Kylpymatkani.
Guy de Maupassant.
P:lle suomensi Edvard R— r.
Otin haltuuni hotellihuoneeni, semmoisen ahtaan komeron, jonka ohuiden pahviseinäin läpi pääsee kaikki naapureilta tulevat äänet kuulumaan; ja minä aloin järjestellä tavaroitani ja asetella liinavaatteitani peilikaappiin, kun tulin avanneeksi laatikon, joka on sen keskellä. Näin heti kokoonkäärityn paperivihon. Sen avattuani sattui silmääni seuraava päällekirjoitus:
Kylpymatkani.
Se oli kylpyvieraan päiväkirja, huoneeni entinen haltija oli sen sinne lähtiessään unohtanut. Nämä muistiinpanot voivat herättää niissä vakaantuneissa ja terveissä ihmisissä mielenkiintoa, jotka eivät koskaan matkusta kotoaan. Heitä varten minä ne tähän jäljennän muuttamatta kirjaintakaan.
Châtel-Guyon, 15 heinäk.
Ensi silmäykseltä ei tämä seutu ole viehättävä. Minun pitää siis oleskella täällä kolme viikkoa hoitamassa maksaani ja vatsaani sekä hiukan laihtuakseni. Kylpyvieraan kolme viikkoa on miltei vallan samaa kuin reserviläisen kesäpalvelus: ei muuta kuin ikävää työtä, kovaa ja ikävää työtä. Tänään ei ole vielä mitään, olen asettautunut asumaan, tutustunut seutuun ja lääkäriin. Châtel-Guyon'in ympäri kiertää joki, jonka kellertävä vesi juoksee useampain kunnaitten lomitse, joille on sijotettu kasino, taloja ja kiviristejä.
Joen rannalla, keskellä syvintä laaksoa, näkee neliskulmaisen, puistikon kaartaman rakennuksen; se on kylpylaitos. Tämän rakennuksen ympärillä kuljeskelevat apeanaamaiset ihmiset: sairaat. Varjokkaissa lehtokujissa vallitsee sanaton hiljaisuus, sillä tämä ei ole mikään huvipaikka, vaan oikea parantola, täydellä vakaumuksella siellä itseään hoidetaan; ja siltä näyttää, että terveemmäksi tullaan.
Väittävätpä asian ymmärtäväiset henkilöt, että kivennäislähteet saavat aikaan oikeita ihmeitä. Kumminkaan ei mitään votiivilahjotusta ole ripustettu rahastonhoitajan huoneen seinille.
Aika ajoin lähenee herra tai nainen liuskakivillä katettua vesitarjoilua, jossa lempeänsuopea vaimo vartioi kivennäislähdettä, joka pulppuilee sementti-altaassa. Sanaakaan eivät sairas ja terveysveden vartijatar vaihda keskenään. Tämä vain tarjoaa tulijalle lasillisen kirkasta, pienissä poreissa kuohuilevaa nestettä. Toinen juo ja poistuu arvokkain askelin jatkaakseen keskeytettyä kävelyään puiden siimeksessä.
Ei kuulu pienintäkään melua tässä puistikossa, ei liikuta tuulenhenki lehtiä, ei mikään ääni häiritse hiljaisuutta. Laitokseen vievälle veräjälle pitäisi kirjottaa: „Täällä ei naureta, vaan hoidetaan terveyttä”.
Ne, jotka puhelevat, ovat niinkuin mykät, jotka vaistomaisesti aukovat suunsa tavoitellakseen sanoja, sillä niin suuri on täyllä pelko päästää äänensä kuulumaan.
Hotellissa on sama hiljaisuus. Tämän suuren hotellin ruokaverot muodostuvat arvokkaiksi juhlallisuuksiksi, joiden läsnäolijat ovat ihmisiä „Comme il faut”, joilla ei ole mitään toisilleen sanottavaa. Heidän esiintymisensä ilmaisee maailman tottumusta, ja heidän kasvoillaan kuvastuu itsetietoisuus henkisestä etevämmyydestä, josta yhden ja toisen kenties olisi vaikea antaa vakuuttavaa todistusta.
