Vainottuja.
(Kristian V:nen ajoilta)
Kirj. Kristofer Janson.
(Suomennos Päivälehdelle.)
IV
Talleiv oli rikkonut Sandbun paimenmajan oven. Majassa ei ollutkaan niin huonoa asua. Tulineuvoja oli mukana ja takassa oli kuivia puita. Seinään oli kiinnitetty vuode. Vajassa oli heiniä, joita aijottiin viedä kotiin jouluksi, niin että he saivat raittiin ja hyvän alusen vuoteeseensa. Halkojakin oli vielä kesän jätteinä hieman jälella. Talleiv viritti tulen.
”Jumalalle olkoon kiitos, että meillä on katto päällämme, sanoi hän. Nyt he ovat kai meitä oikein lyhdyn avulla hakeneet, mutta täältä he meitä eivät löydä. On hyvä, että hieman tuulee, sillä senkautta pyryävät jälkemme umpeen. Tänä iltana emme jaksa muuta kuin käydä levolle ja kerätä voimia uusiin ponnistuksiin. Huomisaamuna aikaiseen saamme sitten tuumia, minne matkamme suuntaamme”.
Signe nouti arkusta sänkyvaatteet, Talleiv taasen levitteli vuohille hiukan heiniä ja kanervia sekä antoi koiralle ruokaa. Sitten he täysin puettuina kävivät rinnan nukkumaan ja vaipuivat pian uneen, varjojen orsissa tanssiessa.
Aamulla oli Talleiv jalkeilla yht'aikaa auringon kanssa.
”Meillä tulee täällä olemaan oikein hyvä olo”, sanoi hän, ”kunhan vaan saamme kaiken järjestykseen. Parin kuukauden kuluttua on minun meneminen tunnustamaan syntini Sandbun talonpojalle. Hän on hyvä ja avulias mies ja minä lupaan hänelle ensimmäisen poron, jonka ammun. Pahinta on saada vuohet säilymään. Mutta kun alkaa olla lunta niin paljon, että he eivät enään voi itseään elättää, niin täytynee meidän ne teurastaa. On hyvä, että meillä on ruokaa ensi päiviksi, niin voimme haalia kotiin hieman polttopuita ennenkuin lunta alkaa olla liian paksulta”.
Ja siten nämä kaksi ihmistä alkoivat elämänsä ylhäällä tuntureilla. Päivät pääksytysten nähtiin Talleivin nahkatakissaan pyssy olalla suksillaan hiihtelevän suurilla, valkeilla aavoilla hakien riekkoja tai poroja, susia tai kettuja, kaikkea mistä olisi elatuksen apua, tai kokoon kyyristyneenä kärsivällisenä istuvan jäätyneellä järvellä. Hän oli hakannut rei’än jäähän onkiakseen lohenmulloja. Ja pimeän saavuttua tuli hän väsyneenä ja nälkiintyneenä Signen luo tuoden milloin kaloja, milloin linnun tai myös aivan saaliitta. Ja aina oli häntä vastaanottamassa leimuava takkavalkea ja höyryävä puuropata, joka maistui hänestä paremmalta kuin maailman kaikki herkut. Hänen poissaollessaan istui Signe kotona kartaten ja kehräten tai hakaten halkoja päivän tarpeeksi. Koira oli tällöin hänen ainoana seuranaan, sillä vuohet heidän oli täytynyt teurastaa talven tullessa. Mutta on aivan uskomatonta kuinka paljon seuraa koirastakin saattaa olla. Sen kanssa saattoi Signe haastella, sille hän uskoi kaikki huolensa ja salaisuutensa, ja koira haukkui ja hiipi hänen luokseen aivan kuin ymmärtäen emäntänsä tarkotuksen. Ja kun Signe sitten illalla kuuli Talleivin raskaat askeleet niin hän helpotuksesta huoahti. Häntä ei siis sinä päivänä ollut kohdannut mikään onnettomuus. Joskus hänen majassa yksin istuessaan tuli äärettömän tuskaista olla sillä hän saattoi arvella Talleivin horjahtaneen jollain tunturilla tai joutuneen vainoojiensa käsiin. Mitä hän silloin tekisi täällä jylhällä autiolla tunturilla? Moisina hetkinä hänen täytyi pysäyttää rukkinsa ja kuunnella. Menipä hän kynnyksellekin ja kädellä silmiään varjostaen katseli kimaltelevaa jääkenttää. Hän ei nähnyt niin ainoatakaan elävää olentoa, vain rajattoman aavan, jota verhosi valkea lumipeite ja josta jossain pilkisti esille vähäinen havupuu lunta parrassaan. Silloin hän huokasi, palasi lupaan ja istahti.
