Horla.
Kirj. Guy de Maupassant.
Suom. Edvard R— r.
8 toukokuuta. — Mikä Ihana päivä! Koko aamupäivän olen loikonut ruohikossa taloni edustalla suuren suuren platanipuun alla, joka taloni kokonaan peittää suojaten sitä varjoisilla lehvillään. Tätä paikkaa minä rakastan ja täällä minä viihdyn, sillä täällä ovat elämäni ja olemukseni juuret, nuo syvät ja hienot juuret, jotka kiinnittävät ihmisen siihen maahan, jossa hänen esivanhempansa ovat syntyneet ja kuolleet, jotka kiinnittävät hänet vallitseviin ajatustapoihin ja tottumuksiin, kielen käytäntöön ja sen äänteihin kaikkine eri vivahduksineen, siihen tuoksuun, mikä asuu maassa, kylissä ja itse ilmassakin.
Rakastan taloani, jossa olen mieheksi varttunut. Ikkunoistani näen Seine-virran vierivän aivan tuossa edessäni, pitkin puutarhani laitaa, maantien takana, tuon ison ja leveän Seinen, joka tästä Rouenin kohdalta juoksee Havreen kuljettaen aluksia pinnallaan.
Kaukana vasemmalla Rouenin avara kaupunki ja sen siniset katot gotilaisten suippotornien alla, jotka kohoavat ilmaan vierivieressä, toiset hoikempina, toiset leveämpinä; mutta valtijaan lailla nousee niiden keskeltä katedralikirkon valettu torni. Ja lukemattomat ovat kellot, jotka kajahtelevat aamuhetken kuulakkaan sinervässä ilmassa; minunkin kuuluvilleni saapuu vieno ja kaukainen väräjävä helinä, moniääninen metallisoitto, joka vuoroin hiljaisena väreilynä, vuoroin voimakkaana sävelten kaikuna sointuu sitä myöten kuin tuoli nukahtaa tai yltyy.
Miten ihana tämä aamu olikaan!
Kello yhdentoista aikaan näin puutarhan lomitse, miten hinaajalaiva, sellainen kärpäsen kokoinen, ähkien ja puhkien ja sankkaa sauhua tupruttaen kiskoi aluksia perässään.
Kahden englantilaisen kuunarin jäljestä, joidenka punaiset liput ilmassa liehuivat, tuli komea brasilialainen kolmimasto, joka oli hohtavan valkoinen, ihmeteltävän siisti ja puhdas. En tiedä miksi, mutta suuren mieltymykseni osotteeksi minä tervehdin sitä nostamalla lakkia.
12 touk. — Minua on vaivannut kuume jo moniaita päiviä sitten; tunnen itseni sairaaksi tai oikeammin sanoen on mieleni alakuloinen. Mistä ne tulevatkaan nuo salaperäiset tunnelmat, jotka masentavat onnellisuutemme ja saattavat luottamuksemme epätoivoon. Voisipa uskoa, että ilma, näkymätön ilma on täynnä tuntemattomia voimia, joiden salaperäisen läheisyyden vallan alaisiksi me olemme joutaneet. Ilosta uhkuen herään aamusilla, tunnen halun laulaa täyttä rintaa. — Miksikä? — Vaeltelen pitkin virran vieremää; ja äkkiä, hiukkasen käveltyäni, palaan takaisin kokonaan masentuneena, aivan kuin jos onnettomuus minua odottaisi kotonani. — Miksikä? — Kylmä viimako ihoani hipaisten on herpaissut hermoni ja samentanut mieleni? Pilvien muodotko vai päivän väriseittikö, joka luo kirjavan karvan kaikille esineille, on silmäini kautta kuvastuen hämmentänyt ajatukseni? Kuka sen tietää? Kaikki, mikä meitä ympäröi, kaikki, minkä näemme tarkastelemattakin, mihin liikuttamattakin kosketamme, ilman että lainkaan tiedämme, kaikki, mikä huomaamattamme tulee tiellemme, tekee meihin, ruumiin-elimiimme ja niiden kautta ajatuksiimme, mieleemme, pikaisen, kumman ja selittämättömän vaikutuksen.
