Horla.
Kirj. Guy de Maupassant.
Suom. Edvard R— r.
12 heinäk. — Parisissa. Olen siis ollut päästäni sekaisin näinä viime päivinä! Olen varmasti ollut kiihottuneen mielikuvitukseni leikiteltävänä, ellen vain ole todenteolla, ollut unissakävijä tai erään todistetun, vaikka vielä selittämättömän ilmiön vaikutuksen alainen, jota sanotaan suggestsioniksi. Joka tapauksessa likeni mielenhäiriöni hulluuden rajaa, mutta vuorokauden oleskelu Parisissa on palauttanut minut entiselleen.
Käveltyäni ja oltuani vieraisilla, josta mieleeni ikäänkuin virtasi uutta, elähyttävää ilmaa, päätin eilisen päiväni menemällä Theatre-Francais’hen. Siellä näyteltiin Alexandre Dumas nuoremman kappale; ja siitä huokuva pirteä ja voimakas henki paransi minut aivan kokonaan. Varmana kokemuksenani on, että yksinäisyys on vaarallinen henkistä työtä tekeville ihmisille. Ympärillämme täytyy aina olla ajattelevia ja ajatuksiaan toisille vaihtavia ihmisiä. Kun kauan aikaa olemme yksiksemme, kansotamme tyhjyyden aaveilla.
Palasin bulevardeja pitkin kotiini hotelliin ja olin erittäin iloisella tuulella. lhmisjoukon läpi kyynästellessäni ajattelin jotenkin ivansekaisella tunteella edellisen viikon kauhujani, luulottelujani, sillä uskoinhan täyttä totta, että näkymätön olento asusti huoneessani. Miten heikko ja pelonarka onkaan mielemme, ja miten pian se johtuu harhaan, kun joutava käsittämätön seikka meitä kohtaa.
Sensijaan että tekisimme seuraavan yksinkertaisen johtopäätöksen: ”En ymmärrä, koska en tunne perussyytä”, kuvittelemme heti pelottavan salaperäisiä ongelmia ja yliluonnollisia voimia.
14 heinäk. — Tasavallan juhla. Olen kävellyt kaduilla. Koristukset ja liput ilahuttivat minua niinkuin lasta. On kuitenkin perin houkkamaista ilota määrättynä päivänä, hallituksen käskystä. Kansa on päätön lauma, vuoroin se elukan lailla kärsii sortoa, vuoroin se hirviönä riehuten kapinoi. Hänelle sanotaan: ”Iloitse!” Hän iloitsee. Hänelle sanotaan: ”Tappele naapurisi kanssa!” Hän tappelee. Hänelle sanotaan: ”Äänestä yksinvaltiaan puolesta!” Hän äänestää yksinvaltiaan puolesta. Sitten hänelle sanotaan: ”Äänestä tasavallan puolesta!” Ja hän äänestää tasavallan puolesta.
Kansan johtajat ovat niinikään tyhmyreitä; mutta sen sijaan että he tottelisivat ihmisiä, he tottelevat periaatteita, jotka eivät voi olla muuta kuin tyhmiä, hyödyttömiä ja vääriä, jo senkin vuoksi, että ne ovat periaatteita, s.o. ajatuksia, jotka muka ovat varmoja ja muuttumattomia tässä maailmassa, jossa kumminkaan ei voi olla varma mistään, koska valo on vain harhaa, koska ääni on vain harhaa.
16 heinäk. — Eilen näin sellaista, joka on pannut pääni kovasti pyörälle.
Olin päivällisillä serkkuni, rouva Sablen luona, jonka mies on Limoges'en 76:nnen tarkk’ampujarykmentin päällikkö. Serkkuni luona oli samalla kertaa kaksi nuorta naista. Toinen heistä on naimisissa lääkärin, tohtori Parentin kanssa, joka paljon askartelee hermotautien alalla ja tutkii niitä eriskummallisia ilmiöitä, joita nykyään hypnotismi- ja suggetssionikokeilut ovat tuoneet päivän valoon.
Hän kertoi meille lavealti niistä hämmästyttävistä tuloksista, joihin englantilaiset tiedemiehet ja Nancyn koulun lääkärit ovat tulleet. Asiat, jotka hän kertoi, tuntuivat minusta niin oudoilta, etten saattanut pitää niitä muuna kuin jännittävinä juttuina.