Kello kahdelta kapuan kasinolle, pieneen puuhökkeliin kallioisella törmällä, jonnekka tie mutkittelee vuohipolkuja pitkin. Mutta sieltä on näköala ihmeteltävä. Châtel-Guyon sijaitsee ahtaassa laaksossa, ihan tasangon ja vuoren keskellä. Vasemmalla näen Auvergnen mahtavan aaltoilevat metsäiset vuorenrinteet, joilla paikka paikoin näkyy isoja harmaita pilkkuja, merkkinä siitä, että entiset tulivuoret ovat tänne asti vieritelleet laavavirtojaan. Oikealla näen laakson kapean aukeaman kautta äärettömän lakean tasangon, joka näyttää vajonneelta sinertävään usvaan, minkä läpitse vain himmeästi häämöttävät kylät, kaupungit, kypsästä viljasta keltaiset kentät ja omenapuiden ympäröimät viheriät laitumet. Se on Limaguen ääretön ja tasanen kenttä, jota ohut sumuharso aina peittää.
Ilta on käsissä. Ja nyt, päivällisen syötyäni ihan yksin, kirjotan nämä rivit avonaisen akkunani ääressä. Alhaalta, vastapäiseltä suunnalta, kuulen kasinon pienen orkesterin soittavan säveliään niinkuin lintu hupakon, joka erämaassa yksinänsä laulelee.
Koira haukahtaa silloin tällöin. Hyvältä tuntuu tämä hiljaisuus. Hyvää yötä.
16 heinäk. — Ei mitään. Kylvin vain ja otin sitten suihkua. Join kolme lasillista vettä ja kävelin neljännestunnin joka lasin välillä ynnä puolituntia viimeisen juotuani. Minun kolmeviikkonen kylpyaikani on alkanut.
17 heinäk. — Olen huomannut kaksi sievää salaperäistä naista, jotka kylpevät ja syövät kaikkien muiden jälkeen.
18 heinäk. — Ei mitään.
19 heinäk. — Näin taas ne molemmat sievät naiset. He ovat „chic” eli niinkuin olla pitää ja heissä on jokin selittämätön ilme, joka minua kovasti miellyttää.
20 heinäk. — Kävelin pitkän matkan viehättävässä metsälaaksossa aina Sans-Soucin erakkomajalle asti. Seutu on ihana, vaikka synkkä, mutta niin rauhaisa, niin suloinen, niin viheriöivä. Vuoriteillä tapaa kapeita heinävankkureita, joita lehmäpari vetää hitain askelin ja vaivaloisesti koettaa pidätellä alamäissä. Isoon mustaan päähineeseen puettu mies sivaltelee ajaessaan niitä joko kylkeen tai päähän vitsalla, ja usein hän yksinkertaisella, mutta tarmokkaalla kädenliikkeellä hillitsee niiden vauhdin, kun liian raskas kuorma pyrkii liiaksi vierimään jyrkänteillä.
Näiden laaksojen ilmaa hengittää mielellään. Ja jos on kovin helteistä, tuo tomu mukanaan kevyen ja hienon vaniljan ja lehmitarhan tuoksun; sillä näillä teillä kuljeksii niin paljon lehmiä, että ne kaikkialle jättävät jotakin jälkeensä. Ja tämä tuoksu on hyvänhajuista, joskohta se pahalta löyhkäisikin tullessaan muista elukoista.
21 heinäk. — Retkeily tehty Enval'in laaksoon. Se on kaita sola, jota uljaat paadet reunustavat ihan vuoren juurelta. Kivikasojen keskellä lirisee puro.
Kun tulin täman rotkon pohjalle, kuolin naisääniä, ja pian hoksasinkin hotellini molemmat salaperäiset naiset, jotka kivellä istuen juttelivat.
Pidin paraana käyttää tilaisuutta hyväkseni ja ollenkaan empimättä minä esitin itseni. Tekoni ei aikaansaanut mitään hämminkiä. Palasimme yhdessä kotiin. Ja me puhelimme Parisista; he tuntevat, niinkuin näyttää, paljon ihmisiä, jotka minäkin tunnen. Keitä he ovat?
Huomenna minun pitää heidät taas tavata. Ei mikään ole hauskempaa kuin tehdä tuollaisia tuttavuuksia.
