Velkojat.
Kirj. Aug. Strindberg.
(suomennos.)
Gustaf (menee suoraan pöydän luo ottamaan sanomalehteä, muka huomaamatta Teklaa.)
Tekla (liikutettuna; hillitsee itsensä): Oletko se sinä?
Gustaf: Minä se olen! — Anteeksi! ...
Tekla: Mitä tietä sinä tulet?
Gustaf: Minä tulin maantietä; mutta — minä en pysähdy tänne koska ...
Tekla: Jää sinä vaan — No, siitä on kotvan aikaa!
Gustaf: Onhan siitä kotvan aikaa!
Tekla: Sinä olet kovasti muuttunut!
Gustaf: Ja sinä olet yhtä ihastuttava, kuin ennenkin! — Anteeksi, kumminkin, minä en tahdo katkeroittaa onneasi läsnäolollani! Ja jos olisin tietänyt sinun oleskelevan täällä, niin en minä koskaan olisi ...
Tekla: Minä pyydän sinua jäämään, jos se vaan ei mielestäsi ole sopimatonta!
Gustaf: Minun puoleltani ei ole mitään esteitä olemassa, mutta mielestäni — niin, mitä sanonenkin, tulen minä loukkaamaan!
Tekla: Istu hetkinen, sinä et loukkaa minua, sillä sinulla on tavaton kyky — kuten ainakin — olla hieno ja säädyllinen!
Gustaf: Sinä olet liian kohtelias! Mutta siltä ei ole varma, että — sinun miehesi katsoisi ominaisuuksiani samalla kärsivällisyydellä kuin sinä!
Tekla: Päinvastoin, hän on juuri puhunut sinusta mitä suurimmalla myötätuntoisuudella!
Gustaf: Oh! — Niin, kaikki kasvaa umpeen, niinkuin nimet, jotka leikataan puuhun — eipä edes vastoinmielisyyskään näy saavan pysyväistä sijaa mielissämme.
Tekla: Hänellä ei koskaan ole ollut vastenmielisyyttä sinua vastaan, koska hän ei koskaan ole nähnyt sinua! Mitä taas minuun tulee, niin olen minä aina säilyttänyt yhtä unelmaa mielessäni — sitä, että kerran saisin nähdä teidät ystävinä — tahi ainakin, että te tapaisitte kerran toisenne minun läsnäollesani — tarjoisitte toisillenne kättä — ja eroisitte!
Gustaf: Myöskin minussa on kytenyt salanen toivo, se, että näkisin sen, jota olen rakastanut enemmän kuin henkeäni — olevan oikein hyvissä käsissä! Tosin olen minä kuullut paljon hyvää hänestä, tunnen kaikki hänen teoksensa, mutta olisin kumminkin tahtonut, ennen elämäni syksyä puristaa hänen kättänsä, katsoa häntä silmiin ja pyytää häntä hellin hoitamaan sitä aarretta, jonka kohtalo on jättänyt hänen käsiinsä. Minä tahtoisin samalla kertaa sammuttaa tätä vasten tahtoani syttynyttä vihaa, jonka täytyy kyteä täällä povessa, ja minä toivoisin saavani rauhaa ja nöyryyttä mieleeni, jotta minä voisin surullisen elämäntien lippuun päästä!
Tekla: Sinä olet sanonut minun ajatukseni ja sinä olet käsittänyt minut! — Kiitos siitä!
Gustaf: Ah, minä olen vaan halpa-arvonen mies ja liiaksi olin minä vähäpätönen, saattaakseni sinun varjoon! Minun yksitoikkonen elämäni, mun orjantyöni, mun ahdas piirini ei sopinut sinun vapautta janoovalle sielullesi. Minä myönnän sen! Mutta sinä ymmärrät — sinä joka olet katsonut ihmissieluun — kuinka vaikeata on ollut myöntää tätä itsellesi!
Tekla: Jaloa, suurta on tunnustaa heikkoutensa — kaikki eivät sitä voi! (huokaa) — Mutta sinulla oli aina rehellinen, uskollinen ja luotettava luonne — jota minä arvostin — mutta ...