Joskus tapahtui, että jokin kauppamies kulki ohi suksilla tai myös irtolaisia ja vainottuja, samallaisia kuin he itsekin. He olivat nähneet savun nousevan paimenmajasta ja ymmärsivät siellä ihmisiä asuvan. Sitten tulivat he tupaan lepäämään ja lämmittelemään. Joskus tulivat he Signen ollessa yksin kotosalla, mutta hän ei peljännyt heitä, sillä hän itse oli vanha, niin että hän tiesi, ettei kukaan hänelle pahaa tekisi, ja sitten hän jakoi heille ruokavarojaan ja antoipa vielä palan lihaakin evääksi, sillä niin oli Talleiv tahtonut. Joskus he jäivät yöksikin, — silloin toi Talleiv heiniä vajasta ja levitti ne lattialle. Ja sitten he illalla istuivat takkavalkean ääressä ja kertoivat seikkailuistaan, kuinka he olivat nimismiestä petkuttaneet tai vankilasta karanneet. Ja silloin veitset välähtivät ja syntyi tappelu ja kuuma veri kiehui. Myös oli heillä tavallisesti mukanaan viinaakin, jota tarjosivat. Jos joku tällöin olisi kulkenut majan ohi, niin olisi hän autiolla tunturilla kuullut sekä naurua että laulua. Ja irtolaiset ja pahantekijät tunsivat olevansa turvassa Talleivin luona. Heidän välillään aivankuin vallitsi salainen sopimus, ettei kummallakaan puolella mitään hiiskuttaisi. Talleivin ja Signen mielestä pahimmatkin kulkijat ja murhamiehet olivat itseasiassa kunnon ihmisiä jos niitä oikein ymmärsi ja osasi taitavasti kohdella. Laki teki ne pahoiksi.
Seka Talleiv että Signe olivat iloiset saadessaan näitä odottamattomia vieraita, joita laki ahdisti samoin kuin heitä itseäänkin. Se oli vaihtelua heidän yksitoikkoisessa elämässään, se oli tuulahdus ulkomaailmasta. He saivat kuulla hieman ihmisistä ja mitä muualla tapahtui. Mutta vieraiden lähdettyä valtasi heidät entistä tuskaisempi äänettömyys ja suru.
Jauhot ja voi olivat loppuneet eikä Signellekään ollut villoja kehrättävänä. Talleivin täytyi lähteä asutuille seuduille myymään Signen kehräämiä lankoja ja omaa pyytämäänsä metsänriistaa saadakseen jauhoja ja voita. Olihan se uhkarohkeata, mutta täytyihän siihen puuttua, jos mieli hengissä pysyä. Hänen tuli saapua perille hämärissä, ja, naputtaa Sandbun talonpojan ikkunaan, olihan mies aina ollut hänelle ystävällinen. Vielä täytyisi hänen saada hankituksi hevonen, sillä; raskaaksi kävisi tavaroiden kantaminen. Jos hän vielä voisi samalla matkalla pistäytyä vanhassa tuvassa ja sieltä ottaa mukaansa jotain tavaroita, niin olisi kaikki hyvin.
Kahden päivän kuluttua Talleiv oli palannut, mukanaan reki ja hevonen. Hänellä oli paljon tavaroita mukanaan, niin että Signe löi riemusta kätensä yhteen, mutta Talleiv näytti synkältä.
”Kävitkö tuvassa?” kysäsi Signe.
”Tupa on poltettu. Hiiliä ja tuhkaa oli jälellä”.
”Et puhu totta nyt”.
”Ja Lauritz Folkvardson on kuuluttanut, että sitä, joka meitä suojelee tai auttaa, rangaistaan lain määräysten mukaan”.