22 heinäk. — Vietin melkein koko päiväni noiden molempien tuntemattomain kanssa. He ovat, totta tosiaan, oikein sieviä, toinen tumma, toinen vaalea. He ovat muka kumpikin leskiä! Hm ... ?
Tarjouduin viemään heidät huomenna Royat’han, ja he suostuivat tuumaan.
Châtel-Guyon tuntuu minusta olevan vähemmän kolkko, kuin tänne tullessani.
23 heinäk. — Vietin päiväni Royat’ssa. Royat on hotellirykelmä erään laakson pohjukassa lähellä Clermont-Ferrandin suuta. Paljon oli väkeä. Iso puisto oli yhtenä ihmisvilinänä. Puy-de-Dômelle avartui mainio näköala, jonka puitteiksi laakson reunat muodostuivat.
Seuralaiseni herättivät suurta huomiota, ja se minua mairitteli. Mies, joka kulkee kauniin naisen kera, luulee aina kantavansa säteilevää loistokehää päänsä päällä; vielä suuremmassa määrässä on asian laita näin sen miehen suhteen, joka kulkee kahden naisen kanssa. Ei ole mitään miellyttävämpää kuin syödä päivällistä isossa ravintolassa, jossa on paljon väkeä, kun on mukanaan ystävätär, jota kaikki ihmiset katselevat; ja sehän se sitäpaitsi on ennen kaikkea omiaan herättämään naapurien kunnioitusta miestä kohtaan.
Boulognermetsässä ajeleminen hevoskaakilla tai kävely bulevaardilla naisriekaleen kanssa ovat ne kaksi nöyryyttävintä koettelemusta, jotka voivat kohdata herkkätunteista luonnetta, joka kiinnittää jonkunverran huomiota maailman tuomioon. Kaikesta ylellisyydestä on nainen harvinaisin ja arvokkain, hän on se, joka maksaa eniten ja jonka vuoksi meitä eniten kadehditaan; ja siksipä hän myöskin on se, joka meidän ennen muuta tulee asettaa yleisön kateellisten silmien nähtäväksi.
Käsikkäin kulkeminen kauniin naisen rinnalla on kaikkien muiden silmänräpäyksellistä kateuden herättämistä: Se on samaa kuin jos sanoisi: — katsokaa, olen rikas, koska minä omistan tämän harvinaisen ja kalliin kappaleen; minulla on makua, koska minä olen osannut etsiä tämän helmen; kenties olen rakastunutkin, ellei hän petä minua, mikä taas toisella puolen osottaisi, että muutkin pitävät häntä hurmaavana.
Mutta mikä häpeä on kuljeksia kaupungilla ruman naisen kanssa!
Ja mitä nöyryyttäviä kompia silloin saakaan kuulla!
Yleensä pidetään häntä laillisena vaimona, sillä kenen päähän pälkähtäisi ajatus, että hän on rakastajatar? Oikea vaimo voi olla epämiellyttävä, mutta silloin hänen rumuutensa juhlaa tuhansiin ikäviin asianhaaroihin. Ensinnä otaksutaan, että mies on notario tai lakimies, sillä sellaisilla virkailijoilla on yksinomainen oikeus akottua ruman kanssa suurien myötäjäisten toivossa. Eikö tämä sentään ole kiusallista miehelle? Ja sitten on kuin olisi ihmisten yleisenä huutona, että tuolla miehellä on ilettävä rohkeus ja että hänen lainmukainen velvollisuutensakin on hyväillä oman akkansa naurettavaa naamaa ja onnistumatonta ruumiinrakennetta, ja että hänellä epäilemättä ei ole oleva kylliksi häveliäisyyttä olla saattamatta tätä naikkosta äidiksi, mikä seikka varmaan lienee kaiken hullunkurisuuden huippu.
24 heinäk. — En enää hetkeäkään jätä läheisyydestäni näitä tuntemattomia leskiä, joihin alan tutustua hyvin. Tämä seutu on suloinen ja hotelliimme erinomainen. Kylvyt ovat oivallisia. Annettu hoito tekee minulle sanomattomasti hyvää.