Miten syvä se onkaan, tuo näkymättömän salamaailma! Emme me voi sitä kurjilla aisteillamme tutkia, näillä silmillämme, jotka eivät saata havaita liian pientä, liian suurta, liian läheistä, liian kaukaista, ei tähden asukkaita eikä vesipisaran elonilmiöitä ... näillä korvillamme, jotka meidät pettävät, sillä ilman väräjämistä ne saavat meidät äänenä pitämään. Haltiat ne ovat, jotka tekevät tuon ihmetyön, muuttavat liikkeen ääneksi ja jotka tämän muutoksen kautta synnyttävät soiton, mikä panee luonnon mykän liikunnon eri sävelinä kajahtamaan ... tällä hajuaistillamme, joka on huonompi kuin koiran ... tällä maistillamme, joka töin tuskin voi erottaa viinin iän.
Oi, jos meillä olisi toiset elimet, jotka voisivat tehdä hyväksemme toisia ihmetöitä, miten paljon uutta me havaitsisimmekaan ympärillämme!
16 p. touk. — Olen ihan varmaan kipeä! Viime kuukautena olin sitä vastoin vallan terve! Minulla on kuume, kauhea kuume tai pikemmin kuumeentapainen hermostus, joka saattaa sieluni yhtä sairaaksi kuin ruumiini. Lakkaamatta vainoo minua jonkun uhkaavan vaarantunto, tulevan onnettomuuden tai lähestyvän kuoleman ahdistus, sellainen aavistus, joka epäilemättä johtaa jostakin vielä tuntemattomasta taudista, minkä siemen itää veressäni ja lihassani.
18 touk. — Kävin kysymässä lääkäriltäni neuvoa, sillä en enää saa unta. Hän teki sen huomion, että suoneni tykyttivät kiivaasti, silmäteräni on suurentunut ja hermoni erittäin herkät, mutta muuten hän ei nähnyt mitään huolettavaa oiretta. Minun täytyy ottaa suihkukylpyjä ja juoda bromkaliota.
25 touk. — Ei mitään muutosta! Tilani on kerrassaan kummeksittava. Sitä myöten kuin ilta lähenee, valtaa minut käsittämätön rauhattomuus, aivankuin yö kätkisi minun varalleni uhkaavan kauhun. Nopeasti syön päivällisen, sitten koetan lukea; mutta en ymmärrä sanaakaan, tuskin tunnen kirjaimetkaan. Alan senjälkeen kävellä edestakaisin huoneessani, ja minua vaivaa mieletön, vastustamaton pelko, kammoon vuodettani ja unta.
Kello kymmenen aikaan menen makuuhuoneeseeni. Heti sinne päästyäni väännän oveni kaksinkertaiseen lukkoon ja salpaan haalla; minua kammottaa... mikä?... Tähän saakka en ole koskaan pelännyt mitään ... avaan kaapin oven, katson sänkyni alle; kuuntelen ... kuuntelen . .. mitä? ... Eikö se ole toden totta kummallista, että tavallinen pahoinvointi, kenties veren kiertokulun häiriö, hermosäikeen ärtyminen, veren tukkeuma tai mitä pienin epäjärjestys elämänkoneistomme herkässä ja vaivaisessa kulussa, voi saattaa iloisimman miehen alakuloiseksi ja rohkeimman pelkuriksi? Sitten laskeudun levolle ja odotan unen tuloa aivan kuin pyöveliäni. Odotan pelolla ja vavistuksella; sydämeni tykyttää, jalkani vavahtelevat ja koko minun ruumiini värisee peitteen alaisessa lämmössä, kunnes äkkiä vaivun horroksiin aivankuin heittäytyisin vesikuiluun hukuksiin. Ei se tule verkalleen, niinkuin ennen, tämä petollinen uni, vaan lymypaikastaan minun likeltäni, jossa se on vakoillut minua, se karkaa kimppuani tarttuen päähäni, ummistaen silmäni ja jättäen minut miltei henkiheittona pitkälleen loikomaan.
Makaan — pitkän aikaa — pari, kolme tuntia — uneksin— ei — painajainen alkaa ajaa. Tunnen selvään, että olen vuoteessani ja nukun, … sen tunnen ja tajuan ... mutta tunnen myöskin, että joku lähestyy minua, katsoo, koskee minuun, nousee vuoteeseeni, polvistuu rinnalleni, käy molemmin käsin kurkkuani ja puristaa ... puristaa ... kaikin voimin minut kuristaakseen.
Riuhdon ja rempoon, mutta minut kahlitsee tämä julma voima, joka meidät nukkuessamme lamaa; tahdon huuta, — en voi; — tahdon liikuttaa jäseniäni, — en voi; läähättäen ja hirveästi ponnistellen koetan muuttaa asentoa, heittää päältäni tämän olennon, joka minut murtaa ja läkähtää, — en voi!