Gustaf: Minä en ollut semmoinen silloin, mutta kärsimykset puhdistavat meidät, suru jalostaa meidät, ja — minä olen kärsinyt!
Tekla: Gustaf parka! — Voitko antaa mulle anteeksi? Voitko, sano?
Gustaf: Antaa anteeksi? Mitä? Minähän pyydän sinulta anteeksi!
Tekla: Luulenpa, että me molemmat itkemme — vanhat ihmiset!
Gustaf: Vanhat! Niin! minä olen vanha! Mutta sinä, sinä nuorrut päivä päivältä!
(Istuutuu huomaamatta tuolille vasemmalla, jonka jälkeen Tekla istun chäslongille).
Tekla: Luuletko niin?
Gustaf: Ja lisäksi puet sinä itsesi aistikkaasti!
Tekla: Sen olen sulta oppinut! Etkös maista, että sinähän se olit, joka keksit minun värini?
Gustaf: En muista!
Tekla: Aivan todella! Etkö sinä muista — hm! — minä muistan, kuinka sinä olit oikein vihanen minulle niinä päivinä, jolloin mulla ei ollut mitään ponceanväristä päälläni!
Gustaf: En minä ollut vihanen! Minä en koskaan ollut vihanen sinulle!
Tekla: Olit sinä, silloin kun opetit minua ajattelemaan — muistatko sitä? Sillä sitä minä en osannut ollenkaan!
Gustaf: Osasit sinä ajatella! Tekeehän sitä kaikki ihmiset! Ja nyt sinä olet oikein terävä, ainakin kun kirjailet!
Tekla (hämillään, kiiruhtaa keskustelua): Niin, rakas Gustaf, hauskaa oli ainakin nähdä sinua taaskin, ja näin rauhallisissa oloissa.
Gustaf: No, en kai minä nyt ollut mikään erinomainen mellastaja ja olihan sulla jotenkin rauhallista minun luonani!
Tekla: Niin, hyvin rauhallista!
Gustaf: Soo-o! Mutta huomaas, että minä luulin sinun tahtovan minut semmoiseksi! Siltä se ainakin tuntui silloin, kun olit kihloissa.
Tekla: Eihän sitä tiennyt silloin, mitä tahtoi! Ja sitäpaitsi oli äiti neuvonut teeskentelemään!
Gustaf: No nyt olet sinä saanut svengia! Taiteilijaelämähän on säkenöitsevää, eikä sinun miehesi näy mikään unikeko olevan!
Tekla: Voi sitäkin hyvää saada lujaksi!
Gustaf: Mitä! Sinullahan taitaa olla vielä minun korvarenkaani korvissasi!
Tekla (hämillään): Niin, miksikä en niitä saisi pitää: — Emmehän me koskaan ole olleet vihamiehiä ja sitten ajattelin minä, että minä voisin kantaa niitä merkkinä — ja muistona — siitä, ettemme ole olleet vihamiehiä — ja sitäpaitsi, tiedätkös mitä, semmoisia ei ole saatavissa enään (irroittaa toisen korvarenkaan).
Gustaf: Niin, se on kyllä hyvä, mutta mitä sanoo mies siitä?
Tekla: Mitä minä huolin siitä, mitä hän sanoo!
Gustaf: Etkö välitä siitä! — Mutta siinä teet hänelle väärin! — Sen kautta voi hän joutua naurunalaiseksi!
Tekla (lyhyesti kuin itsekseen): Sitä on hän tarpeeksi jo ennaltaan!
Gustaf (nähtyään ettei Tekla saa helposti rengasta paikoilleen nousee seisomaan): Saanko luvan auttaa, kenties?
Tekla: Kyllä, kiitoksia paljon!
Gustaf (nipistäen häntäkorvasta): Tuo piskuinen korva! — Ajatteles, jos mies näkisi meidät nyt!
Tekla: Niin, siitä se itku syntyisi!
Gustaf: Onko hän sitten mustasukkainen.
Tekla: Jos se on mustasukkainen! Kyllä, sen voin vakuuttaa!
(melua oikean puoleisesta huoneesta).
Gustaf: Kuka siellä asuu?
