Sadko, Novgorodin rikas kauppias.
Venäläinen kansansatu
(Suom. Päivälehdelle.)
Ennen muinoin oli Novgorod laajalti kuulu rikkaudestaan ja kävi se suurta kauppaa etäisten, vieraiden maiden kanssa. Jokia ja järviä pitkin sinne vietiin tavaroita maailman kaikilta kulmilta, ja sieltä ne levisivät kautta koko Venäjän maan.
Siihen aikaan asui Novgorodissa köyhä harpunsoittaja Sadko, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin plataanipuinen harppu. Mutta sillä hän ansaitsi elatuksensa, sillä siitä hän loihti esille lumoavia säveleitä ja sentähden hänet kernaasti kutsuttiin ylhäisien bojaarein ja rikkaiden kauppiaiden pitoihin. Ihastuneena jokainen kuunteli hänen sulosäveliään, vieläpä vanhuksetkin innostuivat tanssimaan hänen harppunsa kielten iloisesti helkkyessä.
Eräänä kauniina päivänä tapahtui, ettei kukaan kutsunut häntä pitoihin. Surullisena hän harhaili Ilmen-järven rannalla ja soitteli veden asukkaille. Vesi alkoi kiehua ja kuohua niin että hän pelästyneenä kiirehti kotiinsa Novgorodiin. Siellä puute hänelle tervetuliaisiksi irvisti, ja hän palasi antaakseen harppunsa surujaan valitella viileiden aaltojen liepeillä. Uudelleen ne kiihtyivät niin että hän pelästyneenä kiirehti pois. Vielä kerran hän palasi järven rannalle, istuutui valkoiselle kalliolle ja alkoi harppuaan soittaa. Silloinpa syvyydet voimakkaasti kuohuivat, ja näkyviin tuli meren kuningas.
„Sinä soitat niin suloisesti, niin ihanasti,” sanoi hän. „Kuulehan Sadko, mitä tulee minun antaa korvaukseksi minulle valmistamasta huvistasi, ihanasta soitostasi? Tahdotko aarteen, jota ei kukaan pysty laskemaan? Palaja Novgorodiin ja lyö kaupungin kauppiaiden kanssa vetoa päästäsi kaikkia rikkaita tavaroita vastaan, joita heillä kaupoissaan on, väittäen että Ilmenjärvessä on kultaeväisiä kaloja. Silloin sinä tulet rikkaaksi, Sadko!”
Pian Sadko kutsuttiinkin pitoihin, ja kauppiaat tarjosivat hänelle niin paljon viiniä, että hän juopui ja alkoi kehuskella. „Kuulkaa, Novgorodin kauppiaat. Minä tiedän ihmeen: Ilmenjärvessä on kultaeväisiä kaloja.”
Toiset nauroivat: „Ei ole Ilmen vesissä kultaeväisiä kaloja.”
Mutta Sadko yhä vaan vakuutti sanoi: „Lyökäämme vetoa. Minä panen pääni ja te kukin tavaroita täynnä olevat kauppanne.”
Kolme kauppiasta suostui vetoon. Sitten kudottiin silkkinen verkko ja menivät järvelle kalaan. Kolmasti verkko aaltoihin laskettiin ja kolmasti nostettiin kultaeväinen kala.
Sadko voitti vetonsa. Ei kauan viipynyt ennenkuin hän oli Novgorodin rikkain kauppias. Hän rakensi palaisin valkoisista kivistä ja siellä järjestettiin kaikki samoin kuin taivaan kannella aurinko, kuu ja tähdet.
Kerran oli Sadkon luona suuret pidot, joihin hän kutsui Novgorodin vanhimmat ja rikkaimmat kauppamiehet. Kun he olivat vahvasti syöneet ja juoneet alkoivat he kerskailla. Yksi kehui suuria kultarahavarastojaan, toinen suuria ruumiin voimiaan, kolmas verratonta hevostaan, neljäs kunniakasta isänmaataan, viides ijäkästä isäänsä, kuudes älyttömästi kyllä nuorta vaimoaan. Vihdoin avasi vanhin suunsa ja sanoi: „Kaikki me olemme täällä ravinneet itsemme, juoneet ja itseämme kehuskelleet; sinä Sadko yksistään olet vaijennut.”
Harpun soittaja vastasi: „Miksi minä kehuskelisin? Kaikki minulle hyvin onnistuu, aarteeni ovat lukemattomat, kullallani saatan ostaa kaikki Novgorodin tavarat, sekä hyvät että huonot sekä ne laivoihini lastata.”
Epäillen lausui vanhin; „Ei ole miestä niin rikasta, että hän voi ostaa Novgorodin kaikki tavarat.”
Mutta Sadko väitti yhä vastaan, ja he löivät vetoa 30,000 ruplasta.