”Entä Sandbun talonpoika sitten?”
”Hän sanoi, että saisimme olla täällä tämän talven. Kesäksi on täällä kai jokin loukko, jonne pääsemme piiloon. Mutta kyllä me täällä tunturilla elää saamme, siksi kunnes kuolemme”.
V
Mitä teet sinä ihminen näillä autioilla aavoilla, sinä, joka suksillasi hiiviskelet pyssy selässä aivan kuin olisit musta likapilkku lumessa? Täällä ei tule ihmisten asua, sillä täällä vallitsee vain yksinäisyys ja kuolema. Täällä ratsastaa myrsky korskuvine hevosineen huutaen ja mylvien yli kenttäin ja lumi kiehtoo savupilvenä ja heittäytyy paimenmajojen katoille ja täyttää kolkot ja mielipuolen lailla tanssii kanervakankailla ja kiviröykkiöissä. Ja vuoren onkalot ne ulvovat aivan kuin pahat henget riehuisivat ja melu ja pauhina on sellainen kuin helvetin kaikki portit olisivat avoinna. Ukkonen ylähällä, lunta ja kivien vyörinää alahalla. Kaikki noitavoimat ovat sellaisena päivänä liikkeellä. Ne pieksävät pehmeän lumen kuonaksi, huutavat ja meluavat ja vierittelevät kivipaasia vain huvikseen. Alhaalla laaksossa suljetaan ovet ja luetaan eläimet; vielä haetaan osille virsikirjat ja unohtuneet rukoukset, myrskyn savupiipussa ulvoessa, tuvan seinien ryskiessä ja ihmisten vavistessa.
Mutta voi niitä, jotka moisessa säässä ulkosalla ovat ja aavalla matkaa tekevät! Ei hän sieltä hengissä pääse. Noitavoimat puhaltavat hienon irtonaisen lumen hänen vaatteittensa alle, sokaisevat jääpuikoilla hänen silmänsä ja musertavat hänet, jollei hänen onnistu päästä tuulen suojaan, jäädyttävät hänen verensä ja sitten laulavat hänelle hautausvirrenkin, jos hän paleltuu kuoliaaksi vuoren rotkossa ja lopuksi verhoovat hänet lumivaipallaan. Ja maailmassa on ihmismuurahaisia yksi vähemmän, mutta onhan niitä jäljellä vielä riittämään saakka.
Talleiv istui piilossa eräässä vuorenrotkossa. Hän oli tänään pitkälle kulkenut ja myrsky oli äkkiarvaamatta hänet saavuttanut. Oliko hänen viimeinen hetkensä tullut? Kylläpä, sillä ulos ei hän uskaltanut lähteä. Koko aavikko oli yhtenä savuna, oli mahdotonta nähdä tietä tai jälkiä, merkkikivet ja muut tienviitat olivat kokonaan peittyneet. Hän alkoi jo tuntea olevansa läpijäätynyt. Hän polki jalkojaan, löi käsivarsiaan ja liikutteli ruumistaan kaikin tavoin välttääkseen jäätymistä. Hän ei saattanut nyt kuolla. Herra Jumala, mikä tulisi silloin olemaan Signen kohtalo noilla aavoilla aroilla?
Ruokavaransa oli hän syönyt loppuun; viinaa hänellä ei ollut. Silloinpa juolahti hänen mieleensä, — olihan hänellä kaksi riekkoa. Nopeasti hän tarttui niihin, kiskoi irti höyhenet ja alkoi imeä linnun kylmää lihaa. Hänen täytyi ylläpitää henkeään. Pedon lailla hän repi lihapaloja irtiraa’asta lihasta, vaikka se hänestä olikin vastenmielistä. Se auttoi, se lämmitti. Hän kumartui tunturiseinän suojaan myrskyvihurien tullessa sekä sitten tarkasteli, olisikohan sumu hälvennyt. Hän oli näkevinään pilvien kirkastuvan. Nyt hänen täytyi olla vahva ja kestää. Ukko oli sitkeä kuin katajanjuuri.
