Velkojat.
Kirj. Aug. Strindberg.
(suomennos.)
Henkilöt
Tekla.
Adolf, hänen miehensä, maalari.
Gustaf, hänen eronnut miehensä, lehtori.
(Matkustaa salanimellä.)
Näyttämö
Salonki kylpypaikassa. Ovi verannalle perällä, jossa näkyy maisema. Pöytä oikealla ja sillä sanomalehtiä; tuoli vasemmalla, chäslongi oikealla puolen pöytää.
Ovi sivuhuoneeseen oikealla.
Adolf ja Gustaf pöydän ääressä oikealla.
Adolf (hieroo vahakuvaa pienoiskavaletilla; molemmat kainalosauvansa vierellään).
— — — ja kaikesta tästä saan minä kiittää sinua.
Gustaf (polttaa sikaaria): Ah! Loruja!
Adolf: Ihan varmaan! Ensimmäiset päivät vaimoni matkalle lähdettyä venyin minä sohvalla ihan voimattomana ja ikävöin vain! Oli aivan kuin hän olisi ottanut kainalosauvani mukaansa, niin etten päässyt paikaltani tikahtamaan. Maattuani muutaman päivän, virkistyin jälleen ja aloin koota ajatuksiani; pääni, joka oli työskennellyt kuumeentapaisesti, alkoi jäähtyä, entiset menneet ajatukset palasivat takasin, työinto työhön ja luomiskyky heräsi jälleen — ja silmä sai takasin kykynsä katsomaan suoraan ja rohkeasti — ja sitten tulit sinä!
Gustaf: Kurjan näköisenä sinut tapasin, sen myönnän, ja sinä liikuit kainalosauvain välissä, mutta siltä ei ole sanottu, että minun läsnäoloni olisi ollut syynä sinun kostumiseesi. Sinä tarvitsit leppoa ja sinulta puuttui miesseuraa.
Adolf: Niin, se on totta, niinkuin kaikkikin, mitä sinä sanot; ja olihan mulla miesystäviä ennen, mutta mentyäni naimisiin, olivat ne minusta liikaa, minä tyydyin siihen ainoaan, jonka olin valinnut. Sitten jouduin uusiin piireihin, sain monta tuttavaa, mutta vaimoni tuli mustasukkaiseksi heihin — hän tahtoi omistaa minut yksinään, mutta, mikä oli pahempi, hän tahtoi myöskin omistaa minun ystäväni — ja niin jäin minä yksikseni lemmenkaipuineni.
Gustaf: Sinulla on taipumuksia siihen tautiin, veikkoseni !
Adolf: Pelkäsin kadottavani hänet — ja koetin siis estää; mitäs pahaa siinä nyt on? Mutta minulla ei koskaan ollut pelkoa siitä, että hän tulisi minulle uskottomaksi. —
Gustaf: Ei, sitä ei aviomies koskaan pelkää!
Adolf: Ei, eikös se ole merkillistä! Se mitä minä oikeastaan pelkäsin, oli että nuo ystävät saisivat vaikutusvaltaa häneen ja sen kautta välillisesti minuunkin — ja sitä minä en voinut kärsiä.
Gustaf: Teillä oli siis eriäviä mielipiteitä, vaimollasi ja sinulla!
Adolf: Koska sinä olet saanut tietää jo niin paljon, niin kuule sitten kaikkikin. — Vaimollani on itsenäinen luonne — mille sinä hymyilet:
Gustaf: Anna tulla vaan! — hänellä oli itsenäinen luonne ...
Adolf: Joka ei tahtonut ottaa mitään minulta...
Gustaf: Mutta kaikilta muilta!
Adolf (vaitiolon jälkeen): Niin! — Ja minusta tuntui, kuin vihaisi hän ajatuksiani erittäinkin siitä syystä, että ne minusta olivat lähteneet, eikä siitä syystä, että ne olivat mahdottomia. Sillä usein sattui, että hän esitti aatteita, jotka ennen vanhaan olivat minun ja joita hän nyt lateli ominaan; niin, sattuipa niinkin, että eräs ystäväni syötti hänelle minun ajatuksiani, suoraan lähteneitä minusta, ja silloin ne maistoivat. Kaikki maistoi, paitsi mikä oli lähtenyt minusta.
Gustaf: Toisin sanoen, sinä et ole oikein onnellinen?
Adolf: Olen, minä olen onnellinen! Minä sain sen, jonka halusin, enkä ole koskaan ketään muuta toivonutkaan.
Gustaf: Etkö koskaan halunnut tulla vapaaksi?
Adolf: En, sitä en voi sanoa. Kyllä, joskus olen kuvitellut, että lepo astuisi sijaan, jos vaan olisin vapaa — mutta kun hän vaan on jättänyt minut, olen minä ikävöinyt häntä kuin käsiäni ja jalkojani! Se on kummallista, mutta minusta on joskus kuin jos hän ei olisi oma itsensä, vaan yksi osa minusta; sisäinen elin, joka vei mukanaan minun tahtoni, elämänhaluni; kuin jos minä olisin sijoittanut häneen sen elamänytimen, josta anatomia puhuu!
Gustaf: Ehkäpä asian laita onkin niin!
Adolf: Kuinka se olisi mahdollista? Onhan hän itsenäinen olento, pää täynnä omia ajatuksia; ja kun minä yhdyin häneen, en ollut mitään, taiteilijalapsi. jonka hän kasvatti.
Gustaf: Mutta sitten kehitit sinä hänen ajatuksiaan ja kasvatit häntä, eikö totta?
Adolf: En! Hän herkesi kasvamasta, ja minä vaan kiirehdin!
Gustaf: Niin, se on tosiaankin omituista, että hänen kirjailemisensa taantui heti ensimäisen kirjan jälkeen, taikka ainakaan ei siitä sen koommin ole näkynyt merkkiäkään! Mutta sillä kertaa oli hänellä kiitollinen aine — hänellähän kuuluu olleen oma miehensä mallina — sinä et koskaan tuntenut häntä? Sehän kuulun olleen aika epatto!
Adolf: Minä en tuntenut häntä koskaan, sillä hän oli matkustanut pois jo kuusi kuukautta ennen, mutta oikea epattojen esikuva lieneehän ollut, vaimoni kuvauksesta päättäen!