Tekla:En tiedä! — No, kerrohan nyt miten sinä voit, ja mitä sinä hommaat!
Gustaf: Kerro sinä, miten sinä voit!
Tekla (hämillään, nostaa ajatuksissaan verhon kuvanpäältä).
Gustaf: Ei; Mutta kuka siinä on! — Mitäh! — Sehän olet sinä!
Tekla: Sitä en usko.
Gustaf. Mutta se on sinun näköisesi!
Tekla (kyynillisesti): Luuletko niin!
Gustaf: Tuosta johtuu mieleen tarina: Kuinka voi Teidän Armonne katsoa sitä!
Tekla (nauraa hohottaa). Sinä olet niin hassu! — Osaatko paljon uusia kaskuja?
Gustaf: En, mutta sinun kai pitäisi osata.
Tekla: Minä en saa koskaan kuulla mitään hauskaa enään!
Gustaf: Onko hän kaino?
Tekla: Onpa — jotenkin!
Gustaf: Ei muuten?
Tekla: Hän on niin sairas nyt!
Gustaf: Niin, kuka käski pikkuveljen mennä nuuskimaan toisen mehiläispesää!
Tekla (nauraa): Kyllä olet hupsu!
Gustaf: Pikku raukka! — Muistatko kun me olimme vastanaineita — että me asuimme tässä huoneessa! Mitä: Tämä oli toisin sisustettu silloin! Esim. pilarin päässä tuolla oli piironki, ja tuossa sänky.
Tekla: Hiljaa!
Gustaf: Katso minuun!
Tekla: Sen saatan kyllä tehdä!
(He katsovat toisiinsa.)
Gustaf: Luuletko voitavan unhottaa sitä, josta on saatu syvällinen vaikutus!
Tekla: En! Ja muistojen voima on suuri! Nuoruuden muistojen ainakin.
Gustaf: Muistatko, kun minä sinut ensiksi tapasin? Sinä olit pieni, herttainen lapsi; pieni rihvelitaulu, johon vanhemmat ja opettajatar olivat töhertäneet muutamia variksenjalkoja, jotka minä sain pyyhkiä pois. Ja sitten kirjoitin minä uusia tekstiä mieleni mukaan, kunnes taulu sinun mielestäsi oli täyteen kirjoitettu. Siitä syystä juuri minä en tahtoisi olla miehesi sijassa — no, se on hänen asiansa! — mutta myöskin siitä syystä että on niin hauskaa tavata sinut! Meidän ajatuksemme yhtyvät niin mainiosti, ja näin sinun vierelläsi istuissani ja tarinoidessani tuntuu minusta, kuin avaisin palloja, jotka olit täyttänyt vanhalla viinillä! Minä saan takasin viinini, mutta väljähtyneenä! Ja nyt, kun olen aikeissa mennä uusiin naimisiin, olen minä tahallani valinnut nuoren tytön, jonka minä voin kasvattaa mieleni mukeiseksi, sillä, huomaas, nainen on miehen lapsi, ja jos hän ei tule susi, niin tulee mies hänen lapsekseen ja silloin on maailma ylösalasin!
Tekla: Menetkö sinä uusiin naimisiin?
Gustaf: Menen! Minä koetan onneani vielä kerran, mutta tällä kertaa valjastan minä visummin, niin ettei rikkoumista satu toiseen kertaan.
Tekla: Onko hän kauniskin?
Gustaf: On, minulle asti! Mutta kenties minä olen liian vanha! Ja omituista, — että nyt, kun sattuma on tuonut minut sinun läheisyyteesi, — nyt alan minä epäillä, uutta leikkiä mahdolliseksikaan.
Tekla: Kuinka niin?
Gustaf: Minun juureni istuvat vielä kiinni sinun maaperässäsi, sen tunnen, ja nuo vanhat haavat puhkeavat jälleen auki! Sinä olet vaarallinen nainen, Tekla!
Tekla: Vai niin! Ja minun nuori mieheni väittää, etten minä voi tehdä mitään valloituksia enään!
Gustaf: Se on: hän on lakannut rakastamasta sinua.
Tekla: Mitä hän tarkottanee rakkaudella, sitä en ymmärrä!