”Olemme juuri”, hän vakuutti, ”keksimäisillämme yhden luonnon tärkeimpiä salaisuuksia, tarkotan yhtä sen tärkeimpiä salaisuuksia tällä maapallolla, sillä varmaan sillä on tärkeämpiäkin seikkoja muualla maailmassa. Aina siitä asti kun ihminen osaa ajatella, kun hän voi suullisesti ja kirjallisesti ilmaista ajatuksensa, hän tuntee elävänsä salaperäisyyden ympäröimänä, jota hänen kömpelöt ja puutteelliset aistinsa eivät saata käsittää, ja hän koettaa ajatuskykynsä avulla parantaa aistiensa kehittymättömyyttä. Kun ihmisen ajatuskyky vielä oli alkuperäisellä kannalla, saivat näkymättömän maailman ilmiöt lapsellisen pelottavat muodot. Siitä ovat kotoisin kansojen usko yliluonnolliseen, kaikki tarinat vaeltavista hengistä, peikoista ja aaveista, sanoisinpa miltei tarina Jumalastakin, sillä meidän käsityksemme luojasta, olimmepa mitä uskontoa tahansa, ovat kaikkein yksinkertaisinta, tyhmintä ja epätodenmukaisinta laatua, mitä ihmisen pyörälle pökertynyt pää on keksinyt. Totisesti pitää Voltairen lausunto paikkansa: ”Jumala loi ihmisen kuvaksensa, mutta ihminen on hänelle siitä myöskin palkan antanut”.
”Mutta vähän päälle vuosisadan on ikäänkuin ollut aavistusta jostain uudesta. Mesmer ja jotkut muut ovat johtaneet meidät arvaamattomille tolille, ja varsinkin noin puolen vuosikymmenen kuluessa olemme saavuttaneet hämmästyttäviä tuloksia.”
Serkkuni, joka myöskin oli hyvin heikkouskoinen, hymyili. Tohtori Parent sanoi hänelle:
— Tahdotteko, rouva, että koetan nukuttaa teidät?
— Hyvin mielelläni. Hän istuutui nojatuoliin, ja lääkäri rupesi katsomaan häneen terävästi ja kiehtovasti. Tunsin äkkiä
itseni hieman levottomaksi, sydän tykytti tuntuvammin, kaulaani kuristi. Näin rouva Sablen silmäluomien käyvän raskaiksi, suu vääntyi hermostuneesti, rinta huohotti.
Kymmenen minuutin kuluttua hän nukkui.
— Asettukaa hänen taaksensa, sanoi lääkäri.
Istuuduin hänen taaksensa. Asettaessaan nimikorttia hänen käsiinsä lääkäri sanoi:
— Tämä on peili; mitä te siinä näette?
Hän vastasi:
— Näen serkkuni.
— Mitä hän tekee?
— Hän vääntelee viiksiään.
— Entä nyt?
— Hän ottaa taskustaan valokuvan.
— Kenen on valokuva?
— Hänen omansa.
Se oli totta!
— Miten hän on valokuvattu? vastaan.
— Seisoaltaan, hattu kädessä.
Hän näki siis tästä kortista, tältä valkoiselta paperilevyltä, aivan niinkuin mistäkin kuvastimesta.
Nuoret naiset pelästyivät ja huusivat: ”Jo riittää, jo riittää!”
Mutta tohtori määräsi: ”Huomenna klo 8 te nousette ylös; sitten te menette tapaamaan serkkuanne hänen hotelliinsa ja pyydätte saada lainata viisituhatta markkaa miehellenne, luvaten maksaa rahat takaisin, heti kun serkkunne matkustaa.”
Sitten lääkäri hänet herätti.
Palatessani hotelliin ajattelin tätä kummallista tapausta, ja minussa heräsi epäilyksiä, ei laisinkaan serkkuni ehdotonta, epäämätöntä rehellisyyttä vastaan, sillä serkkuni tunsin niinkuin sisaren, aina lapsuudesta asti, vaan epäilykseni kohdistuivat tohtoriin, joka mahdollisesti olisi voinut petkuttaa. Eiköhän hän vain pitänyt peililasia kädessään ja näyttänyt sitä nukahtaneelle naiselle samalla kertaa kun nimikorttiansakin? Silmänkääntöä harjottavat ammattimiehet tekevät merkillisempiäkin temppuja.
Kuitenkin menin kotiini ja laskeusin levolle.
Kas, sitten aamulla, klo puoli yhdeksän aikaan, herätti huonepalvelijani minut, sanoen:
— Rouva Sable pyytää puhutella herraa heti paikalla.
Kiireesti puin ylleni ja otin hänet vastaan.
Hän oli kovin hämillään, istuutui silmät maahan luotuina ja sanoi nostamatta huntuaan:
— Rakas serkkuni, minun pitää pyytää teiltä suurta palvelusta.
— Mikä se olisi?
— Minun on varsin vastenmielistä sanoa se ja kumminkin minun täytyy. Tarvitsen, tarvitsen ehdottomasti viisituhatta markkaa.
— Tekö, mitä vielä?
— Niin, minä, tai oikeastaan mieheni, joka antoi toimekseni hankkia ne.
Hämmästyin niin kovasti, että sain ainoastaan änkytetyksi muutamia katkonaisia lauseita. Mielessäni pyöri kysymys, eiköhän totta tosiaan tehnyt vain pilkkaa minusta yhdessä tohtori Parentin kanssa, eikö tämä kaikki vain ollut ennakolta valmistettu ja erinomaisesti esitetty yksinkertainen kuje.