(Hetkisen vaitiolo)!
Ja että hänen kuvauksensa on todenmukainen, siitä saat olla varma!
Gustaf: Niin olenkin! — Mutta miksi otti hän hänet?
Adolf: Siksi ettei hän tuntenut miestä; eikäpä taida koskaan tunteakaan toistaan ennenkuin jälestäpäin!
Gustaf: Siispä ei pitäisi mennä naimisiin ennenkuin — jälestäpäin! — No niin, hän oli kai tyranni, tietysti !
Adolf: Tietysti?
Gustaf: Sitähän ne ovat kaikki aviomiehet (koettaa eteenpäin) ja sinä et suinkaan pienin.
Adolf: Minäkö! Joka annan vaimoni mennä ja tulla ihan mielensä
mukaan ...
Gustaf: No, sitä tässä vielä puuttuisi! Varmaankin tahtoisit pistää hänet lukkojen taakse! Mutta pidätkö siitä, että hän on ulkona öisin?
Adolf: En, siitä en tosiaankaan pidä!
Gustaf: Näetkö? nyt! Suoraan sanoen, sinä joudut vaan naurunalaiseksi sen kautta!
Adolf: Joudunko minä naurunalaiseksi sen kautta että osoitan luottamusta vaimooni?
Gustaf: Joudut totta tosiaan; ia sinä jo olet, naurunalainen! Ja oikein perinpohjin!
Adolf: (hermostuneesti): Minä! Sitä minä kaikkein vähimmin tahtoisin olla ja toinen järjestys täällä syntyä täytyy.
Gustaf: Ei noin kiivaasti! Sinä voit saada taudinkohtauksesi takasin!
Adolf: Mutta minkätähden ei hän tule naurunalaiseksi, jos minä olen ulkona öisin?
Gustaf: Minkätähden! Se ei sinua liikuta, mutta niin se vaan on, ja sillaikaa kuin sinä mietit syytä miksi, on onnettomuus jo tapahtunut!
Adolf: Mikä onnettomuus?
Gustaf: Vähät siitä; mies oli tyranni, jonka hän oli ottanut tullakseen vapaaksi; sillä siksi pääsee tyttö ainoastaan sen kautta että hankkii itselleen kaidin, tuon niin kutsutun miehen.
Adolf: Luonnollisesti!
Gustaf: Ja nyt olet sinä kaiti.
Adolf: Minäkö?
Gustaf: Koskas olet hänen miehensä!
Adolf: (ajatuksissaan).
Gustaf: Enkö ole oikeassa.
Adolf: (rauhattomana) Enpä tiedä! — Elelee yhdyselämää naisen kanssa vuosikausia, eikä koskaan tule ajatelleeksi hänestä, tahi suhteestaan ja siten sitä rupee miettimään — ja niin sitä on päässyt alkuun — Gustaf, sinä olet minun ystäväni! Sinä olet ainoa miesystävä, joka minulla on ollut! Näinä kahdeksana päivänä olet sinä herättänyt minussa uskallusta elämään: on aivan kuin sinun magnetismisi olisi vuotanut ylitseni; sinä olet ollut minulle kelloseppänä, joka pani kuntoon koneiston päässäni ja pingoitti vieterin. Etkös itsekin huomaa että minä ajattelen terävämmin, puhun selvemmin, ja itse minä luulen, että ääneni on saanut entisen kirkkautensa takasin!
Gustaf: Niin luulen minäkin; kuinka se on selitettävissä?
Adolf: En tiedä, käykö tavaksi puhua hiljaa naisten kanssa, ainakin on Tekla aina moittinut minua kirkumisesta!
Gustaf: Ja niin sinä hiljensit ääntäsi ja pistit pääsi tohvelin alle!
Adolf: Elä sano sitä siksi! (ajattelee) Se on varmaan pahempaakin! Mutta elkäämme puhuko siitä nyt! — Mihinkäs minä jäinkään? Niin, sinä tulit tänne, ja sinä aukasit silmäni näkemään taiteeni salaisuuksia. Minä olin tosin jo kauan tuntenut vähenevää harrastusta maalaamiseen, koska se ei voinut antaa minulle sopivaa ainesta tuomaan ilmi sitä, jota tahdoin, mutta kun sinä selitit syyn ilmiöön ja kerroit miksi maalaustaide ei voi täyttää ajanvaatimuksia taiteelliseen viettiin nähden silloin selkeni minulle kaikki ja minä ymmärsin, että tästälähin oli minun mahdoton valmistaa mitään maalauksen alalla.
Gustaf: Oletko nyt ihan varma siitä, ettet voi enään maalata ja ettet sitten peräydy?
Adolf: Aivan varma! — Sillä minä olen koetellut itseäni ! Mennessäni levolle tuona iltana, jolloin siitä keskustelimme, tarkastelin väitteitäsi lause lauseeltaan, ja tunsin, että ne olivat oikeita. Mutta aamulla herättyäni ja selvittyäni iski kuin salama se ajatus päähäni, että sinä olit kenties erehtynyt, karkasin ylös, tartuin siveltimiini ja värilaatikkooni ja rupesin maalaamaan, mutta nyt oli se lopussa! Mielikuvitukseni oli mennyttä, kaikki oli vaan värisotkua ja minä kauhistuin itsekseni, kun olin voinut uskoa ja saanut muitakin uskomaan, että tuo maalattu vaate tuossa oli muuta kuin maalattua vaatetta. Verho oli pudonnut silmiltäni ja yhä mahdotonta oli ryhtyä maalaamiseen uudestaan, kuin tulla lapseksi jälleen!
Gustaf: Ja nyt tulit näkemään, että ajan tosiperäiset pyrinnöt, sen totuuden ja selvyyden vaatimukset löytävät muotonsa kuvanveistotaiteessa, joka antaa ruumiin, tarjoo ulottuvaisuutta kaikille kolmelle taholle...
Adolf (epävakaisesti): Kaikki kolme ulottuvaisuutta... niin, sanalla sanoen, ruumiin!