Yhtäkkiä herään, tuskasta hurjistuneena, hien vallassa. Sytytän kynttilän. Olen yksin.
Näiden kohtausten jälkeen, jotka joka yö uudistuvat, saan vihdoin viimeinkin nukkua rauhassa aamunkoittoon asti.
2 kesäk. — Tilani on käynyt vieläkin pahemmaksi. Mikä minun on? Bromkalio on tehoton, kylvyt eivät auta. Vast’ikään kävelin Roumaren metsässä tullakseni ruumiillisesti väsyneeksi, vaikka väsynyt olin kyllä ennestäänkin. Ensiksi toivoin raittiin, kevyen ja suloisen ilman, joka oli täynnänsä kukkien ja lehtien lemua, voivan valaa uutta verta suoniini, uutta tarmoa mieleeni. Kävelin pitkin isoa puistokäytävää ja käännyin siltä sitten La Bouilleen, poikettuani ahtaalle lehtokujalle, jota reunasivat mahdottoman korkeat puurivit, muodostaen viheriän, tiheän ja miltei mustan katoksen minun ja taivaan välillä.
Äkkiä minua värisytti, ei kylmästä, vaan jostain oudosta hengentuskasta.
Kiiruhdin kulkuani, kun tunsin itseni rauhattomaksi ja typerän aiheettomasti pelon valtaamaksi tässä metsän syvässä yksinäisyydessä. Yhtäkkiä minusta tuntui, kuin joku minua seuraisi, astuisi kantapäilleni, tulisi niin likelle, niin likelle, että tarttuisi minuun.
Rutosti katsahdin taakseni. Olin yksin. En nähnyt takanani muuta kuin suoran ja leveän, korkean ja tyhjän, kamalan tyhjän lehtokujan; ja toisaalle se silmän kantamattomiin eteni ihan samanlaisena, yhtä jylhänä.
Ummistin silmäni. Miksi? Ja sitten aloin pyöriä toisella kantapäälläni sukkelaan niinkuin hyrrä. Olin vähällä kaatua; avasin jälleen silmäni; puut hyppivät; maa keinui, minun täytyi istahtaa. Sitten, haa! en tiennyt, mistä olin tullut! Kummallinen ajatus! Kummallinen! Kummallinen ajatus! En tiennyt kerrassaan mitään. Lähdin kulkemaan oikealle kädelle, ja tulin takaisin puistokäytävälle, josta juuri olin joutunutkin keskelle metsää.
3 kesäk. — Yö oli kauhea. Lähden muutamaksi viikoksi matkalle. Se minut varmaan saa taas terveeksi.
2 heinäk. — Olen palannut kotiin. Olen parantunut. Retkeilyni oli muuten erittäin viehättävä. Kävin Saint Michelin vuorella, jossa en ennen ole ollut.
Ihana on näky, kun saapuu Avranches'een iltapuolella, niinkuin juuri satuin tulemaan. Kaupunki on kunnaalla; ja minut opastettiin kaupungin puistoon, joka on sen takana. Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus. Äärettömän iso meren lahti aukeni eteeni, silmän siintämättömiin se ulottui, ollen kahden kaukaisen rantaman lomassa ja häipyen etäiseen usvaan; ja keskellä tätä kellervää lahtea kohosi kirkkaan ja kullanhohtavan taivaan alla omituinen, synkkä ja suippokärkinen vuori, jota hietakentät ympäröivät. Aurinko oli vastikään laskenut, ja vielä leimuavaa taivaanrantaa vasten kuristui tämä kummallinen kallio, jonka laella oli aavemainen luostarikirkko.
Päivänkoiton jälkeen menin sinne. Merellä oli luode, kuten edellisenä iltana, ja mikäli lähenin, sikäli yleni tuo omituinen apottiluostari edessäni. Monta tuntia kuljettuani tulin vihdoin tuo; mahdottoman ison kivilohkareen luo, jonka päällä kaupunki iso kirkko keskellään sijaitsee. Kavuttuani pitkin ahdasta ja kapeata katua saavuin kaikkein merkillisimmän gotilaisen kirkon eteen, mikä maailmassa on Jumalalle rakennettu; se oli avara kuten kaupunki, täynnä matalia saleja, joita hennot pilarit kannattavat. Astuin tämän jättiläismaisen graniittisen koruteoksen sisälle, joka on rakenteeltaan kevyt niinkuin pitsikudos, jota tornit päällystävät ja josta kiertoportaiset hoikat kellotapulit ulkonevat. Päivin ne pistävät siniselle, öin tummalle taivaalle nuo tornihuippunsa, jotka sisältä ovat kirjaillut kaikenmoisilla kuvatuksilla, paholaisilla, hirviöeläimillä, oudoilla kukilla, ja joita hienot taidokkaasti tehdyt kaaret yhdistävät toinen toiseensa.