Gustaf: Te olette olleet piilosilla niin kauan, ettette enään saa kiinni toisianne! Semmoista tapahtuu! Sinun on täytynyt teeskennellä viattomuutta itsellesi, niin hän ei uskalla! Niin, näetkös, sillä on haittansa tuolla vaihtokaupallakin. Sillä on omat haittansa!
Tekla: Sinä moitit …
Gustaf: En ollenkaan ! Mitä tapahtuu, tapahtuu jonkunlaisesta välttämättömyyden pakosta, sillä jos se ei olisi tapahtunut, olisi jotakin muuta tapahtunut, mutta nyt tapahtui se, ja niin tapahtui se!
Tekla: Sinä olet valistunut mies, sinä! Enkä minä ole tavannut ketään, jonka kanssa vaihtaisin ajatuksia niin kernaasti! Sinä olet niin vapaa nuhteista ja nuhdesaarnoista, että sinulla on niin vähäiset vaatimukset ihmisiltä, että tuntee itsensä vapaaksi sinun seurassasi. Tiedätkö, että minä olen mustasakkainen sinun tulevalle vaimollesi!
Gustaf: Ja tiedätkö, että minä olen mustasukkainen sinun miehellesi!
Tekla: (nousten) Ja nyt täytyy meidän erota! Ainiaaksi!
Gustaf: Niin meidän täytyy erota! — Mutta ei jäähyväisittä! Eikö totta?
Tekla: (levottomana)
Gustaf (Seuraten häntä lattialla): Täytyy! — Meidän täytyy ottaa jäähyväiset! Meidän täytyy upottaa muistot päihtymiseen, joka on oleva niin huumauttava, että siitä herätessämme muistimme on mennyttä — semmoista huumausta on olemassa näetkös! (kietoo kätensä hänen ympärilleen). Sinua painaa maahan sairaloinen henki, joka tartuttaa sinuun näivetystaudin! Minä puhallan uutta henkeä sinuun, minä saan sinun lahjasi kukkimaan syksyllä, kuin remontanttiruusun, minä ...
(Kaksi matkustavaa naista näkyy verannan ovessa; näyttävät hämmentyneiltä osottavat sormellaan, nauravat ja menevät tiehensä.)
Tekla (irroittuu): Ken oli siellä?
Gustaf (välinpitämättömänä.): Joitakin matkustavaisia!
Tekla: Mene pois tieltäni! Minä pelkään sinua!
Gustaf: Miksi?
Tekla: Sinä otat minun sieluni.
Gustaf: Ja annan sijaan omaani! Sulla ei ole mitään sielua toisekseen, se on vaan näköhairaus.
Tekla: Sinulla on omituinen tapa lausua epäkohteliaisuuksia, niin ettei sinuun edes suutu.
Gustaf: Se tulee siitä, että sinä tunnet minulla olevan ensimäisen kiinnityksen! — Sano nyt. Missä — ja milloin?
Tekla: En! Hän käy mulle sääliksi! Hän rakastaa minua varmaankin vielä; ja minä en tahdo tehdä enemmän pahaa!
Gustaf: Hän ei rakasta sinua! Tahdotko todistuksia?
Tekla: Mistä voit sinä ne hankkia?
Gustaf (ottaa maasta valokuvan palaset): Täältä! Katso itse!
Tekla: Oh! Se on hävytöntä!
Gustaf: Siinä näet nyt itse! — Siis milloin? ja missä?
Tekla: Mikä katala konna!
Gustaf: Milloin!
Tekla: Hän matkustaa tänä iltana kahdeksan laivalla!
Gustaf: Siis ...
Tekla: Kello yhdeksän! (Melua oikeanpuolisesta huoneesta). Ken tuossa huoneessa asuu, joka pitää semmoista melua?
Gustaf (menee avaimen lävelle): Katsotaan! — Siellä näkyy kumoonkaadettu divaanipöytä ja särjetty vesikarahvi! Ei mitään muuta! Ehkäpä ovat sulkeneet koiran sisään! — Siis kello yhdeksän!