Gustaf: Ja niin tuli sinusta kuvanveistäjä; se on, sinä olit kuvanveistäjä, mutta olit kulkenut harhaan, tarvittiin ainoastaan opas, joka neuvoi sinut oikealle tielle... Sanohan, tunnetko nyt tuota suurta intoa työskennellessäsi?
Adolf: Nyt minä elän!
Gustaf: Saanko nähdä, mitä sinulla on tekeillä?
Adolf: Naiavartaloa!
Gustaf: Ilman mallia? Ja niin elävä!
Adolf (tylsästi): Niin, mutta se on jonkun näköinen! Se on ihmeellistä, että tuo nainen on minun ruumiissani, niinkuin minä hänen!
Gustaf: Jälkimäinen ei ole mikään ihme — tiedätkö, mitä transfusiooni on?
Adolf: Verensiirtoko? Tiedän.
Gustaf: Sinä näyt juoksuttaneen vertasi liian paljon; mutta katsellessani tuota kuvaa, ymmärsin yhtä ja toista, jota vaan aavistin ennen. Sinä olet rakastanut häntä äärettömästi!
Adolf: Niin, niin syvästi, etten voisi sanoa, onko hän minä vai olenko minä hän; kun hän nauraa, nauran minäkin; kun hän itkee, itken minäkin; ja kun hän — voitko käsittää sitä — synnytti lapsemme — tunsin minä synnytystuskat ruumiissani!
Gustaf: Tiedätkö mitä, hyvä ystäväni! On niin vaikeata sitä sanoa, mutta sinussa näkyy jo ensimäiset oireet langettavaan tautiin!
Adolf (kauhistuen): Minussa! Mistä voit sen päättää!
Gustaf : Siitä, että minä olen nähnyt nuo oireet nuoremmassa veljessäni, joka oli langennut irstaisuuteen in venere!
Adolf: Millä lailla, miten se tuli näkyviin — se?
Gustaf (elävästi kuvaillen).
Adolf (kuuntelee hyvin tarkkaavaisesti ja matkii tietämättään Gustafin liikkeitä).
Gustaf: Se oli kauheata nähdä, mutta jos sinä tunnet itsesi heikoksi, en minä tahdo kiusata sinua sitä kuvaamalla.
Adolf (hätäisesti): Kerro aina vaan, kerro!
Gustaf: No niin! Poika oli sattunut naimaan pienen viattoman tyttöraiskan, jonka pää oli kiharoissa, silmät kuin kyyhkyllä, kasvot kuin lapsella ja sielu kuin enkelillä. Mutta sittenkin onnistui hän anastamaan itselleen miehen etuoikeudet....
Adolf: Mitä ne ovat?
Gustaf: Initsiatsiooni luonnollisesti, ja silla seurauksella, että enkeli oli vähällä viedä hänet taivaaseen. Mutta ensin piti hänen tulla ristinpuuhun ja tuntea naulat lihassaan. Se oli hirveätä!
Adolf (hengitystään pidättäen): No, kuinkas se sitten oli!
Gustaf (hitaasti): Me saatoimme istua ja puhua, hän ja minä — ja kun minä olin puhunut hetkisen, kävivät hänen kasvonsa valkeiksi kuin palttina, kädet ja jalat jäykistyivät ja peukalot vääntyivät sisään kämmeneen päin näin! (Tekee liikkeen, Adolf matkii). Sitten kävivät silmänsä veripunaisiksi ja hän alkoi purra matustaa, kas näin (pureksii ja Adolf matkii). Kina korisi hänen kurkussaan, rintakehä puristui kokoon kuin höyläpenkissä; silmäterät hehkuivat kuin kaasuliekit, vaahtoa survoi kieli hänen suussaan ja hän vaipui — hiljaa — alas — taaksepäin — tuolilleen, aivan kuin hukkunut! Sitten …
Adolf (kuiskaamalla): Lopeta nyt!
Gustaf: Sitten... Oletko sairas?
Adolf: Olen!
Gustaf: (tuo lasin vettä) Kas niin, juo nyt, puhummeko jostain muusta.
Adolf (heikosti): Kiitos! Mutta jatka!
Gustaf: Niin! Herättyään ei hän muistanut mitään koko asiasta; hän oli — ihan yksinkertaisesti — ollut tiedottomana vaan! Oletko sinä ollut?
Adolf: Olen, minulla on joskus ollut pyörrytyskohtaus, mutta lääkäri sanoo sitä anemiiaksi.
Gustaf: Niin, se on vaan alkua se, näitkös! Mutta sen saat uskoa, että siitä tulee langettava tauti, jollet ota vaaria itsestäsi!
Adolf: Mitä pitää minun sitten tehdä?
Gustaf: Sinun täytyy elää täydellisesti erilläsi ensi aluksi!
Adolf: Kuinka kauvan sitä pitää kestää?
Gustaf: Pooli vuotta kaikkein vähimmin.
Adolf: Sitä en voi! Se tappaisi koko meidän yhdyselämämme!
Gustaf: Tee sitten testamenttisi!
Adolf (peittäen vaatteella vahakuvan): Minä en voi!
Gustaf: Etkö sinä voi pelastaa henkeäsi! — Mutta sanohan, koska nyt kerran olet minulle uskonut niin paljon, eikö ole olemassa jotakin muuta haavaa, jotakin salaista, joka vaivaa sinua, sillä harvinaista on, että vaan yksi syy epäsointuun on olemassa, kun elämä on niin kirjavata ja rikasta epäkohtien aiheista. Eikö sulla ole kuollutta lastissa, jota sinä salaat itseltäsi! — Sinä sanoit esimerkiksi äsken, että teillä oli lapsi, jonka olette antaneet pois. Miksi ette pidä sitä luonanne?
Adolf: Vaimoni tahto se oli!
Gustaf: Miksi? Puhu suusi puhtaaksi!
Adolf: Siksi, että kun se tuli kolmen vuoden ikäiseksi, alkoi se olla hänen näköisensä, tuon edellisen miehen!
Gustaf: Vai niin! Oletko sinä nähnyt tuota edellistä miestä?
Adolf: En, en koskaan! Olen vaan hätäisesti nähnyt erästä huonoa valokuvaa, mutta mitään samannäköisyyttä en voinut havaita.