Kun olin kirkon korkeimmalla kohdalla, sanoin munkille, joka seurasi minua: ”Miten hyvä teidän on sentään elellä täällä, isäni!”
Hän vastasi: ”Ollaan niin monien tuulten vallassa, hyvä herra” ja me aloimme haastella keskenämme, katsellen, miten meri taas nousi juoksuttaen vettään rantahiekalle ja peitteen tämän teräspanssariinsa.
Ja munkki kertoi minulle tarinoista, kaikki sen seudun vanhat tarinat, pyhimystaruja, aina vain pyhimystaruja.
Eräs niistä teki minuun erikoinen vaikutuksen. Tämän vuoren asukkaat väittävät, että hietikolta kuuluu öisin puhetta, sitten kaksi vuohta määkii, toinen kovalla äänellä, toinen heikolla. Heikkouskoiset vakuuttavat, että se on merilintujen huutoa, mikä milloin on määkinän, milloin inhimillisen valituksen kaltaista; mutta myöhästyneet kalastajat vannovat kohdanneensa hietasärkillä, laskuveden aikaan, tämän pienen kaukaisen kaupungin ympärillä, kuljeskelevan vanhan paimenen, jonka viitan peittämää päätä ei koskaan näe ja joka taluttaa jälessään miehen naamaista pukkia ja naisenkasvoista vuohta, joilla kummallakin on valkoiset hapset ja jotka lakkaamatta puhelevat, kinastelevat keskenään tuntemattomalla kielellä ja sitten äkkiä lopettavat riitahuutonsa ja rupeavat määkimään, minkä kurkusta pääsee.
Kysäsin munkilta: ”Uskotteko tuota?”
Hän mutisi: ”Enpä tiedä?”
Jatkoin puhettani: ”Jos maan päällä olisi toisia olentoja kuin me, miksemme niitä sitten olisi tunteneet jo ammoisia aikoja: miksette te niitä ole nähnyt, miksen minä?”
Hän vastasi: ”Luuletteko te, että me näemme edes satatuhannen osan siitä, mikä on olemassa? Kas, esimerkiksi tuo tuuli, joka on luonnon suurin voima, joka paiskaa ihmiset maahan, kaataa rakennukset, raastaa puut juurinensa, mylleröi meren vuoren korkuisiksi aalloiksi, rikkoo kalliorannat, heittää karikolle laivat, tuo tuuli, joka tappaa, vinkuu, voihkii, mylvii, — oletteko sen nähneet ja voitteko sitä nähdä? Ja kumminkin se on olemassa.
Minulla ei ollut mitään vastuttavaa tähän yksinkertaiseen perusteluun. Tämä mies oli viisas tai kukaties tyhmyri. Varmuudella en olisi voinut sanoa kumpaakaan; mutta minä vaikenin. Sitä, minkä hän siinä sanoi, olin usein itsekin ajatellut.
3 heinäk. — Olen nukkunut huonosti; varmaankin on joitakin kuumetaudin siemeniä ilmassa, sillä ajurillani on samat vaivat kuin minulla. Palatessani eilen kotiin tulin huomanneeksi, että hän oli kummallisen kalpea.
— Miten on laitanne, Juhani?
— Niin on nyt laita, hyvä herra, etten enää saa nukuttua. Yöt kuluttavat päiviltä voimani. Siitä asti kun herra lähti on ollut ihan riivattua.
Kuitenkin voivat muut palvelijat hyvin, mutta minua pelottaa, että tautini taas palaa.
4 heinäk. — Varmasti se onkin taas palannut. Entiset painajaiset tulevat jälleen. Viime yönä tunsin, miten joku oli kyyrysillään päälläni ja pitäen suutaan minun suullani imi huuliltani elonvoimaani. Niin, se imi sitä ahmien niinkuin iilimato kurkustani. Sitten se kylläisenä nousi ylös, ja minä heräsin niin raukeana, ruhjottuna ja voimattomana, etten osannut liikuttaa jäsentäkään. Jos tämä vielä jonkun päivän jatkuu, matkustan varmasti taas pois.