Tekla: Se on päätetty! Syyttäköön itseänsä! — Ajattelee semmoista kavaluutta, ja hänessä, joka on saarnannut rehellisyyttä, joka on opettanut minut puhumaan totta! — Mutta maltahan — kuinkas se olikaan! — Hän otti minut vastaan melkein vihamielisesti — ei tullut laiturille — ja sitten — ja sitten puhui hän jotakin nuorukaisista höyrylaivalla, jota minä en ollut ymmärtävinäni — mutta kuinka saattoi hän tietää sen? — Maltahan — ja sitten filosofeerasi hän naisesta — ja sitten kummittelit sinä hänelle — ja sitten puhui hän rupeemisestaan kuvanveistäjäksi, sillä se oli nykyajan taidetta — aivan niin kuin sinäkin mietit ennen vanhaan!
Gustaf: Ihanko todella!
Tekla: Ihanko todella! — Ah! nyt ymmärrän minä! Nyt alan käsittää minkälainen konna sinä olet! Sinä olet ollut täällä riistämässä häneltä henkeä. Sinä olit istaunut tuolla chäslongilla; uskottelit hänelle että hän poti langettavaa tautia, että hänen pitäisi elää aviottomuudessa; että hänen pitäisi olla mies ja nousta kapinaan vaimoansa vaataan! Niin sinä se olit! — Kuinka kauan olet ollut täällä?
Gustaf: Minä olen ollut täällä kahdeksan päivää!
Tekla: Ja se olit siis sinä, jonka minä näin höyrylaivalla!
Gustaf: Se olin minä.
Tekla: Ja nyt luulit sinä saavasi minut ansaan?
Gustaf: Siinä sinä jo olet!
Tekla: En vielä!
Gustaf: Olet!
Tekla: Sinä hiivit minun lampaani niskaan, kuin susi! Sinä tulit tänne se konnan juoni mielessäsi, että turmelisit onnemme, ja sinä toteutit sitä siksi, kuin minä sain silmäni auki ja tein aiheesi tyhjäksi!
Gustaf: Asia ei ele aivan niin, kuin sinä sanot? — Näin oli se todellisuudessa! — Että teidät paha perisi, oli luonnollisesti salainen toiveeni! Mutta minä olin melkein varma, ettei minun tarvitseisi olla siinä osallisena! Ja sitä paitsi on minulla ollut niin paljon muuta tekemistä etten mitenkään joutanut vehkeilemisiin! Mutta kun sattumalta vetelehdin matkoilla ja näin sinut nuorten herrain seurassa höyrylaivalla, oli mielestäni aika tullut pistäytyä Teidän luoksenne!
Minä tulin tänne ja sinun lampaasi heittäytyi paikalla suden syliin. Minä herätin hänen myötätuntoisuutensa jonkunlaisen heijastusvoiman avulla, jota selittämään en ruvennut, koska en tahtonut olla niin epäkohtelias; ensin heräsi minussa sääli häntä kohtaan, oljentelihan hän samassa surkeudessa kuin minäkin kerran. Mutta sitten tuli hän sormineeksi erästä vanhaa haavaa minussa — kirjaa, näet, ja epattoa — ja niin heräsi minussa halu purkaa hänet pala palaltaan — sotkea palaset niin sekasin, ettei häntä enää voisi kokoon panna — ja siinä onnistuin minä, tunnollisten valmistustesi tähden !Niin olit sinä vielä jälellä. Sinä olit vieterinä koneistossa ja se piti saada poikki. Silloin saisimme kuulla surinata!
Tullessani tänne sinun luoksesi, en oikeastaan tietänyt mitä sanoisin! Olihan mulla tuumia montakin kuin pelarilla, mutta sinun liikkeistäsi riippui koko pelin kohtalo! Toinen auttoi toista, sattuma tuli väliin ja niin tartuit sinä kiikkiin. — Nyt olet sinä kiini!
Tekla: En!
Gustaf: Olet, kuin oletkin! — Se mitä kaikkein vähimmin toivoit, on toteutunut! Maailma — kahden matkustavan naisen edustamana — joita minä en kutsunut — sillä minä en ole mikään vehkeilijä — maailma on nähnyt sinun sopineen edellisen miehesi kanssa ja — katuvaisena ryömineen hänen uskolliseen syliinsä! Onko siinä kylliksi?