Gustaf: Valokuvat eivät koskaan puhu totta, ja onhan hän sen jälkeen voinut maattua! — Mutta kumminkin, eihän se vaan ole herättänyt mitään epäluuloja sinussa?
Adolf: Ei ollenkaan! Lapsi syntyi vuosi häittemme jälkeen ja mieshän oli matkoilla, kun minä tapasin Teklan täällä — juuri tässä kylpypaikassa — vieläpä tässä huoneessakin, josta syystä juuri tulemme tänne joka kesä.
Gustaf: Sinulla ei siis voinut olla minkäänlaisia epäluuloja. Ja niitä ei sulla tarvitse ollakaan, sillä uudestaan naineen lesken lapset ovat usein miesvainajan näköisiä! Se on harmillista tietysti, ja siitä syystä poltettiin lesket Intiassa, kuten tiedät! — No, sanohan, oletko koskaan ollut mustasukkainen hänelle, hänen muistolleen? Eikö sitelöittäisi sinua, jos kerran tapaisit hänet kävelylläsi ja hän loisi sinun Teklaasi katseen, joka sanoisi sinulle: Me minun sijasta? — Me?
Adolf: En voi kieltää, ettei se ajatus ole ahdistanut minua!
Gustaf: Kas niin! — Ja siitä et koskaan pääse vapaaksi! Näetkös, maailmassa löytyy epäsointuja, jotka eivät koskaan korjaannu! Sentähden täytyy sinun täyttää, vahalla korvasi ja tehdä työtä! Tehdä työtä vanhentua ja koota joukottain vaikutelmia kansiluukulle, niin pysyy raato hiljaa.
Adolf: Anteeksi, että keskeytän! — Mutta — on merkillistä, kuinka sinä joskus puhuessasi olet Teklan näköinen! Sulla on omituinen tapa räpyttää silmiäsi, aivan kuin ampuessa, ja sinun katseillasi on sama valta ylitseni, kuin Teklan katseilla joskus...
Gustaf: Ihanko todella!
Adolf: Ja nytkin sanoit tuon ”ihanko todella” aivan samalla välinpitämättömällä äänenpainolla, kuin hän. Hänkin sanoo hyvin usein ”ihanko todella”.
Gustaf: Me olemme varmaankin sukua, kaukaista sukua, ovathan kaikki ihmiset toisilleen sukua! Omituista se on kaikissa tapauksissa, ja ihmeen hauskaa on tehdä tuttavuutta vaimosi kanssa nähdäkseen tuota!
Adolf: Mutta ajatteleppa, ettei hän koskaan lainaa ainoatakaan lausetta minulta, hän pikemmin karttaa minun sanaluetteloani, enkä kertaakaan ole nähnyt hänen käyttävän pienintäkään kädenliikettäni. Saavathan ihmiset tavallisesti avioyhtäläisyyttä, joksi semmoista kutsutaan.
Gusfaf: Saavat kai. Mutta tiedätkös mitä? — Se nainen ei ole koskaan rakastanut sinua!
Adolf: Mitä kummia!
Gustaf: Niin vain, anteeksi! Mutta näetkös, naisen rakkaus on ottamista, vastaanottamista, ja se jolta hän ei mitään ota, sitä ei hän koskaan rakasta! Hän ei ole koskaan rakastanut sinua!
Adolf: Etkö luule hänen voivan rakastaa muuta kuin yhden kerran?
Gustaf: En; ei hevillä kukaan anna pettää itseään muuta kuin kerran; senjälkeen pidetään silmät auki! Sinä et koskaan ole tullut petetyksi; sentähden pitää sinun varoa itseäsi niiltä, jotka ovat sen opin käyneet. Ne ovat vaarallisia, ne!
Adolf: Sinun sanasi leikkelevät kuin veitsi, ja minä tunnen jotakin särkyvän itsessäni, mutta minä en voi sitä estää; ja se tekee hyvää tuo leikkaus, sillä ne ovat paiseita, jotka särkyvät ja jotka, eivät koskaan voineet kypsyä! — Hän ei ole koskaan rakastanut minua! — Miksi hän otti minut sitten?
Gustaf: Puhu ensiksi siitä, kuinka hän tuli ottaneeksi sinut, ja olitko se sinä, joka otit hänet, vaiko hän joka otti sinut!
Adolf: Luoja tiesi, jos minä voin vastata siihen! — Ja kuinka se tapahtui! — Se ei tapahtunut yhdessä päivässä!
Gustaf: Koetanko arvata, kuinka se tapahtui.
Adolf: Sitä et sinä voi!
Gustaf: Elä sano; sen verran kuin puheestasi olen oppinut tuntemaan sinua ja vaimoasi, voin minä selittää koko juonen! Kuule päältä, (tyyneesti, melkein leikillisesti). Mies oli opintomatkalla, ja vaimo oli kotona. Aluksi tuntui vaimosta suloiselta olla vapaana; sitten seurasi tyhjyys, sillä minä oletan, että hän oli jotenkin tyhjä elettyään yksinään neljätoista päivää. Sitten tulee tuo toinen mies, ja tyhjyys rupee siten vähitellen täyttymään. Vertaillessa alkaa matkalla oleva hälvetä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli pitkän matkan päässä; — sinähän tiedät, etäisyyden neliöllä. — Mutta kun he tuntevat intohimojen heräävän, käyvät he rauhattomiksi oman itsensä, omantuntonsa ja hänen edessään. He hakevat turvaa ja piilottuvat viikunalehvien taakse, leikkivät veljeä ja sisarta, ja mitä lihallisemmiksi intohimot kasvavat, sen henkisemmäksi sepittävät he suhteensa.
Adolf: Veljeä ja sisarta. Mistä sinä sen tiedät?