Vielä hänen täytyi odottaa, vielä tahtoi myrsky pitää häntä leikkipallonaan ja häntä pallon lailla kieritellä kentillä ... Mutta nyt tuolla Talleiv nousi pystyyn ja koetteli suksiaan. Kyllä hän senverran saattoi jalkojaan liikutella. Ja nyt hänen maksoi mitä maksoi täytyi päästä kotiin. Ja sitten ihmismuurahainen jälleen ryömii yli lumimeren tuulen yhä vielä vinkuessa ja ivallisesti nauraessa tuota kehnoa kulkijaa, joka tahtoo ryhtyä taisteluun luonnonvoimien kanssa. Mutta Talleiv kulkee eteenpäin. Hänen tukkansa ja partansa ovat yhtenä jääpallona, takki on kuin teräshaarniska, mutta taival taittuu. Se on kaksintaistelua kuoleman kanssa, mutta hän on päättänyt voittaa.
Kotona majassa istui Signe tuskan raatelemana. Hän oli monet kerrat ollut portailla ja tarkastellut kaikille suunnille. Viimeisellä kerralla ei hän ollut saada ovea suljetuksi. Herra Jumala, Talleivia ei näkynyt tulevaksi! Hän ei kyennyt mitään tekemään, ei karstaamaan eikä kehräämään, hän vaan vapisi. Jospa hän ei lainkaan tulisikaan, — ehkä hän avuttomana virui jossain aavikolla ja paleltui kuoliaaksi! Jesus Kristus — , hänen täytyi istua yksikseen, lumikinosten ympäröimänä, toivottomana, avuttomana. Yksin — yksin ... Ei, ei, hän ei sellaista uskaltanut ajatellakaan. Hän laskeusi polvilleen takan eteen ja itki ja rukoili Jumalaa auttamaan Talleivia.
Äkkiä kuului ovelta kolkutusta. Hän riensi avaamaan. Kynnyksellä virui Talleiv enemmän kuolleena kuin elävänä. Signe saattoi hänet takan ääreen. Tällä kerralla oli Tolleiv pelastettu.
VI
Signe istui jälleen yksinään majassa. Talleiv oli saanut takaisin voimansa oltuaan vuoteen omana parisen päivää. Hän kylläkin mielestään vuosi vuodelta kävi yhä jäykemmäksi, mutta hänen täytyi päästä jälleen ulos auringon paisteeseen ja sateeseen, myrskyyn ja rajuilmaan, ehkä ne voisivat palauttaa elämän. Mutta Signe katseli yhä kauemmin hänen jälkeensä hänen aamuisin lähtiessä ja rukoili hänen puolestaan, että terveenä ja vahingoittumattomana jälleen palaisi. Hän oli suuresti pelästynyt mainittuna päivänä, jolloin oli tavannut hänet puolikuolleena oven edessä. Ja pimeän ehtiessä meni hän portaille katsomaan. Silloin ei hän enään voinut karstata ja kehrätä. Silloin kulki hän levottomana huoneessa ja kuunteli jokaista ääntä. Tai sitten hän istahti takan ääreen ja tuijotti tuleen ja muisteli omaa surullista kohtaloaan. Hän oli nuori ja iloinen ja terve ja hän oli joutunut naimisiin rakastamansa miehen, Hansin, kanssa ja kaikki näytti käyvän erinomaisen hyvin. Silloinpa heidät kummatkin kutsuttiin häihin, ja sinne saapui myös raju Torbjörn, joka useat kerrat oli kosinut Signeä ja saanut rukkaset. Häissä ahkerasti juotiin, ja Torbjörn oli koko illan lähennellyt Hansia ja lausunut Signelle pilkkasanoja, niin että väki nauroi, sillä tunsivathan he asian oikean laidan. Hans alkoi kiivastua ja useat kerrat tahtoi hän tarttua Torbjörniä niskaan ja sysätä hänet vasten seinää, mutta Signe piti häntä kiinni