Aamunkoitteessa nousi Sadko ylös, herätti palvelijansa ja antoi heille kultaa sitä punnitsematta ja mittaamatta ja lähetti heidät kauppiaskaduille, itse meni hän lukuisiin kauppoihin. Illalla ei Novgorodissa löytynyt mitään ostettavaa. Lopuksi meni hän savihalliin ja osti kaikki rikkinäiset saviastiat nähdäkseen lasten niillä sitten leikkivän.
Seuraavana aamuna hän uudelleen meni torille, ja siellä oli nyt tavarata kaksin verroin enemmän kuin edellisenä päivänä. Nekin hän osti. Seuraavana aamuna tuoliin moskovalaisia tavaroita ja niitä oli kolme kertaa enemmän kuin edellisenä päivänä. Nyt hän ymmärsi, ettei hän voinut ostaa kaikkia tavaroita Jumalan avarassa maailmassa ja sitten hän sanoi: „kyllähän olen rikas kauppias tässä kaupungissa, mutta ylpeä Novgorod on kuitenkin minua rikkaampi.” Ja niinpä hänen täytyi maksaa 30,000 ruplaa kaupungin vanhimmalle.
Jonkun ajan kuluttua Sadko varusti kolmekymmentä kullattua laivaa. Niiden etunenässä kulki kotka, Sadko kannella. Hän purjehti Volchovan, Laatokan ja Nevan kautta siniselle merelle ja aina Tsargradiin saakka ja möi siellä tavaransa neljästä kymmenestä tynnyristä kultaa ja hopeata ja tämä rikkaus mukanaan hän läksi kotiinsa Novgorodiin.
Hänen purjehtiessa keinuvalla merellä puhkesi raju myrsky. Kullatut alukset natisivat, tuuli taklauksessa ulvoi, purjeet särkyivät riekaleiksi, aallot olivat korkeat kuin vuoret ja alukset hajaantuivat eri suunnille.
Silloin Sadko tovereilleen lausui: „Kuulkaahan reippaat poikaseni! Emme vielä kertaakaan ole uhriamme antaneet meren jumalalle. Nyt on hän vihoissaan ja vaatii meiltä veroa, veroa sinisellä merellä.”
Ja aaltoihin vyöryteltiin hopeata tynnyrillinen, mutta myrsky riehui yhä vaan. Mereen heitettiin tynnyrillinen kultaa, mutta myrsky vaan yltyi. Nähtävästi meren kuningas ei tahtonut kultaa eikä hopeata, vaan ihmisuhrin.
„Meidän täytyy vetää arpaa niin näemme kenenkä meistä täytyy lähteä syvyyteen,” sanoi Sadko.
He ottivat kukin honkaisen sauvansa, piirsivät siihen nimensä ja heittivät mereen. Sadkon upposi. Hän määräsi, että koe oli uudistettava kuusisauvoilla. Jälleen upposi Sadkon sauva. Koe uudistettiin vielä leppäisillä, pähkinäpuisilla ja kypressipuisilla sauvoilla, kypressi on rehellisin puu, sillä siitä oli tehty Kristuksen risti. Mutta aina vaan vajosi Sadkon sauva. Vihdoin hän käski toveriensa heittää rautaiset sauvat, kun itse taasen heitti puisen, mutta rauta kellui veden pinnalla ja puu vajosi.
Silloin ymmärsi Sadko, ettei hän voinut välttää kohtaloaan ja hän sanoi tovereilleen: On selvää, toverit, että meren kuningas vaatii uhrina rikkaan Sadkon itsensä. Tuokaa minulle mustetolppo, kynä ja paperia.”
Ne luotiin hänelle ja hän kirjoitti testamenttinsa. Osan rikkauksistaan hän lahjoitti Jumalan kirkoille, osan köyhille, osan nuorelle vaimolleen ja lopun hyville ystävilleen.
Sitten hän pukeutui kallisarvoisiin turkkeihin ja sanoi toisille: „Tuokaa tänne harppuni, jotta saisin vielä viimeisen kerran soittaa.” Harppu toisessa ja pyhän Nikolauksen kuva toisessa kädessään hän heittäytyi siniseen mereen. Samalla hänen kaikki laivansa lensivät pois mustien korppien lailla, hän yksin jäi jälelle, pelosta tainnuksissa.
Sinisen meren pohjalla hän avasi silmänsä ja näki helmeilevän veden läpi auringon punaisen kullan ja edessään valkoisista kivistä rakennetun linnan. Hän meni linnaan ja tapasi odottamatta itse meren kuninkaan, joka kauhean näköisenä tukka pörrössä istui valtaistuimellaan puolisonsa rinnalla.
