Tynnöriin heitetty kuninkaanpuoliso.
Suomen kansan satuaiheiden mukaan kirjoittanut Iivo Härkönen.
Olipa kuninkaanpojalla puoliso ja heillä ylen kaunis lapsi. Ja onnellista elämää he elivät suuressa, kauniissa linnassaan suuren, rikkaan valtakuntansa keskellä.
Mutta heille sattui Syöjätär palvelijaksi ja tämä kadehti suuresti heidän onneaan ja etenkin kuninkaanpojan puolison elämää ja asemaa. Hän rupesi miettimään keinoa, miten saattaisi heidän elämänsä onnettomaksi.
Kerran kuninkaanpojan ollessa poissa kotoa särki Syöjätär linnan kaikki huonekalut ja astiat ja selitti kuninkaanpojan kotiin tultua teon tämän puolison tekemäksi.
— No, kun särki, niin omansahan olivatkin, sanoi kuninkaanpoika asiaa vähän aikaa ajateltuaan ja antoi puolisolleen anteeksi.
Mutta kuninkaanpoika meni toisen kerran matkoille, ja tällä aikaa Syöjätär tappoi kaiken kuninkaanlinnan karjan ja isännän kotiin tultua selitti taas teon puolison työksi.
— No, kun tappoi, niin omansapahan olivatkin, sanoi taas kuninkaanpoika eikä nuhdellut puolisoaan.
Mutta kun hän palasi kolmannelta matkaltaan, kanteli Syöjätär hänelle, että hänen puolisonsa on sillä aikaa tappanut lapsensa ja sijalle ottanut vieraan — semmoinen tunnoton on muka hänen puolisonsa.
Silloin kuninkaanpoika, asiaa enempää tutkimatta, määräsi puolisonsa poikineen pantavaksi umpinaiseen tynnöriin ja heitettäväksi meren selälle. Ja tapahtui niin.
Puoliso poikineen meren selällä umpinaisessa tynnörissä ajelehtii, ajelehtii, kelluu, kelluu, minkä aikoja kelluneekin, niin yhtäkkiä tynnöri alkaa kolkkaa johonkin — paikallaan kellumaan käy. Silloin poikanen alkaa siellä tynnörissä puhella äidilleen, sanoo: — Äiti, tynnöri miksi kolkkanee, maalla taidamme olla. Potkasenko pohjan tynnöristä? — Elä potkase, mereen joudumme! — Potkasen, emme joudu! — No, potkase, jos voinet!
Potkasee poikanen pohjan tynnöristä, he pois tynnöristä tulevat — rantaan huomaavat tulleensa, meren saareen.
Mutta se saari on mitä kaunein, — ihmeellisiä, ihania puita, kaikenlaisia kukkia, marjoja, suloisia hedelmiä.
Ja sen keskellä on suuri, kaunis linna, kuninkaanlinnaa muistuttava, ja sen ympärillä vielä kauniimpia kukkia ja puita ja marjoja, kunnes vihdoin äiti ehdottaa, että mentäisiin tuohon ihmeelliseen linnaan.
— Ei mennä, ei mennä, paha tulee, varottaa poika äitiään. Mutta äiti ei kuule varotusta, vaan menee siihen linnaan, ottaen tietysti poikansakin mukaansa.
Se linna on täynnä suuria kauniita huoneita, ja eräässä huoneessa on pöytä, joka on täynnä kaikenlaisia syötäviä hedelmiä, makeisia, kaikkia herkkuja. No, he siihen pöytään istuvat, sen herkkuja syömään.
Mutta niinpian kuin he ovat istuutuneet siihen ja koskettaneet sen ruokiin, katoaa se pöytä sekä koko linna siitä, ja he jäävät ilman mitään autiolle kolkolle saarelle.
— Johan sanoin sinulle, ei mennä siihen linnaan, sanoo poikanen äidille, kun on näin käynyt.
— Kenpä sen olisi uskonut, lausuu äiti murheellisena. No, kun he siihen autioon saareen jäivät, niin täytyy ruveta siinä elämään. Mutta mitään syötävää ei ole, mitään apua ei näy tulevan; heidän täytyy ruveta itsensä etsimään keinoa, millä saada syötävää. He kutovat jonkinlaisen verkon vitsoista ja rupeavat sillä pyytämään kalaa eineekseen.
Kauvan turhaan kalasteltuaan rannikolla saavat he kerran siihen suuren hopeakylkisen hauvin. He ihastuvat siitä ja rupeavat sitä kiihkeästi päästämään verkosta.
Haukipa siinä heille puheen laatii, sanoo: — Elkää minua viekö eineeksenne, vaan päästäkää vapauteen, — tehnen teille jotain hyvää. — Mitäpä hyvää sinä meille voinet tehdä! Emme päästä sinua, otamme, viemme keitoksemme, sanoo äiti.
— Katsokaa suuhuni, ottakaa sieltä, mitä näette; pyöräyttäkää sitä sitten kolmasti myötäpäivään, kolmasti vastapäivään, toivokaa, mitä tahdotte, ja samassa saatte, mitä haluatte. Tämän lupaan, jos päästätte minut, sanoo hauki.
Silloin poika päästää hauin vapaaksi, ensin otettuaan hauvin suusta kauniin, kultaisen sormuksen.
— Tulkoon tähän syötävää ja juotavaa kaikenlaista sekä meille koreat vaatteet, sanoo poika ja pyöräyttää sormusta kolme kertaa myötäpäivään, kolme kertaa vastapäivään.