takista. Mutta kun Torbjörn sitten veitsi kädessä hyökkäsi Hansin kimppuun, niin täytyi tämän puolustautua ja hänkin veti veitsen tupestaan. Hans tahtoi vain hieman haavoittaa Torbjörniä käsivarteen, mutta tämä kääntyi äkkiä ympäri ja sai iskun sydämmeeensä. Torbjörn vaipui kuolleena lattialle, ja Hans syöksyi epätoivoisena pakoon. Häntä piti oikein väkivallalla hallita, sillä hän tahtoi surmata itsensä. Ja vasta silloin kun Signe kiersi kätensä hänen kaulaansa ja nyyhkien pyysi häntä Jumalan ja vaimonsa tähden hillitsemään itseään sai Hans lohdutusta kyyneleistä. Hän istahti kivelle ja itki aivan kuin sydän olisi murtunut. Mutta nythän hän ei enään kauemmin voisi kotona viipyä. Pian tulisi esivalta ja vangitsisi hänet, ja mistäpä hän saisi hopeata sillä korvatakseen murhaamansa miehen? Hänen täytyisi paeta ja koettaa haalia kokoon rahoja sakkoa varten. Signe koettaisi samaa omasta puolestaan. Mutta ei kukaan saisi tietää, minne hän oli lähtenyt, jollei esivalta saisi häntä käsiinsä. Kyllä hän aikoinaan saapuisi ja ilmoittautuisi kun hän saattaisi ostaa itsensä vapaaksi. — Mutta Hans ei ollut saapunut eikä Signe ollut saanut hänestä mitään tietoja. Hän oli muuttanut asumaan sisarensa Sylvin luo, joka oli naimisissa Talleivin kanssa, ja oli siitä lähtien ollut heidän luonaan. Hän oli kysellyt ja kuulustellut, mutta ei kukaan tiennyt kertoa mitään uutisia Hansista. Hän oli udellut kaikilta kaupustelijoilta ja maan kiertäjiltä, jotka tuntureilla kulkivat ja jotka olivat majassa takan ääressä levänneet, mutta ei kukaan tiennyt mitään Hansista. Hans oli kuin kivi, joka oli heitetty mereen ja vajonnut pohjaan.
Ja Signe istuu ja tuijottaa hiillokseen ja kuuntelee ääniä ulkoa.
VII
Mutta Talleiv istui kivellä ja katseli eteensä. Hänen jaloissaan virui ammuttu poro. Onni oli häntä tänään seurannut. Hän arveli olisiko hanki niin vahva, että hän Signen kanssa saattaisi kelkalla kiskoa suuren poron kotiin. Jollei hanki kannattaisi, niin täytyisi hänen poro paloitella ja kantaa sitten pala palalta kotiin. Hänen täytyi se nyt ensin joka tapauksessa kaivaa lumeen, jottei sudet hänen poissaollessaan söisi. Hänen tuli myös panna paikka merkille, jotta löytäisi jälleen paikan. Hän oli koko päivän ajanut poroa takaa ja nyt vasta päässyt ampumamatkan päähän. Väsyneenä istui hän, pyyhki hikeä otsalta ja katseli maisemaa. Kuinka täällä olikaan kaunista, rauhaista ja tyyntä! Oli aivan kuin luonto olisi katunut sitä rajua leikkiä, jota oli äsken hänen kanssaan pitänyt. Lumi lepäsi valkeana vaippana ja Rondit kohosivat majesteetillisina lumimerestä. Sinne ihmiset pikkumaisuuksineen, alhaisuuksineen ja vainoomisineen eivät ole vielä ennättäneet. Olivatkohan? Olihan Talleiv täällä koko päivän ajellut viatonta eläintä, joka ei ollut koskaan tehnyt hänelle vähintäkään pahaa ja joka oli lähtenyt pakosalle. Eikö hän ollut sen ruumiiseen ampunut ruutia ja lyijyä, ja nyt se murtunein silmin ja kieli ulkona suusta virui hänen edessään.