Mutta tarkkaavasti häntä katsellessani haihtuivat kaikki epäilykseni. Hän vapisi tuskasta, sillä siihen määrään vaivasi häntä tämä toimenpide, ja minä älysin, että hän töin tuskin saattoi pidättää nyyhkytyksiään istuessaan itku kurkussa.
Tiesin hänet kovin rikkaaksi ja sanoin siksi;
— Onko mahdollista, ettei miehellänne ole käytettävänään viittätuhatta markkaa! Ajatelkaahan toki! Oletteko ihan varma, että hän on antanut toimeksenne pyytää ne minulta?
Hetkisen hän epäröi, aivan niinkuin olisi ankarasti ponnistellut saadakseen muistinsa vireille, sitten hän vastasi:
— Olen ... olen … ihan varma.
— Kirjottiko hän teille?
Taas hän epäröi ja näytti ajattelevan. Arvasin helposti, mikä aihelsi hänen ajatustensa tuskaloisen työn. Hän ei sitä liennyt. Hän tiesi vain, että hänen tuli lainata miehelleen viisituhatta markkaa minulta. Siksi hän tuli rohkeammaksi ja valehteli.
— Niin, hän kirjotti minulle.
— Milloinka? Eilen ette virkkaneet tästä sanaakaan.
— Sain tänä aamuna hänen kirjeensä.
— Voitteko näyttää sen minulle?
— En ... en ... en … siinä oli liian läheisiä asioita … aivan yksityisiä ... olen … olen sen polttanut.
— No, miehenne on sitten tehnyt velkoja.
Taas hän epäröi, sitten hän mutisi:
— En tiedä.
Minun pälkähti päähäni sanoa:
— Rakas serkkuni, nyt on niin laitani, etten voikkaan antaa viittätuhatta markkaa.
Tuskan tapainen huuto pääsi hänen huuliltaan.
— Oi! oi! minä pyydän, minä pyydän, hankkikaa ne ...
Hän kävi yhä kiihkeämmäksi, risti kätensä ikäänkuin minulta rukoillakseen! Hänen äänensä muuttui; hän itki ja änkytti, tuon vastustamattoman käskyn vallassa ja ahdistamana, jonka hän oli saanut.
— Oi! oi! antakaa minulle ... jospa tietäisitte kuinka kärsin ... tänään minun täytyy saada.
Hän säälitti minua.
— Te saatte ne heti, minä lupaan sen.
Hän huudahti:
— Oi! kiitos! kiitos! Miten hyvä te olette.
Senjälkeen kysäisin:
— Muistatteko, mitä tapahtui eilen luonanne?
— Kyllä.
— Muistatteko, että tohtori Parent nukutti teidät?
— Kyllä.
— No niin, hän käski teidän tulla tänä aamuna lainaamaan minulta viisituhatta markkaa, ja tätä suggessionia te nyt juuri tottelette.
Hän ajatteli hetkisen ja vastasi:
— Miehenipä niitä pyytää.
Kokonaisen tunnin ajan koetin häntä siitä vakuuttaa, mutta onnistumatta.
Kun hän oli lähtenyt, kiiruhdin tohtorin luo. Hän oli menemäisillään ulos; ja hän kuunteli minua hymyillen. Sitten hän sanoi:
— Uskotteko te nyt?
— Uskon, täytynee uskoa.
— Tulkaa, lähdemme sukulaisenne luo.
Serkkuni loikoi jo aivan väsymän valtaamana leposohvalla. Lääkäri tutki hänen suontaan, katseli häneen hetken pitäen toista kättään kohollaan hänen silmiensä kohdalla, jotka vähitellen sulkeutuivat vastustamattoman magneetisen voiman vaikutuksesta.
Kun hän nukahti, lääkäri sanoi:
— Miehenne ei enää tarvitse viittä tuhatta markkaa! Unohtakaa siksi, että te olette niitä serkultanne pyytäneet lainaksi, ja jos hän siitä teille puhuu, ette ensinkään ymmärrä.
Sitten hän herätti hänet. Otin lompakon taskustani:
— Kas tässä, rakas serkkuni, mitä pyysitte minulta aamulla.
Hän joutui niin hämilleen, etten uskaltanut väittää vastaan. Koetin kuitenkin virkistää hänen muistiaan, mutta hän kielsi jyrkästi, luuli minun tekevän hänestä pilkkaa, ja oli lopulta vähällä suuttua.
Kas niin! Palasin vastikään kotiin. En voinut syödä suurusta, sillä tämä koe on vellonut mieleni pohjaa myöten.
19 heinäk. — Monet, joille olen kertonut edellisen seikkailun, ovat tehneet minusta pilaa. En tiedä mitä ajatella. Viisas virkkaa: Kuka tiesi?
(Jatk.)
Päivälehti no 140 20.6.1902.
