Hyvä loppu.
Kirj. Anton Tshehoff.
(Suom. Päivälehdelle.)
Ylikonduktööri Stytshkin’in luona istui eräänä päivänä, jolloin hänellä ei ollut palvelusvuoroa, Ljubof Grigorjevna, arvokkaan näköinen, lihavahko nainen, iältään neljissäkymmenissä, jonka toimena oli sulhasten ja morsianten hankkiminen ynnä monet muut asiat, joista tavallisesti puhutaan vaan kuiskimalla. Stytshkin, hiukan levottomasti, mutta kuten aina, totisena, arvokkaana, ankaran näköisenä käveli edestakaisin huoneessa sikaria poltellen ja sanoi:
— Erittäin hauska tutustua. Semjon Ivanovitsh suositti teitä minulle siksi, että te voitte auttaa minua eräässä hyvin tärkeässä asiassa, joka koskee elämäni onnea. Olen, Ljubof Grigorjevna, jo viidenkymmenenkahden vuoden vanha, se tahtoo sanoa että olen siinä ijässä, jolloin useimmilla on jo täysi-ikäisiä lapsia. Minulla on varma virka. Vaikken olekaan rikas, niin olen kuitenkin niin varoissani, että pystyn elättämään elämänkumppanin ja lapsia. Näin meidän kesken sanottuna, on minulla, paitsi palkkani, rahoja pankissakin, jotka olen säästänyt tarkalla elämisellä. Olen raitis järjestyksen mies, jonka elämä on harkittua, niin että kelpaan monelle esikuvaksi. Mutta yhtä minulta puuttuu, kotiliettä ja elämänkumppania, niin että elän kuin unkarilainen paimen milloin missäkin paikassa, ilman huvia, ilman neuvonantajaa, ilman hoitajaa, jos sattuisin sairaaksi tulemaan. Sitä paitsi, Ljubof Grigorjevna, on naineella miehellä yhteiskunnassakin suurempi arvo kuin naimattomalla ... Olen sivistynyt mies, jolla sitäpaitsi on varoja, mutta jos katsotaan arvostellen minua, niin mikä minä olen? Loinen, irtolainen. Sentähden haluaisin hyvin mielelläni kiinnittää itseni, se on, mennä naimisiin, lailliseen avioliittoon jonkin sitä ansaitsevan naishenkilön kanssa.
— Hyvä on aikeenne! — huokasi naittaja-eukko.
— Olen yksinäinen mies, enkä tunne ketään tässä kaupungissa. Mihin menen ja kenen puoleen käännyn, kun kaikki ihmiset ovat minulle tuntemattomia? Juuri siksi neuvoi Semjon Ivanovitsh minua kääntymään sellaisen henkilön puoleen, joka on erikoistuntija sillä alalla ja jolla on mainetta ihmisten onnea järjestäessään. Sentähden pyydän teitä kaikesta sydämestäni järjestämään minunkin kohtaloni hyväntahtoisella myötävaikutuksellanne. Te tunnette kaikki kaupungin naimakuntoiset naiset niin että teidän on helppo sovittaa...
— Se kyllä käy laatuun ...
— Juokaa, pyydän nöyrimmästi...
Tottuneesti vei naittaja-eukko lasin huulilleen ja joi kaikki, silmiään edes kirtistämättä.
— Se kyllä käy laatuun, — toisti hän. — Mutta millaisen morsiamen tahtoisitte, Nikolai Nikolajitsh?
— Minäkö? Sellaisen, kuin sallimus määrää.
— Tietysti se on sallimuksessa, vaan jokaisella on kuitenkin oma makunsa. Toiset pitävät ruskeaverisistä, toiset taas valkoverisistä.
— Katsokaapas, Ljubof Grigorjevna... — sanoi Stytshkin arvokkaasti huoaten. — Minä olen vakava mies. Minusta on kauneus ja yleensä ulkomuoto toisarvoinen asia, sillä, kuten itsekin tiedätte, kauniista vaimosta on paljon puuhaa. Minun mielestäni ei naidessa ole pää-asia se, millainen hänen ulkomuotonsa on, vaan hänen sisäinen ihmisensä, se tahtoo sanoa, että hänellä olisi sydän ja kaikki sen hyvät ominaisuudet paikallaan. Juokaa, pyydän nöyrimmästi... Olisi tietysti hauskaa, jos vaimo olisi tuollainen täyteläinen, vaan molempain onnelle on sillä vähän merkitystä; pääasia on järki. Oikeastaan ei naisen tarvitsisi olla järkeväkään, sillä hän rupeaisi luulemaan suuriakin järjestään ja saamaan kaikenlaisia päähänpistoja. Nykyisin täytyy hänen olla sivistyneen, tietysti, vaan sivistystäkin on monenlaista. Hauskaa olisi, jos vaimo osaisi puhua ranskaa ja saksaa ja muita kieliä, hyvin hauskaa se olisi; vaan mitä apua siitäkään lähtisi, jollei hän, esimerkiksi, osaisi nappeja nuttuun ommella? Kuulun sivistyneeseen luokkaan, vaan luonteeni on yksinkertainen, vaatimaton. Haluan itselleni vaatimattoman tytön. Se, mitä vaadin, on että hän kunnioittaisi minua ja tuntisi, että minä olen tehnyt hänet onnelliseksi.
— Aivan oikein.