Tekla: Voisihan kostosi jo tuohonkin tyytyä! — Mutta sano sinä, joka olet niin valistunut, ja niin vilpitön: mikä siihen on syynä, että sinä, jonka mielestä kaikki tapahtuu välttämättömyydenpakosta, ja kaikki meidän toimemme ovat pakollisia —
Gustaf (oijasten): Johonkin määrin pakollisia.
Tekla: Se on yhdentekevä!
Gustaf: Ei ole!
Tekla: — mikä siihen oli syynä, että sinä, joka pidät minua syyttömänä, koska luonteeni ja olosuhteet pakottivat minut menettelemään siten kuin olen tehnyt, kuinka voit sinä pitää itsesi oikeutettuna kostoon?
Gustaf: Kyllä, samasta syystä, ja siitä syystä, että luonteeni ja olosuhteet pakottivat minua kostamaan! Olemmehan siten tasassa! — Mutta tiedätkös, mistä syystä te molemmat satuitte joutamaan tappiopuolelle tässä taistelussa?
Tekla: (halveksivan näköisenä).
Gustaf: — minkä tähden annoitte pettää itsenne? — Joo, sentähden, että minä olin voimakkaampi teitä, ja viisaampi! Sinä olit epatto! — ja hän! Siinä näet, ettei sitä ole epatto siitä syystä, ettei kirjota romaaneja tai maalaa tauluja! Pane se mieleesi!
Tekla: Sinulla ei ole lainkaan tunteita?
Gustaf: Ei ollenkaan! — Mutta siitä syystä minä juuri osaan ajatella, josta sulla on hiukan kokemusta, ja toimia, josta juuri sait hiukan kokemusta!
Tekla: Ja kaikki tämä vain siitä syystä, että olin loukannut sinun itserakkauttasi!
Gustaf: Se ei suinkaan ole vain! Ole loukkaamatta toisten itserakkautta! Se on arin kohta ihmisessä!
Tekla: Kostonhimoinen raukka! Hyi!
Gustaf: Kevytmielinen raukka! Hyi!
Tekla: Se on minun luonteeni, vai mitä?
Gustaf: Se on minun luonteeni, vai mitä? — Ensin täytyy ottaa selko ihmisluonteesta muissa, ennenkuin antaa omalle luonteelleen vapaat kädet! Se voipi haavoittaa muuten, ja silloin syntyy itkua ja hammastenkiristystä!
Tekla: Sinä et voi koskaan antaa anteeksi...
Gustaf: Voin! Minä olen antanut sinulle anteeksi!
Tekla: Sinä?
Gustaf: Juuri minä! Olenko kohottanut kättäni teitä vastaan kaikkina näinä vuosina. En! Ja nyt käväsin minä vaan luonanne, ja te halkesitte! Olenko lausunut pienintäkään moitetta, nuhdellut tai saarnannut,? En! Minä olen laskenut hieman leikkiä miehesi kanssa, ja siinä oli jo kylliksi tekemään loppua hänestä.
Mutta tässä seison minä nyt sekä kantajana että vastaajana! Tekla! Eikö sinulla ole mitään moittimista itsessäsi?
Tekla: Ei kerrassaan mitään! — Kristityt sanovat Jumalan ohjaavan tekomme, toiset kutsuvat sitä kohtaloksi, emmekö me siis ole syyttömiä?
Gustaf: Olemme johonkin määrin, mutta pieni ompeleen aukeama on kumminkin olemassa, josta syyllisyys pistää näkyviin; ja velkojat saapuvat ennemmin tai myöhemmin! Syytön, mutta vastuunalainen! Syytön Hänen edessään, jota ei enään ole olemassa; vastuunalainen oman itsensä ja lähimmäistensä edessä.
Tekla: Sinä tulit siis velkomaan?
Gustaf: Minä tulin ottamaan takasin sen, jonka sinä olit varastanut, en sitä, jonka olit lahjaksi saanut! Sinä olit varastanut kunniani, ja sen voin minä takasin saada ainoastaan ottamalla sinun! Olinko oikeassa?