Samassa siihen tulee pöytä, jossa on kaikenlaista syötävää ja juotavaa ja he saavat koreat vaatteet päälleen. Ihastuneina he käyvät syömään pöydän herkkuja.
— Tulkoon tähän samanlainen linna kuin tässä alkujaan oli ja elköönkä siitä koskaan lähtekö, sanoo sitten jonkun ajan kuluttua äiti ja pyöräyttää sormusta säädetyllä tavalla.
No, linna suuri ja komea silloin siihen kohoaa, ja he käyvät sen suuriin huoneisiin. Sitten rupeavat siinä olemaan, elelemään. Linna ei katoa, ja syötävää ja juotavaa he saavat.
Mutta aika pitkäksi käy siinä yksin elellessä, ja poika arvelee kerran, että jospa tämän saaren ja mannermaan välille syntyisi pitkä, kaunis silta, niin kelpaisihan sitä myöten joskus astuskella ja sitä tietä maan puolellakin pistäytyä.
Samassa hetkessä tulee siihen pitkä, komea silta, joka yli meren yltää ja he rupeavat sitä pitkin kävelemään ja joskus sitä myöten maanpuolellakin pistäytyvät. Kuninkaanlinnaan he eivät kuitenkaan uskalla mennä, sillä olihan heidät sieltä niin jyrkästi ajettu pois. Näin rupeaa elämä luistamaan aika hupaisesti meren salaperäisellä saarella.
Kerran sattuu eräs kerjäläinen astumaan meren rantaa ja huomaa meren yli vievän kauniin sillan. Hän lähtee sitä myöten kulkemaan ja tulee siihen saareen, jossa kuninkaanpuoliso ja -poikanen oleilevat. Täällä hän ei taida kyllin kummastella ja ihmetellä sitä komeutta ja kauneutta ja sitä elämän-keveyttä, joka siellä vallitsee, ja samalla sai hän suuresti hämmästellä sitä auliutta ja anteliaisuutta, jota saaren asujat osottavat. Hän lähtee saarelta täynnä kiitollisuutta ja sen loiston luomaa häikäisyä.
Sattuu hän sellaisin mielin osumaan kuninkaan linnaan. Siellä käy hän, täynnä ihastusta ja korulauseita, kertomaan saarenlinnan elämää ja oloja ja saaren asukkaita kiittäessään hän tuskin löytää sanoja.
Silloin kuninkaanpojalle, joka kuuli tämän, pisti oudon tunteen mieleen. Hän rientää siihen salaperäiseen saareen.
Täällä tapasi hän puolisonsa ja poikansa tuossa komeassa linnassa komeissa vaatteissa komean elämän keskellä, mutta hän ei tuntenut heitä. Silloin poika ja äiti, jotka tunsivat hänet, pyörähyttivät salaa hauvilta saamansa sormusta säädetyllä tavalla ja samalla olivat kaikki linnat ja koreudet kadonneet ja he muuttuivat siihen asuun, millaisina olivat tynnyrissä saarelle saapuneet, ryysyisiksi ja repaleisiksi. Saari oli muuttunut autioksi ja kolkoksi:
— Tunnetko nyt meitä? kysyi äiti.
— En tunne, ketä olette? kysyi kuninkaanpoika.
Silloin poika ja äiti pyörähyttivät sormusta ja samassa he tulivat siihen asuun, missä he olivat olleet ennen kuninkaan linnassa ollessaan. Silloin kuninkaanpoika tunsi heidät ja lankesi puolisonsa jalkain juureen pyytämään anteeksi.
Mielellään puoliso antoi anteeksi, ja niin syntyi sula sovinto. Kuninkaanpoika otti puolisonsa ja poikansa takasin omikseen ja päätettiin heti lähteä saarelta pois, kuninkaan linnaan mannermaalle, jossa kuninkaanpoika ilmotti panevansa toimeen suuret juhlat tapauksen johdosta.
— Mutta mitenkä pääsemme täältä pois? kysyi kuninkaanpoika hämmästyen, nähtyään, että saaren ja mantereen välillä oleva silta oli kadonnut.
— Kyllä siihen keinot keksitään, sanoi poika hymyillen ja pyörähytti sormustaan, jolloin samanlainen komea silta kuin ennen saaren ja mantereen välille syntyi.
— Mutta millä voimalla te kaikkia näitä teette, sanoi kuninkaanpoika puolisolleen ja pojalleen.
— Se on meidän salaisuutemme; kenties tynnöri ja meri sen ilmaisisivat, sanoi poika ja pisti sormuksen taskuunsa. Minä sitä en ainakaan kerro; kertokoon äiti myöhemmin.
— Niin, puhutaan siitä myöhemmin, nyt on aika lähteä jo kotiin, sanoi kuninkaanpoika ja nosti puolisonsa ratsunsa selkään ja lähti itse poikansa kera ratsun perästä astumaan.
Pian tultiin kotiin ja siellä pantiin toimeen ne suuret juhlat. Ja elämä alkoi luistaa entisellä tavalla siellä suuressa, rikkaassa kuninkaanlinnassa, kun siellä ei ollut enää sitä pahaa Syöjätärtäkään. Sillä sille oli kuninkaanpojan poika heti kotiinsa tultuaan tehnyt sen kepposen, että oli pyöräyttänyt sormustaan, jolloin samassa oli siihen saapunut pari hurjaa hevosta ja Syöjätär solmiutunut näiden hurjain hevosten häntiin ja sitten nämä lähteneet hurjalla vauhdilla lennättämään häntä johonkin, jonnekin hyvin kauvas.
Joulupukki 1914.