— Ja nyt pääasiaan... Rikasta en halua. En tahdo olla niin halpamielinen, että naisin rahojen tähden. En tahdo, että minä söisin vaimoni leipää, vaan että hän syö minun leipääni, ja että hän sen tuntisi. En kuitenkaan halua köyhääkään. Sillä vaikka olenkin varakas mies, ja vaikka menenkin naimisiin rakkaudesta, niin en sittenkään tahtoisi ottaa köyhää, sillä, kuten tiedätte, nykyään on kaikki kallistunut ja saamme lapsia.
— Voimme hankkia myötäjäisiäkin, — sanoi naittaja.
— Juokaa, pyydän nöyrimmästi…
Tuli hetken äänettömyys. Eukko huokasi, ja, vilkaisten altakulmainsa konduktööriin, kysyi:
— Ettekö siis tahdo tyttöä? Hyvää tavaraa olisi olemassa. Muuan ranskatar, toinen kreikkalainen. Hyvin arvokkaita molemmat.
Konduktööri mietti hetkisen ja sanoi:
— Ei, kiitoksia. Saadessani osakseni puoleltanne niin paljon suosiollisuutta, sallikaa minun kysyä, kuinka paljon otatte morsiamen hankkimispuuhistanne?
— Vähän otan. Antakaa viisikymmentä kopeekkaa ja pukukangas, kuten tavallisesti, siinä kyllin... Mutta myötäjäisistä
tahdon erikseen.
Stytshkin pani kätensä ristiin rinnalleen ja rupesi ääneti miettimään. Mietittyään vähän aikaa, sanoi hän huoaten:
— Se on liian paljon.
— Ei lainkaan paljon, Nikolai Nikolajits! Ennen vanhaan, kun häitä sattui usein, otettiin vähemmänkin, mutta nykyisin — mitä me ansaitsemme? Hyvä on, jos niinä kuukausina, jolloin ei ole paastoa, ansaitsee ruplan.
Stytshkin katsoi epäröiden eukkoon ja kohautti hartioitaan.
— Hm!... Onko ruplassa vähän? — kysyi hän.
— Tietysti vähän! Ennen saatoimme ansaita viisikymmentäkin ruplaa.
— Hm!... En koskaan olisi voinut odottaa, että sellaisilla toimilla voidaan niin paljon ansaita. Viisikymmentä ruplaa! Eivät kaikki miehetkään ansaitse niin paljoa! Juokaa, pyydän nöyrimmästi...
Naittaja-eukko joi, silmiään edes kirtistämättä. Stytshkin tarkasti häntä ääneti päästä jalkoihin ja sanoi:
— Viisikymmentä ruplaa... Se tekee kuusisataa ruplaa vuoteen ... Juokaa, pyydän nöyrimmästi ... Tuollaisilla tuloilla, Ljubof Grigorjevna, ei käy vaikeaksi hankkia itselleen miestä...
— Minulleko? Nauroi naittaja — Olen jo vanha...
— Ette suinkaan... Vartalonne on vielä moitteeton, kasvonne täyteläiset, valkoset, ja kaikki muukin...
Naittaja-eukko tuli hämilleen. Stytshkin tuli myös hämilleen ja istuutui hänen viereensä.
— Te olette vielä hyvin miellyttävä. — sanoi hän. — Jos teille sattuu vakava, säästäväinen mies, niin ansioinenne voitte häntä suuresti miellyttää...
— Mitä te puhutte, Nikolai Nikolajevitsh...
— Mitäkö? En mitään ihmeellista...
Tuli äänettömyys. Stytshkin rupesi äänekkäästi niistämään nenäänsä, ja naittaja punastuen ja kainosti katsoen häneen, kysyi :
— Kuinka paljon ansaitsette te, Nikolai Nikolajitsh?
— Minäkö? Seitsemänkymmentäviisi ruplaa, paitsi lahjapalkkioita... Sitäpaitsi ansaitsemme kynttilöistä ja jäniksistä.
— Oletteko metsästäjä?
— En. Jäniksiksi kutsumme matkustajia, joilla ei ole matkalippua.
Kului taas hetkinen äänettömyydessä. Stytshkln nousi ja rupesi levottomasti kävelemään huoneessa.
— Nuorta puolisoa en halua, — sanoi hän. — Olen ikämies, ja haluan sellaista, kuin... esimerkiksi...haluan teidän laistanne... vakavaa ja arvokasta ... teidän muotoistanne...
— Mitä ihmettä te puhutte... — nauraa hihitti naittaja-eukko, peittäen punaiset kasvonsa nenäliinallaan.
— Mitä tässä pitkistä puheista! Olette sydämeni valittu ja ominaisuuksiltannekin minulle sopiva. Olen raitis, vakava mies, ja jos minä miellytän teitä, niin mitä muuta tarvitaankaan? Sallikaa minun tehdä teille tarjous!
Naittaja-eukko vetisteli, nauroi, ja suostumuksensa merkiksi kilisti lasia Stytshkinin kanssa.
— Ja nyt, — sanoi onnellinen ylikonduktööri, — sallikaa minun selittää, millaista käytöstä ja elämäntapaa haluan teiltä... Olen ankara, vakava ja arvokas mies, käsitän kaikki oikealla tavalla ja tahdon, että vaimonikin olisi ankara ja käsittäisi, että minä olen hänen hyväntekijänsä ja paras mies miesten joukossa.
Hän istuutui ja. syvään huoaten, rupesi morsiamelleen selvittämään käsitystään perhe-elämästä ja vaimon velvollisuuksista.
Päivälehti no 273B 23.11.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
* lisätietoja novellista tsehov.infossa.