Tekla: Kunnia! Hm! Ja nyt sinä olet tyytyväinen!
Gustaf: Nyt olen minä tyytyväinen! (Soittaa kyyppäriä).
Tekla: Ja nyt matkustat sinä morsiamesi luo!
Gustaf: Morsianta minulla ei ole! — Enkä sitä tahdo! En matkusta kotiin, koska minulla ei ole kotia, enkä minä sitä tahdo!
(Kyyppäri sisään).
Tuo laskuni; minä lähden kahdeksan laivalla!
(Kyyppäri kumartaa ja poistuu).
Tekla: Ilman sovintoa?
Gustaf: Sovintoa! Sinulla on niin monta sanaa, joilla ei ole enään mitään merkitystä! Sopia? Rupeisimmeko elämään kolmen kesken? Sinun asiasi olisi sovittaa korvaamalla kaikki, mutta sitä et sinä voi! Sinä olet vaan ottanut, mutta minkä otit, sen söit, niin ettet voi antaa sitä takasin! — Oletko tyytyväinen, jos sanon näin: anna anteeksi, ettäs revit paloiksi sydämeni; anna anteeksi, ettäs häpäisit minut; anna anteeksi, ettäs seitsemän vuoden arkipäivinä olin oppilasteni pilkan esineenä; anna anteeksi, ettäs päästin sinut vapaaksi vanhempain vallasta: ettäs pelastin sinut tietämättömyyden ja taikauskon kahleista, ettäs asetin sinut huoneeni ylitse, lahjotin sulle aseman ja ystäviä, tein sinusta naisen oltuasi lapsi! Anna minulle anteeksi niinkuin minäkin annan sinulle! — Nyt vedän ristin velkakirjaani! Mene nyt ja tee tili toisenkin kanssa!
Tekla: Mitä olet sinä tehnyt hänelle? Minä alan epäillä — jotakin — kauheata!
Gustaf: Hänelle! — Rakastatko häntä vielä?
Tekla: Rakastan!
Gustaf: Ja äsken minua! Oliko se totta?
Tekla: Se oli totta!
Gustaf: Tiedätkö, mikä sinä silloin olet?
Tekla: Sinä halveksit minua?
Gustaf: Minä säälin sinua! Se on ominaisuus, minä en sano sitä viaksi, mutta se on ominaisuus, joka on epäedullinen seurauksiensa vaoksi. Tekla parka! — En tiedä — mutta minua melkein kaduttaa, vaikka olenkin viaton — aivan kuin sinä! Mutta kenties on sinulle hyötyä siitä, että tunnet samat tunteet kuin minä sillä kertaa! — Tiedätkö missä miehesi on?
Tekla: Nyt luulen sen tietäväni ! — Hän on sinun huoneessasi tässä vierellä! Ja hän on kuullut kaikki! Ja nähnyt kaikki! Ja se, joka on nähnyt enteen hän kuolee!
(Adolf näkyy verannan ovella; kuolonkalpeana, verinaarmu toisella poskella, seisten paikoillaan, sammunein silmin ja suu valkeassa vaahdossa).
Gustaf (peräytyen): Ei, tuolla on hän! — Tee nyt tili hänen kanssaan, niin saat nähdä, onko hän yhtä mukaantuva kuin minä! — Hyvästi!
(Menee vasemmalle, mutta pysähtyy).
Tekla (menee ojennetuin käsin Adolfia vastaan): Adolf!
Adolf (kyyristyy oven pieleen).
Tekla (heittäytyy Adolfin ylitse ja hyväilee häntä): Adolf! Mun rakas lapseni! Elätkö sinä! Sano, sano! — Antaahan hän anteeksi pahankuriselle Teklalleen! Anteeksi! Anteeksi! Anteeksi! Pikkuveljen pitää vastata, kuuleeko hän! — Ei, Jumalani, hän ei kuule. Hän on kuullut! O, hyvä Jumala taivaassa, oi Jumalani, auta meitä, auta meitä!
Gustaf: Totisesti, hän rakastaa myöskin häntä! — Ihmisparka!
(Esirippu laskee).
Päivälehti n:ot 23 ja 25 29. ja 31.1.1902.