5 heinäk. — Olenko suunniltani? Mikä viime yönä tapahtui ja mitä silloin näin, on niin outoa ja pelottavaa, että huimaa sitä ajatellessani!
Olin pannut oven lukkoon, niinkuin tapani nyt joka ilta on; sitten, kun minua janotti, join puolilasillisen vettä ja tulin sattumalta huomanneeksi, että karahvini oli täynnä tulppaan asti.
Senjälkeen menin levolle ja jouduin entisten kauheitten unieni valtaan, joista noin kahden tunnin päästä havahduin, mutta vielä hirvittävämmällä tavalla.
Kuvailkaa mielessänne ihminen, jota nukkuessa tullaan murhaamaan ja joka herää puukko iskettynä keuhkoihin, ja joka korisee aivan verisenä, ja joka ei enää voi hengittää, ja joka kohta kuolee, pääsemättä mistään selville — kuvitelkaa sitä!
Päästyäni viimeinkin taas tajuihini, oli minun uudelleen jano; sytytin kynttilän ja menin pöydän luo, jossa karahvi oli. Kohotin sitä lasiini kallistaakseni; ei tullut tippaakaan. — Se oli tyhjä! Se oli kerrassaan tyhjä! Ensin en ymmärtänyt mitään; sitten valtasi minut äkkiä niin voimakas mielenliikutus, että minun täytyi istuutua, tai pikemmin, minä lyyhistyin tuolille! sitten ponnahdin pystyyn tähystellen ympärilleni! siten minä taas istahdin hämilläni ja paloissani tuon tyhjän, läpinäkyvän karahvin eteen! Katselin sitä, tuijotin, koetin käsittää, arvata. Käteni vapisivat! Joku siis oli juonut veden? Kuka? Minä, minä, epäilemättä? Toinen ei ole voinut sitä tehdä! Olin näin ollen unissakävijä, elin tietämättäni tuota salaperäistä kaksoiselämää, joka miltei panee meidät uskomaan, että meissä on kaksi olentoa, tai että vieras, tuntematon ja näkymätön olento toisinaan, kun sielumme on herpaustilassa, anastaa ylivallan ruumiiltamme, jonka se saa tottelemaan itseään yhtähyvin kuin me, meitä paremminkin.
Oi, kuka voi käsittää hirveän tuskani! Ken ymmärtää, mitä sen miehen mielessä liikkuu, joka on aivan terve, kokonaan valveilla ja täydessä tajussa ja joka kammo sydämessään katselee tyhjää karahvia, josta vesi on kadonnut hänen nukkuessaan. Ja siihen paikkaan minä jäin aina päivän nousuun asti, uskaltamatta mennä vuoteeseeni.
6 heinäk. — Tulen hulluksi. Taas on joku juonut tänä yönä kaiken veden karahvista; — tai pikemmin, minä sen olen juonut! Mutta olenko sen tehnyt? Olenko? Kuka sitten? Kuka? Oi, Jumalani! Tulen hulluksi? Ken voi minut pelastaa?
10 heinäk. — Tein vast’ikään hämmästyttäviä kokeita.
Ihan varmaan olen hullu! Ja kumminkin!
Ennen maata menoani illalla tämän kuun 6 p:nä asetin pöydälleni viiniä, maitoa, vettä, leipää ja mansikoita.
Joku joi — minä join — kaiken veden ja vähäisen maitoa. Ei viiniin, ei leipään eikä mansikkoihin ole koskettukaan.
7 p:nä tein saman kokeen ja samalla tuloksella.
8 p:nä jätin veden ja maidon pois. Mihinkään ei koskettu.
9 p:nä vihdoin panin pöydälle: ainoastaan vettä ja maitoa, mutta peitin juoma-astiat huolellisesti valkoisilla musliinikääreillä ja sidoin langalla tulpat kiinni. Sitten hankasin huuleni, partani ja käteni lyijykynän mustukaisella, ja laittausin levolle.
Pääsemätön horrostilani minut valtasi, ja sitä seurasi pian kamala herääminen. En ollut lainkaan liikahtanut; lyijykynän mustaa ei ollut lakanoillakaan. Hyökkäsin pöydän luo. Karahveja peittävät kääreet olivat yhtä puhtaan valkoisia. Pelosta vavisten aukasin langat. Kaikki vesi oli juotu! Kaikki maito oli juotu! Oi, Jumalani! ... Matkustan heti paikalla Parisiin.
(Jatk.)
Päivälehti no 139 19.6.1902.