Hm — hm — niin, maailma on niin merkillinen, ajatteli Talleiv. Suuret aina pieniä ahdistavat. Kettu ottaa kananpoikia ja susi ottaa ketun, ja ihmiset ottavat suden. Talonpoika pitää kurissa torpparia ja herrasmies talonpoikaa ja kuningas herrasmiestä. Siten seuraa sata sataa. Ja voiton vie nyrkki ja ruuti. Vahvin nyrkki ja tarkin kuula kaataa otuksen. Eivätkä ne koskaan kysy oliko se oikein vai väärin oliko esim. tuo poro tehnyt minulle pahaa? Ei. Ja olinko minä tehnyt pahaa Lauritz Folkvardsonille? En. Mutta minä tarvitsen poron elääkseni, ja Lauritz Folkvardson kai taasen elää minun kustannuksellani. Jos hän saa minut käsiinsä, niin saa hän palkinnon ja jokapäiväisen leivän.
Ja sentähden he ovatkin keksineet lain ja esivallan. Jollei sitä löytyisi, niin ihmiset eläisivät rauhassa; mutta se ei käynyt päinsä, sillä toisen tulee elää toisesta ja sentähden heidän täytyi keksiä esivalta.
Olikohan joku, joka loukkaantui siitä, että minä rakensin majani tuonne metsään ja keräsin hieman puita? Ei niin kukaan. Talonpojat ja minä olimme erinomaisen hyviä ystäviä ja autoimme toisiamme parhaan mukaan. Mutta sitten saapui esivalta ja laki, ja silloin tuli kelloon toinen ääni. Sitten alkoi sota ja viha, hyvä vaihtui pahaksi, ja nyt istun minä tässä, ja he ovat polttaneet minun mökkini. Onpa se todellakin omituista! Olen monasti ajatellut eiköhän Herramme luonut maailmaa samallaiseksi kaikille, samoin metsää ja tuntureita samallaiseksi kaikille kuten ilman ja auringon. Mutta sitten tulee vahvempi ja sanoo: ”Ei, tämä maa on minun”, ja sitten hän aitaa maan. Ja sitten tulee kuningas ja sanoo: ”Ei, tämä metsä on minun, jos tahdot ottaa siitä halon, niin saat siitä myös maksaa”. Ja jos joku sitten tahtoo heidän kanssaan riidellä, niin tulevat he mukanaan laki ja esivalta ja lyövät kädellään sinetillä varustettuun paperiin, ja jollei se auta, niin ottavat he mukaansa nimismiehen ja sotamiehiä ja rangaistuksen. Niin on maailman meno. Se on voima, joka pelaa, sanoi poika, kuin kuristi kissan. On tuskallista olla maailman pienimpiä. Ne saavat kärsiä ja myös kuria kun toiset vain elävät hyvin ja ovat katselijoita.
Minä ihmettelen, mitä Herramme on tuumaillut luodessaan isoisia ihmisiä. Niillä ei ole muuta tekemistä kuin pakottaa toisia tekemään työtä heidän hyväkseen ja kurittamaan näitä. Ja sitten he pukeutuvat silkkiin ja samettiin ja syövät hienoja ruokia ja juovat viiniä ja toimeenpanevat vieraspitoja kunnes makaavat pöydän alla, kun talonpojan taasen täytyy rehkiä ja ponnistella sekä tyytyä letkuun. Ja voidakseen pitää voimassa tämän järjestyksen on heillä laki ja esivalta. Eipä koskaan suurta miestä tuomita. Mutta meitä he metsästävät aivan kuin riekon poikasia. Maailma on nyt kerran sellainen eikä siitä ole mitään apua, että hangottelemme vastaan.”
Ja Talleiv nousi pystyyn, työnsi pyssyn peränsä lumeen, kaivoi lumeen haudan, jonne poron peitti, vieritti kummulle kiviä merkiksi ja läksi kotiin.
VIII.
Yli ahojen aavojen kuljen,
risut jalkani haavoittaa.
Herra tietää; tokko hän koskaan
muu tahtoo pelastaa.
On talvet niin pitkän pitkät,
vilut päivät pääksyttäin.
Oi, onnellisia, ken maata vois
alla nurmien vehreäin.
Karhulla pesänsä onpi
ja ketulla luolansa;
pään päällä ei kattoa mulla.
Ei koidolla kotia.
Kuin lintua lumessa, tuulessa
mua armoita ajetaan.
Siks kunnes pyöveli pääni lyö
kai rauhatta käydä saan.
(Jatk.)
Päivälehti n:ot 90 ja 96 20. ja 27.4.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