„Olen kutsunut sinut tänne,” sanoi meren kuningas, „jotta sanoisit minulle pidetäänkö Venäjällä rautaa tai kultaa arvokkaampana. Siitä kuningattaren kanssa juuri kiistelen.”
„Rautaa,” vastasi kauppias avomielisesti, „sillä raudan avulla saattaa hankkia kultaa.”
Silloin löi kuningas puolisoltaan pään poikki, sillä tämä oli väittänyt Venäjällä pidettävän kultaa rautaa suuremmassa arvossa.
„Mitä on sinulla käsissäsi?” kysyi kuningas edelleen.
„Oikeassa on pyhän Nikolauksen kuva ja vasemmassa plataanipuinen harppu.”
Ja meren kuningas puhui: „Sinä, Sadko, rikas kauppias, olet monet vuodet meriä kulkenut, mutta minulle, meren kuninkaalle, et ole mitään veroa maksanut. Nyt tulit itse minulle lahjaksi. Hyvä! Sanotaan sinun olevan taitavan harpunsoittajan. Annahan herttaisten sävelien soida.”
Sadkon sormet koskettelivat harpun kieliä, ja meren kuningas alkoi tanssia niin rajusti että nuttunsa vimmatusti liehui.
Vielä toisen ja kolmannenkin päivän Sadko soitti ja meren kuningas tanssi yhä hurjemmin niin että aallot kävivät korkeina, hieta merenpohjalla pyrynä pyöri, laivat särkyivät siruiksi, runsaat lastit vajosivat pohjaan ja ihmisiä hukkui.
Mutta ihmiset maan päällä huusivat avukseen pyhää Nikolausta. Ja katso, käsi kosketti Sadkon olkapäätä ja ääni sanoi „kuule Sadko, rikas kauppias, säre plataanipuinen harppusi: sinusta kuningas tanssii linnassaan, mutta hän tanssiikin meren jyrkillä äyrämillä. Olet jo hyvin soittanut ja pirullisilla sävelilläsi ja epäpuhtaiden tanssien kautta saanut monen viattoman sielun turmioon.”
Ja Sadko rikkoi harppunsa ja kuningas lakkasi tanssimasta ja myrsky taukosi.
„Miksi et enään soita?” kysyi kuningas.
„Kaikki kieleni ovat katkenneet ja harppuni on särkynyt enkä minä uutta saa.”
Vielä kuuli Sadko tuon salaperäisen äänen joka häntä varoitti:
„Nyt tulee meren kuningas ehdottamaan sinulle naimiskauppaa jonkun tyttärensä kanssa. Älä kieltäydy. Anna ensimäisen joukon mennä ohitsesi, samoin toisen, mutta kolmannesta valitse viimeinen tyttö, hän, jolla on mustat silmät ja tumma tukka, kaikkein rumin, mutta älä koske häneen, sillä silloin täytyy sinun jäädä meren valtakuntaan aikojen loppuun saakka.”
Ja meren kuningas kysyi Sadkolta: „Tahdotko ottaa vaimoksesi jonkun meren kaunottaren?”
„Sinisessä meressä ei minulla ole mitään tahtoa. Täällä teen mitä käsket.”
„Nouse siis ylös aamuhämärässä ja valitse mieleisesi tyttö”.
Aamun ruskottaessa oli Sadko jalkeilla. Sata ihanata impeä kulki hänen ohitsensa, sitten taas sata ja vieläkin sata. Viimeisenä kulki mustasilmäinen, tummatukkainen tyttö.
„Sinusta saan morsiameni,” sanoi Sadko ja ojensi hänelle kätensä.
Hääsoihtujen sammuttua, iloisten huilujen vaijettua ja vieraiden lähdettyä yön tullen Sadko muisti pyhimyksen varoituksen ja erosi morsiamestaan.
Aamulla hän heräsi Novgorodissa tumman joen rannalla ja näki kolmekymmentä kullattua laivaa iloisesti keinuvan Volchovin aalloilla.
Kärsimältömästi oli nuori vaimonsa odottanut hänen tuloaan valittaen: „Sadko on kaikkine tovereineen kadonnut. Sininen meri on hänet riistänyt.”
Alukset tulivat satamaan ja laskivat laituriin.
Kotiin tulijat kysyivät hölmistyneinä: „Mitä tämä merkitsee? Sadkohan jäi meren syvyyteen ja nyt on hän jo kotona ja tulee tovereitaan vastaan!”
Iloisena riensi Sadko valkoisista kivistä rakennettuun linnaansa ja nuoren vaimonsa syliin.
Kiitollisena hän rakensi kirkon ihmeidentekijä Nikolaukselle mutta hän ei koskaan enään lähtenyt siniselle merelle, vaan aina viihtyi rikkaassa Novgorodissa.
Päivälehti no 243B 19.10.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