Gustaf: Arvasinhan sen. Lapset leikkivät tavallisesti isää ja äitiä, mutta kasvettuaan isommiksi, leikkivät he veljeä ja sisarta — peittääkseen sitä, joka on peitettävä! Sitten tekevät he siveyslupauksen — ja niin ovat he kuuropiilosilla — kunnes löytävät toisensa jossakin loukosa, jossa he tietävät olevansa suojassa syrjäisen katseilta! (teeskennellyllä ankaruudella). Mutta he tuntevat sydämmessään, että joku näkee heidät pimeydessä — ja he säikähtyvät — ja säikähdyksen kestäessä rupee poissaoleva kummittelemaan — kasvamaan — muuttamaan, ja hänestä herkii painajainen, joka häiritsee heidän lempiuntansa, velkoja, joka rynkyttää eviin, he näkevät pesuvadissa hänen mustan kätensä omiensa välissä, he kuulevat hänen kamalan äänensä yön hiljasuudessa, jota piti häiritä ainoastaan sykkivät suonet. Hän ei estä heitä saamasta toisiaan, mutta hän hämmentää heidän onnensa. Ja kun he tuntevat sen salaisen voiman, jolla hän hämmentää heidän onnensa, kun he vihdoinkin pakenevat mutta pakenevat turhaan muistoa, joka seuraa heitä, velkaa, jonka he ovat jättäneet suorittamatta, ja yleistä mielipidettä, joka pelottelee heitä, ja kun heillä ei ole voimaa kantamaan velkakuormaansa, niin piti saataman syntipukki vaikka mistä ja teurastettaman! He olivat vapaa-ajattelijoita, mutta he eivät uskaltaneet astua esiin ja puhua suutaan puhtaaksi hänelle sanomalla: me rakastamme toisiamme! — Niin, he olivat pelkureita, ja sen tähden piti tyranni tapettaman! Onko se oikein?
Adolf: Niin, mutta sinä unhotat, että hän kasvatti minua, antoi mulle uusia ajatuksia ...
Gustaf: Minä en ole unhottanut sitä! Mutta sano minulle, miksi hän ei voinut kasvattaa sitä toistakin — vapaa-ajattelijaksi.
Adolf: Hänhän oli epatto!
Gustaf: Se on totta, hän oli epatto! Mutta se on jotenkin epävakainen sana ja vaimosi romaanissa kuvataan hänen tylsäpäisyytensä pääasiallisesti olevan siinä, etteihän ymmärtänyt vaimoasi. Anteeksi, mutta onko sitten vaimosi niin teräväpäinen. Minä en ole huomannut mitään syvällisyyttä hänen teoksissaan!
Adolf: En minäkään! — Mutta minun täytyy tunnustaa, etten minäkään täysin ymmärrä häntä. On aivan kuin aivokoneistomme rattaat eivät kävisi toisiinko, aivan kuin jotakin särkyisi päässäni koettaessani ymmärtää häntä!
Gustaf: Ehkenpä sinäkin olet epatto, sinä myöskin?
Adolf: En, sitä minä en usko! Ja minusta on hänellä aina väärin. — Tahdotko lukea esim. tätä kirjettä, jonka minä sain häneltä tänään. (Ottaa kirjeen lompakostaan).
Gustaf (lukee hätäisesti): Hm.! Tuo käsiala näyttää minusta niin tutulta!
Adolf: Miesmäiseltä, melkein?
Gustaf: Niin, minä olen nähnyt ainakin yhden miehen, jolla oli tuontapainen käsiala! — Hän kutsuu sinua ”veljeksi”. Vieläkö te näyttelette keskenänne! — Viikunalehvät ovat vielä paikoillaan, vaikka kuihtuneina! Etkö sinä sinuttele häntä?
Adolf: En, minun mielestäni häviää kunnioitus silloin.
Gustaf: Vai niin, saadakseen siis kunnioitusta sinulta kutsuu hän itseään sisareksi?
Adolf: Minä tahdon kunnioittaa häntä enemmän kuin itseäni, tahdon että hän olisi minun parempi minuuteni!
Gustaf: Ei, ole itse tuo parempi minuutesi; se ei kenties ole niin mukavaa, kuin että joku toinen on sitä! Mutta tahdotko sitten olla huonompi vaimoasi?
Adolf: Tahdon kyllä! Minä näytin siitä aina, että olen hiukan huonompi häntä! Niinpä esim. olen minä opettanut hänet uimaan, ja nyt on se minusta niin hauskaa, kun hän kehuu olevansa minua taitavampi ja rohkeampi uimari. Aluksi olin minä olevinani huonompi ja arempi herättääkseni rohkeutta hänessä, mutta kuinka kävikään, eräänä päivänä huomasinkin todella olevani huonompi ja arempi. Minusta tuntui, kuin hän olisi toden teolla ottanut kaiken rohkeuteni.
Gustaf: Oletko opettanut hänelle muutakin?
Adolf: Olen — mutta sen kerran vain meidän kesken — minä opetin hänelle oikeinkirjotusta, sillä sitä hän ei osannut. Mutta nyt saat kuulla. Kun hän sitten otti talon kirjeenvaihdon huostaansa niin lakkasin minä kirjottamasta, ja ajatteleppas nyt olen minä harjotuksen puutteesta unhottanut kielioppini sieltä ja täältä. Mutta luuletkos hänen muistavan, että minä se olin, joka opetin häntä alusta aikain? Ei, nyt olen minä epatto, luonnollisesti!
Gustaf: Vai niin, sinä olet epatto, nyt jo!
Adolf: Pilanpäiten luonnollisesti.
Gustaf: Se on selvä! Mutta tuohan on kannibalismia! Tiedätkö mitä se on? Villit syövät vihamiehensä saadakseen heidän etevät ominaisuutensa itselleen! — Hän on syönyt sinun sielusi, tuo nainen: sinun rohkeutesi, sinun tietosi ...
Adolf: Ja minun uskoni! Minä se olin, joka sain hänet kirjottamaan ensimäisen kirjansa...
Gustaf: Vai nii-in?
Adolf: Minä kehuin häntä, silloinkin kuin se oli tarpeetonta. — Minä vein hänet kirjallisiin piireihin, joissa hän sai imeä mahlaa loistokasveista; minä persoonallisen vaikutukseni avulla pidin kritiikin loitolla hänestä: minä puhalsin henkeä hänen uskoonsa: puhalsin siksi, että olin itse menehtyä! Minä annoin, annoin, annoin — siihen saakka, ettei mulle mitään jäänyt! Tiedätkö — nyt sanon kaikki — tiedätkö, minusta tuntuu nyt — ja sielu on niin kummallinen; — kun minun taiteelliset voittoni alkoivat himmentää hänen voittojaan — ja hänen nimeään — niin koetin rohkasta hänen mieltään tekemällä itseni vähäpätöseksi ja taiteeni hänen taidettaan ala-arvosemmaksi. Minä puhuin niin paljon maalaustaiteen ala-arvosuudesta, puhuin niin paljon ja keksin niin monta syytä, että yhtenä kauniina päivänä tulin itsekin vakuutetuksi sen mitättömyydestä; niin, että se oli vain pelkkä paperitupa jonka sinä puhalsit kumoon!