25 heinäk. — Ajoimme vaunulla Tazenat-järvelle. Se oli erittäin hauska ja odottamaton huviretki, jonka tulimme päättäneeksi syödessämme suurusta. Heti pöydästä noustua lähdimme matkaan. Tehtyämme pitkän kierroksen vuoristolla, näimme äkkiä ihmeteltävän kauniin pienen järven, joka oli vallan pyöreä, ihan sininen ja kristallikirkas, ja joka sijaitsi entisen tulivuoren aukon pohjalla. Tämän tavattoman ison pesuastian muotoisen järven toinen ranta oli paljas, toinen metsäinen. Puitten keskellä oli tupa, jossa asui vanha, rakastettava ja viisas mies, joka vietti elämää tässä neitseellisessä luonnossa. Hän tarjosi meille asuntonsa. Samassa välähti ajatus aivoissani. Minä huudahdin: „Jospa menisimme uimaan! ... „Niin”, sanottiin, „mutta ... uimavaatteet”.
„Entäs sitten! olemmehan erämaassa.”
Ja sitten mentiin uimaan — !
Olisinpa runoilija, miten kuvailisinkaan sen unohtamattoman näyn, kun nuori ja paljas iho kuvastuu läpikuultavassa vedessä. Kaltevat ja korkeat rannat ympäröivät peilityyntä järveä, joka pyöreänä kimaltelee niinkuin hopearaha; aurinko valaa lämmintä hohdettaan; ja pitkin kallionkärekkeitä soljuvat valkeat vartalot miltei näkymättömään veteen, jossa uijattaret näyttävät leijailevan. Heidän ruumiinliikkeensä varjostuvat hietikkopohjaan!
26 heinäk. — Jotkut henkilöt näkyvät kierosti ja karsaasti katselevan pikaista tuttavuuttani molempiin leskiin!
On siis olemassa senlaatuisia ihmisiä, jotka kuvittelevat, että elämä ei ole muuta kuin ikävystymistä varten. Kaikki, mikä näyttää olevan hauskaa, tulee heti rikokseksi sovinnaisuutta ja moraalia vastaan. Heistä ovat velvollisuudet täynnään horjumattomia ja kuolettavan kuivia sääntöjä.
Pyydän alamaisesti kiinnittää heidän huomionsa siihen, että velvollisuuskäsite ei ole sama mormooneilla, araapialaisilla, zulukaffereilla, turkkilaisilla, englantilaisilla ja ranskalaisilla. Ja kaikissa näissä kansakunnissa tapaa erittäin siveellisiä ihmisiä.
27 heinäk. — Hyvä uutinen. Olen laihtunut kuusisataa kaksikymmentä grammaa. Châtel-Guyonin terveysvesi on erinomaista! Lähden leskien kanssa syömään päivällistä Riom’iin.
28 heinäk. — Kas niin. Molempain leskien luokse tuli vieraisille kaksi herrasmiestä, jotka olivat saapuneet heitä noutamaan. — Epäilemättä ovat nämäkin puolestaan leskiä. — He lähtevät tänä iltana. He kirjottivat minulle siitä pienelle paperilipulle.
29 heinäk. — Yksinään! Pitkä vaellus entisen Nacheren tulivuoren juurelle. Upea näköala.
30 heinäk. — Ei mitään. Hoidatan terveyttä.
31 heinäk. — Samaa. Samaa.
Tämä soma seutu on täynnänsä löyhkääviä vesiojia. Tahdon huomauttaa huolimatonta johtokuntaa siitä inhottavasta likaviemäristä, joka myrkyttää ilman suuren hotellin tien edustalla. Sinne viskataan kaikki tämän laitoksen kyökkitähteet. Siinä on oikea kolerapesä.
1 elok. — Ei mitään. Kylpyjä.
2 elok. — Viehättävä kävely Châteauneuf’iin, luuvaloisten parantolaan, jossa joka ikinen ontuu. Onko hassumpaa kuin kokonainen kansakunta, joka kulkee kainalosauvoilla!
3 elok. — Ei mitään. Kylpyä.
4 elok. — Samaa. Samaa.
5 elok. — Samaa. Samaa.
6 elok. — Kamalaa! ... Annoin juuri ikään punnita itseni. Olen lihonnut kolmesataa kymmenen grammaa. Mikä minut perii? …
7 elok. — Kuudenkymmenenkuuden kilometrin vaunumatka vuoristoon. En mainitse seudun nimeä kunnioituksesta sikäläisiä naisia kohtaan.
