi oli tervehtänyt puhujaa. ”Pue silmänräpäyksessä päällesi ja seuraa minua. Eräs miehistämme on kuollut ja aiomme juuri kuopata hänet. Mutta silloinhan täytyy sanoa jotakin hyvästiksi ... sinussa on kaikki toivomme. Jos hän olisi ollut joku jokapäiväinen ihminen, emme luonnollisesti olisi vaivanneet sinua, mutta tässä on kysymyksessä sihteeri, niin sanoakseni kanslian tuki”.
”Vai niin, sihteeri”, sanoi Sapoikin haukotellen. ”Luultavasti tuo juoppo?”
”Aivan oikein juoppo. Mutta ajuri odottaa. Tule nyt rakas ystäväni! Sitten puhut jotain oikein suuremmoista haudalla”.
Sapoikin ei kieltäytynyt. Hän suki hiuksensa sormillaan, tekeytyi surulliseksi ja seurasi Paplovskyä.
”Olen tuntenut sihteerin”, sanoi hän noustessaan roskiin. Hän oli roisto — — — Rauha hänen sielulleen!”
”Kuulehan Grischa, et saa haukkua kuolleita”.
”Luonnollisesti en, de mortuis nil nisi bene (kuolleista ei muuta kuin hyvää) mutta lurjus oli hän jokatapauksessa”.
Ystävykset olivat saavuttaneet ruumissaaton ja liittyivät siihen.
Kirkkomaalla luettiin messu.
Anoppi, vaimo ja käly itkivät paljon vanhan tavan mukaan. Sapoikin joka oli odottanut siksi kun tulisi täydellinen hiljaisuus, astui esiin, heitti silmäyksen läsnäoleviin ja alotti:
”Täytyykö uskoa silmiänsä ja korviansa, tahi onko tämä arkku, nämät itkeytyneet kasvot, huokaukset, ehkä ainoastaan kauhistuttavaa unta? Voi tämä ei ole unta, sillä silmämme eivät petä! Tämä mies, jonka äsken seurassamme näimme niin pirteänä, terveenä ja voimakkaana, joka äsken meistä, ahkerana mehiläisenä keräsi hunajaansa valtiolaitoksen suureen mehiläiskulhoon, hän joka — — — sama mies on nyt muuttunut kouralliseksi tuhkaa, kangastuskuvaksi. Säälimätön kuolema koski kylmällä kädellänsä häneen, aikana jolloin hän uhkui elämän halua ja toiveita. Mikä korvaamaton vahinko! Ken täyttää hänen sijansa joukossamme? Paljon meillä on hyviä virkamiehiä, mutta Prokofy Ossypytsch oli yksi parhaimmista. Hän oli täydestä sielustaan antautunut kunniakkaaseen toimeensa. Hän ei milloinkaan säästänyt itseänsä, ei suonut itselleen levon virkistystä, hän oli ritari pelvoton ja moitteeton ... Kuinka hän halveksikaan niitä, jotka vahingoittaen yleisiä etuja, tahtoivat hänet lahjoa, jotka tarjoten houkuttelevia aineellisia etuja, koettivat saada hänet pettämään velvollisuutensa virkamiehenä. Omilla silmillämme näimme, kuinka Prokofy Ossypytsch jakoi pienen palkkansa köyhien toveriensa kesken ja hiljakkoin olette kuulleet, niiden leskien ja orpojen valituksen, jotka ovat tähän asti eläneet hänen armeliaisuudestaan. Kokonaan antautuen virkatehtäviinsä, ei hän suonut itselleen niin pienintäkään elämän huvia, hän ei edes suonut itselleen perhe-elämän suloutta ja onnea — tunnettua on, että hän elämänsä loppuun oli nuorimies ... Ken hänen sijansa täyttää toverina? Kuinka elävästi muistan, hänen sileäksi ajeltu, ystävälliset, lempeydestä hymyilevät kasvonsa! Kuulen hänen pehmeän, kauniin äänensä! Rauha tomullesi Prokofy Ossypytsch! Lepää rauhassa, jalo, ylevä taistelija.”