Gustaf: Anteeksi, jos huomautan, että sinä keskustelumme alussa väitit, ettei hän koskaan ota mitään sinulta.
Adolf: Niin nyt enään! Kun ei ole enään mitään ottamista.
Gustaf:: Käärme on kylläinen ja nyt sitä oksettaa!
Adolf: Kenties on hän ottanut enemmänkin minulta, jota en tiennytkään!
Gustaf: Aivan niin, siitä saat olla varma. Hän otti näkemättäsi, ja sitä sanotaan varastamiseksi.
Adolf: Kenties hän ei lainkaan ole kasvattanut minua?
Gustaf: Mutta sinä häntä! Aivan oikein. Mutta hänen viekkautensa sai sinut uskomaan päinvastoin! Saanko kysyä, millä tavoin hän kasvatti sinua?
Adolf: Niin! Ensiksikin… hm!
Gustaf: No?
Adolf: Niin tuota, minä ...
Gustaf: Ei, hänhän se oli!
Adolf: Niin, en nyt voi sanoa sitä!
Gustaf: Näitkös!
Adolf: Kumminkin ... Hän oli syönyt minun uskonikin, ja niin menin minä alaspäin, kunnes sinä tulit ja annoit uralle uuden uskon.
Gustaf (hymyillen): Kuvanveistotaiteeseenko?
Adolf (epäröiden): Niin!
Gustaf: Ja sinä uskot siihen? Tuohon albtraktiseen, maatuneesen taiteesen kansojen lapsuuden ajoilta, sinä uskot voivasi vaikuttaa puhtaalla muodolla — noilla kolmella ulottuvaisuudella, häh? — nykyajan järkeisperäisiin ihmisiin — voivasi antaa illusioonia ilman väriä, ilman väriä, kuuletkos! Uskotko sitä?
Ado1f: (masentuneena): En!
Gustaf: Niin, en minäkään!
Adolf: Miksi siitä sitten puhuit!
Gustaf: Minun oli sääli sinua.
Adolf: Niin, niinä herätän sääliä! Sillä nyt olen hävinnyt mies! Hävinnyt! — Ja mikä kaikista pahin: minä en omista enää häntäkään!
Gustaf: Mitä sinä hänellä tekisit!
Adolf: Hän saisi olla sitä, jota Jumala oli ennen kuin minä tulin ateistiksi; kunnioituksen esineenä.
Gustaf: Pane tuo kunnioittamisesi syrjään, ja anna jotakin muuta kasvaa sen päälle! Hiukan raikasta halveksumista, esimerkiksi!
Adolf: Minä en voi elää ilman kunniassa pitämistä ...
Gustaf: Orja!
Adolf: Ja ilman naista, jota minä kunniassa pidän ja palvelen!
Gustaf: Hyi saakeli, ota sitten ennemmin Jumala takasin! — koska sulla välttämättä täytyy olla joku jolle kumarrat! Mokoma ateisti, jolla on taikausko naiseen vielä jälellä! Mokoma vapaa-ajattelija, joka ei kykene ajattelemaan vapaasti naisista! Tiedätkö mitä tuo käsittämätön, tuo sfinksimäisyys, tuo syvällisyys sinun vaimossasi oikeastaan on? Se on vaan pelkkää tuhmuutta! — Sitä se on! Eihän hän osaa tehdä eroa dt:n ja t:n välillä! Niin näetkös, vika on mekaniikissa! Kuori on ankkurikellon, mutta koneisto on sylinterin. Hametta vaan, kaikki tyyni! Vedä housut hänen jalkaansa ja pane viikset hänen nenänsä alle; seisahdu sitten selvin päin kuulemaan häntä niin saat kuulla, mikä ääni sitten on kellossa. Fonograafi vaan, pelkkä fonograafi, joka kertoo sinun — ja muiden — sanoja, pikkuruikkusen ohempina! Oletko nähnyt alastonta naista? — Olet tietysti! Nuorukainen, nännit rinnoilla, keskeneräinen mies, lapsi, joka kasvaa sutkahti jonkun matkaa, mutta väsyi kesken kasvuaan. Mitä semmoisesta voisikaan koitua?
Adolf: Olkoon tuo nyt niin, kuin sanot, mutta kuinka voin nyt uskoa, että me olemme samallaisia?
Gustaf: Näköhairausta, hameitten piiskaamiskykyä! Tahi — myöskin sen takia, että te olette muuttuneet yhtäläisiksi. Vaakitus on toimitettu: hänen huokoisvetovoimansa on imenyt vedenpinnan yhtä tasalle! — Sano yksi asia — (katsoo kelloaan) nyt olemme keskustelleet kuusi tuntia ja vaimosi on kohta täällä! Emmekö lopeta nyt, jotta saat vähän levähtää?
Adolf: Ei, elä mene! Minä en uskalla olla yksin!
Gustaf: Oh, hetkinen vaan, niin rouva on täällä!
Adolf: Niin, hän tulee! — Niin kummallista. Ikävöin häntä, mutta myös pelkään häntä! Hän hyväilee minua, hän on hellä, mutta hänen suuteloissaan on jotakin tukahduttavaa, jotakin imevää, huumauttavaa. Ja minä olen kuin lapsi sirkuksessa, jota klovni nipistelee kulissien takana, jotta se näyttäisi punaposkiselta yleisön edessä.
Gustaf: Ystäväni, minä surkuttelen sinua! Olematta lääkäri, voin kumminkin sanoa, että sinä teet kuolemaa! Tullakseen siitä vakuutetuksi, tarvitsee vaan luoda silmäys sinun viimeisiin tauluihisi!
Adolf: Sanotko niin? Kuinka niin?