Minulle oli kehuttu kauniiksi ja harvinaiseksi tätä matkaa. Neljä tuntia ajettuani, tulen jotenkin sievään kylään, joka on virran reunalla keskellä mitä kauneinta pähkinäpuumetsää. En vielä koskaan ole Auvergnessä nähnyt uljaampia saksanpähkinäpuita.
Metsä on sitäpaitsi koko seudun rikkauden lähteenä, sillä se on istutettu yhteismaalle. Tämä maa-alue oli muinoin paljaana, kasvaen vain pientä pensaikkoa. Turhaan koettivat kunnan esimiehet saada sitä viljellyksi; töin tuskin riitti siitä rehua muutamalle lampaalle.
Nyt se kasvaa komeaa metsää — kiitos naisien, ja sillä on kummallinen nimi: sitä sanotaan „kirkkoherran syntitarhaksi”.
Asianlaita on näet se, että vuoriston naisia pidetään kevytmielisinä, ainakin kevytmielisempinä kuin tasankoinaan. Vastaan tulevan nuoren miehen pitää suikata heille suukkonen; ja ellei hän suutele useamminkin, on se hänen omaa tyhmyyttään. Asiaa tarkemmin ajatellen, huomaa, että se on mitä selvin ja luonnollisin. Sillä koska kerran naisen, olkoonpa hän maalta tai kaupungista, luonnollisena tehtävänä on miellyttää miestä, tulee miehen aina näyttää, miellyttääkö hän häntä vai ei. Jos mies luopuu kaikista mielenosotuksista, tietää se, että hän pitää häntä rumana; se taas on naisesta miltei liian loukkaavaa. Olisinpa minä nainen, niin en koskaan toista kertaa välittäisi miehestä, joka ei ensi kerran tavatessamme jossain määrin laiminlyönyt kunnioituksen tunnettaan minua kohtaan, sillä minä otaksuisin, että se oli tapahtunut minun kauneuteni, hurmaavaisuuteni ja naisellisuuteni vuoksi.
X ... kylän nuoret miehet osottivat usein, että heidän kotiseutunsa naiset olivat heidän mielensä mukaisia, ja kun ei kirkkoherran onnistunut ehkäistä näitä mielenosotuksia, jotka olivat yhtä helliä kuin luonnollisiakin, niin hän päätti käyttää niitä yhteiseksi hyväksi. Siksi hän velvotti jokaisen naisen, joka oli hairahtunut, istuttamaan yhteismaalle saksanpähkinäpuun. Ja joka yö nähtiin, miten lyhdyt mäen päällä harhailivat niinkuin virvaliekit, sillä rikolliset eivät niinkään kernaasti halunneet päivän valossa suorittaa sovitustaan.
Kahden vuoden kuluttua ei kylään kuuluvalla maalla ollut ainoatakaan tyhjää paikkaa; ja nykyään kasvaa enemmän kuin kolmetuhatta pulskaa puuta kellotapulin ympärillä, josta kellonäänet, jumalanpalvelukseen kutsuen, kajahtelevat lehtien lomista. Tämä on se n.s. kirkkoherran syntitarha.
Koska niin paljon on ollut puuhaa siitä, miten Ranskanmaa saataisiin jälleen metsäiseksi, niin eiköhän metsä-ylihallitus voisi sopia papiston kanssa sen yksinkertaisen keinon käyttämisestä, minkä keksijä oli tämä vaatimaton maapappi?
7 elok. — Kylpyjä.
8 elok. — Kokoon tavarani ja heitän hyvästini suloiselle pikku kylpypaikalle, joka on niin rauhallinen ja hiljainen, viheriöivälle vuoristolle, leppeille laaksoille ja autiolle kasinolle, josta Limagnen suunnaton kenttä näkyy, aina kevyen ja sinertävän autereen peittämänä.
Matkustan huomisaamulla.
Tähän käsikirjoitus loppui. En tahdo siihen mitään lisätä, saamani vaikutukset kylpypaikasta eivät olleet ihan samat kuin edelläkävijäni. Sillä minä en siellä tavannut noita kahta leskeä?
Päivälehti no 159 13.7.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