Sapoikin jatkoi hautauspuhettaan, mutta kuulijat rupesivat kuiskuttelemaan keskenään. Puhe miellytti kaikkia ja saattoi monelle vedet silmiin, mutta paljon oli jota eivät voineet ymmärtää. Ensiksikin emme ymmärtäneet miksi puhuja kutsui vainajaa Prokofy Ossypytsch'iksi, vaikka hänen nimensä oli Kiril Ivanovitsch. Toiseksi tiesivät kaikki, että vainaja oli aina elänyt epäsovussa laillisen vaimonsa kanssa, kolmanneksi oli hänellä punanen täysiparta, eikä hän koskaan ollut antanut ajaa partaansa, jonka tähden oli käsittämätöntä miksi puhuja mainitsi hänen paljaaksi ajetuista kasvoistaan. Kuulijat rupesivat tulemaan kummiinsa.
”Prokofy Ossypytsch!” jatkoi puhuja kiihtyneenä katsellen hautaan. ”Sinun naamasi ei ollut kaunis, päinvastoin ruma, sinä olit äkäinen ja nyrpeä, mutta kaikki hyvin tiesimme, että rehellisen ystävän sydän tykytti tämän ulkopinnan alla!”
Samassa huomasivat kuulijat että jotakin tapahtui puhujalle. Hän katseli silmiään siristäen, erääseen paikkaan haudan toisella puolen, melkein vastapäätä itseänsä, teki levottoman liikkeen ja kohautti olkapäitään. Samalla lopetti hän puheensa ja kääntyi kummastuneena ystävänsä Paplovskyn puoleen.
”Kuule, hän — hän elää vielä!” sanoi hän hämmästyneenä.
”Kuka elää?”
”Prokofy Ossypytsch — hän seisoo tuolla, melkein vastapäätä, eräällä hautakivellä”.
”Niin, eihän Prokofy Ossypytsch ole vielä kuollutkaan. — Kuollut on Kiril Ivanovitsch”.
”Mutta sinähän sanoit, että teidän sihteerinne on kuollut?”
”Kiril Ivanovitschkin oli meillä sihteerinä ja olet sinä, hassusti kyllä, erehtynyt. Prokofy Ossypytsch on kyllä ollut meillä sihteerinä, mutta jo kaksi vuotta sitten, määrättiin hän toiseen osastoon”.
”Itse s— a ei saa selvää teidän sihteereistänne!”
”Miksi nyt keskeytit puheesi. Jatka, tämä alkaa käydä jotenkin kiusalliseksi”.
Sapoikin kääntyi hautaan päin ja jatkoi puheensa loppuun samalla kaunopuheliaisuudella kuin alussakin.
Eräällä hautakivellä seisoi todellakin Prokofy Ossypytsch, vanhanpuoleinen virkamies, sileäksi ajetuilla kasvoilla ja silmäili vihastuneena puhujaan.
”Mikä sinulle tuli?” kyselivät ne virkamiehet, jotka paluumatkalla liittäytyivät Sapoikinin seuraan. ”Sinähän pidit hautauspuheesi elävälle”.
”Ette tehneet siinä hyvin, nuori mies”, sanoi Prokofy Ossypytsch muristen. ”Puheenne olisi sopinut kuolleelle — mutta kun on kysymys elävästä ihmisestä, on se otettava viralliselta kannalta. Mitä te olettekaan sanoneet? Paljon, paljon ... Sellaista elävästä ihmisestä! Ja ken on pyytänyt teitä kuvaamaan kasvojani! Jos olen kaunis, tai ruma kun paholainen, miksi te sitten esitätte naamani koko maailmalle. Se haavoittaa minua”.
Päivälehti no 33 9.2.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
* lisätietoja novellista tsehov.infossa.