Gustaf: Sinun värisihän on vedenkarvasta, kalpeata, ohutta, niin että vaate paistaa kuolleenkeltasena läpitse; on kuin näkisin sinun kuihtuneet, kylmänkalpeat kasvosi tirkistävän läpi ...
Adolf: Lopeta, lopeta !
Gustaf: Se ei ole yksinään minun ajatukseni. Etkö ole lukenut tämänpäiväistä lehteä?
Adolf: (kyyristyy kokoon): En!
Gustaf: Tässä se on pöydällä!
Adolf: (kurottaa kätensä lehteen, uskaltamatta tarttua siihen): Seisooko siitä tässä?
Gustaf: Lue! Tahi luenko minä?
Adolf: Elä!
Gustaf: Minä menen, jos sitä tahdot!
Adolf: Ei! ei! ei! — En tiedä — minusta tuntuu, kuin rupeisin vihaamaan sinua ja kumminkaan en minä voi päästää sinua lähtemään! — Sinä vedät minut ylös avannosta, jossa minä virun, mutta päästyäni reunalle, lyöt sinä minua päähän ja pistät avantoon takasin! Niin kauan kuin minulla on salaisuuteni itselläni, oli minussa vielä sisälmykset, mutta nyt olen tyhjä. On olemassa eräs itaalialaisen mestarin maalaama taulu, joka kuvaa kidutusta: siinä on pyhimys, jolta suolet kierretään kelalle; marttyyri viruu siinä ja näkee, kuinka hän käy yhä hoikemmaksi ja hoikemmaksi ja kuinka kela paisuu yhä paksummaksi ja paksummaksi! — Nyt olet sinä minun mielestäni turvonnut, sitten kuin sait tonkia minussa, ja kun sinä lähdet, viet sinä mennessäsi minun sisälmykseni ja jätät liisteet jälelle.
Gustaf: Oh, mitä sinä hourailet! — Vaimosihan tulee sitä paitsi kotiin sydämmen kanssa.
Adolf: Ei, ei nyt enään, sitten kuin sinä poltit hänet minulta! Sinä olet polttanut kaikki poroksi: minun taiteeni, rakkauteni, toivoni, uskoni!
Gustaf: Olihan tuo jo ennen tehtyä!
Adolf: Mutta kaikki oli vielä pelastettavissa! Nyt on se myöhäistä, murhapolttaja!
Gustaf: Me olemme vaan kärventäneet pikkusen! Nyt kylvämme tuhkaan!
Adolf: Minä vihaan sinua; minä kiroan sinua!
Gustaf: Hyvät merkit !Sinussa on voimaa vielä! Ja nyt vedän minä sinut ylös jälleen! Kuule nyt tarkkaan! Tahdotko kuulla ja tahdotko totella minua?
Adolf: Tee kanssani mitä tahdot ! Minä tottelen!
Gustaf (nousee seisomaan): Katso minuun.
Adolf (katsoen Gustafiin): Nyt katsot sinä taaskin minuun noilla toisilla silmillä, jotka vetävät minua puoleensa!
Gustaf: Ja kuule nyt minua!
Adolf: Kuulen, mutta puhu sinusta itsestäsi! Elä puhu enään minusta; minä olen kuin haava, joka ei kärsi kosketusta!
Gustaf: Ei, minusta ei ole mitään puhuttavaa! Minä olen kuolleitten kielten lehtori ja leskimies, siinä kaikki! Tartu nyt minun käteeni!
Adolf: Mikä hirvittävä voima sinulla mahtaa olla! On kuin tarttuisi sähkökoneesen.
Gustaf: Ja ajatteleppas sitten, minä olen ollut yhtä heikko kuin sinä! — Nouse seisomaan!
Adolf: (nousee, lankee G:n kaulaan): Minä olen kuin luuton lapa ja minun aivoni on paljaana!
Gustaf: Kävele kerran lattian poikki!
Adolf: Minä en voi!
Gustaf: Sinun täytyy, muutoin lyön minä sinua!
Adolf (oikasee itsensä): Mitä sanot?
Gustaf: Minä lyön sinua sanoin!
Adolf (hyppää taapäin raivossaan): Sinä!
Gustaf: Kas niin! Nyt sait verta päähäsi ja itsetuntosi heräsi! Nyt annan sulle sähköä. — Missä on vaimosi?
Adolf: Missä hän on?
Gustaf: Niin!
Adolf: Hän on — muutamassa — kokouksessa!
Gustaf: Varmaan?
Adolf: Ihan varmaan!
Gustaf :Minkämoisessa kokouksessa?
Adolf: Lastenkotokokouksessa!
Gustaf: Erosittenko ystävinä?
Adolf (vitkastellen):Emme ystävinä!
Gustaf: Siis vihamiehinä! — Mitä sanoit ärsyttäessäsi häntä?
Adolf: Sinä olet kauhea! Minä pelkään sinua! Kuinka voit sinä tietää?
Gustaf: Minulla on kolme tunnettua, aivan yksinkertaisesti, ja sitten lasken minä tuntemattoman! — Mitä sinä sanoit hänelle?
Adolf: Minä sanoin — ainoastaan kaksi sanaa, mutta ne olivat kauheita, ja minä kadun niitä, kadun niitä!
Gustaf: Sitä sinun ei pidä tehdä! — Sano nyt!
Adolf: Minä sanoin: vanha keimailija!
Gustaf: Ja lisäksi?
Adolf: Minä en sanonut muuta!
Gustaf: Sanoit kyllä, vaikka et muista, ehken siitä syystä, että sinä et uskalla muistaa sitä; sinä olet pistänyt sen lymylaatikkoon, mutta se sinun täytyy avata!
Adolf: Minä en muista!
Gustaf: Mutta minä tiedän sen! Sinä sanoit näin: Sinun pitäisi hävetä kiemaillessasi, koska olet jo niin vanha, ettet enään yhtään rakastajaa voita!
Adolf: Sanoinko niin! Varmaankin minä niin sanoin! — Mutta mistä tiedät sinä sen?
Gustaf: Minä kuulin hänen kertovan koko jutun laivalla, jolla tulin.
Adolf: Kenelle?
Gustaf: Neljälle nuorukaiselle, jotka olivat hänen seurassaan; Hän ihailee puhtaita nuorukaisia jo, aivan kuin ...
Adolf: Se on aivan viatonta.
Gustaf: Aivan kuin veli ja sisar leikkiä vaikka ovat isäni ja äitinä! ...
Adolf: Sinä olet siis nähnyt hänet?
Gustaf: Olen, totisesti! Mutta sinä et ole koskaan nähnyt häntä, koska sinä et ole nähnyt häntä! Minä tarkotan, koska et ollut saapuvilla! Ja, näetkös, siinä syy miksi mies ei koskaan voi tuntea vaimoaan! Onko sinulla valokuvaa hänestä?
Ado1f (ottaa valokuvan lompakostaan uteliaana).
Gustaf: Sinä et ollut mukana tätä otettaessa?
Adolf: En!
Gustaf: Katso sitä! — Onko se snv kuvan näköinen, jonka sinä maalasit hänestä? — Ei! Piirteet ovat samat, mutta kasvojen ilme on toinen. Mutta sitä et sinä voi nähdä, sentähden että sukellat oman kuvasi tämän alle! — Katso nyt tätä maalarina ajattelematta alkuperää! — Kenen kuva on tämä? Minä en voi nähdä muuta kuin teeskentelevän koketin, joka viettelee vallattomaan kisaan! Huomaatko tuota ruokotonta piirrettä suun ympärillä, jota sinä et koskaan saa nähdä; huomaatko, että katseet etsivät miestä, joka et ole sinä; huomaatko, että hame on avonainen, että tukka on toisin kammattu, että hiha on suoltanut ylös! Huomaatko sitä?
Adolf: Niin — nyt huomaan minä sen.
Gustaf: Varo itseäsi, poika!
Adolf: Mistä?
Gustaf: Hänen kostostaan! Muista, että sinä olet loukannut häntä siinä, joka on hänen ainoansa ja pyhimpänsä, väittäessäsi, ettei hän voi vetää miestä puoleensa! Jos sinä olisit kutsunut pelkäksi roskaksi sitä, mitä hän kirjoitti, niin olisi hän nauranut sinun huonolle aistillesi, mutta nyt — usko minua, — jos hän ei vielä ole kostanut, niin ei se ole hänen vikansa!
Adolf: Se pitää minun saada tietää!
Gustaf: Ota selvä siitä!
Adolf: Ota selvä siitä!
Gustaf: Tutki; minä autan sinua, jos tahdot!
Adolf: No niin, koska minun kerran kumminkin pitää kuoleman — olkoon menneeksi, niin hyvin ensiksi kuin viimeiseksi! — Mitä on tehtävä?
Gustaf: Ensin yksi kysymys! Eikö sinun vaimossasi ole ainoatakaan arkaa kohtaa?
Adolf: Tuskin! Sillä on varmaankin yhdeksän henkeä kuin kissalla.
Gustaf: Soo! nyt viheltää laiva salmessa — nyt on hän tuossa tuokiossa täällä!
Adolf: Silloin täytyy minun lähteä rantaan ottamaan häntä vastaan!
Gustaf: Ei! Sinun täytyy jäädä tänne! Sinun täytyy olla epäkohtelias! Jos hänellä on puhdas omatunto, niin saat löylytyksen, jotta raikuu korvissasi; jos hän on syyllinen, niin tulee hän ja hyväilee sinua!
Adolf. Oletko ihan varma siitä?
Gustaf: En oikein, sillä jäniskin sotkee joskus kiertonsa silmukoille, mutta niistä otan minä selvän! Minun huoneeni on tässä vierellä — (osottaa oikeanpuolista ovea tuolin takana): siihen vaalipaikkaan asetun minä tarkastamaan, sillä välin kuin sinä näyttelet täällä sisällä. Ja kun sinä pääset loppuun, vaihdamme me osia: minä astun häkkiin ja pelihden käärmeen kanssa sillävälin kuin sinä tirkistät avaimen reijästä. Sitten yhdymme me puutarhaan kollatsioneeraamaan. Mutta pidä puoliasi! Ja jos sinä rupeat peräytymään, isken minä tuolia kahdesti lattiaan!
Adolf: Päätetty! — Mutta elä mene pois! Minun täytyy tietää, että sinä olet viereisensä huoneessa!
Gustaf: Siitä saat olla varma. Mutta elä säikähdä, kun sitten saat nähdä minun puhkasevan ihmissielun ja laskevan sisuksen pöydälle; se mahtaa tuntua kamalalta vasta-alkajasta, mutta kun sen kerran näkee niin ei sitä kadu! — Muista vaan yksi seikka! Ei sanaakaan siitä, että olet tavannut minua tahi että olet tehnyt mitään tuttavuutta hänen poissaollessaan! Ei niin sanaakaan! Hänen heikon puolensa etsin minä itse käsiin! Hiljaa, nyt on hän jo tuolla ylhäällä omassa huoneessaan! — Hän hyräilee! — Silloin on hän raivoissaan! Kas niin, selkä suoraksi ja istu nyt tuohon tuolillesi, niin täytyy hänen istuutua tähän minun paikalleni, ja silloin voin minä nähdä teidät molemmat samalla kertaa!
Adolf: Tunti on vielä aikaa päivälliseen — ketään vieraita ei ole tullut, sillä kello ei ole soinut — me jäämme siis yksiksemme — sen pahempi!
Gustaf: Oletko sinä heikko?
Adolf: Minä en ole mitään! — Kyllä, minua pelottaa se, mikä nyt seuraa! Mutta minä en voi estää sitä tulemasta! Kallio vierii, mutta se ei ollut viimeinen vesipisara, joka pani sen liikkumaan, eikä ensimäinenkään — vaan kaikki yhdessä!
Gustaf: Niinpä vieriköön sitten — koska rauhaa ja lepoa ei muuten synny! — Hyvästi siksi!
(Menee)
Adolf (nyökkää hyvästiksi; seisoo valokuva kädessä, repii sen palasiksi ja heittää ne pöydän alle; sitten istuutuu hän tuolille, sormii hermostuneesti kaulaliinaansa, pyykäsee hiukset ylös, näpelöi takin kaulusta j. n. e.)
(Jatk.)
Päivälehti n:ot 12 ja 18-19 16. ja 23.-24.1.1902.
