Kevät-ilta.
Kirj. Guy de Maupassant
Suom. Edvard R―r.
Jeanne oli kihloissa serkkunsa Jacquesin kanssa. He tunsivat toisensa lapsuudesta asti, eikä heidän rakkautensa senvuoksi pukeutunut juhlallisen kursaileviin muotoihin, niinkuin se tavallisesti tekee suuressa maailmassa. He olivat kasvaneet yhdessä, eikä heillä ollut koskaan ollut aavistusta siitä, että lempivät toinen toistaan. Nuori tyttö, joka oli luonteeltaan hiukan veikisteleväinen, kiemaili tosin vallan viattomasti nuorelle miehelle; muuten tämä hänen mielestään oli kelpo ja kaunis poika, ja aina, kun hänet tapasi, hän antoi hänelle sydämellisen suudelman, mutta se tapahtui ilman väristystä, ilman sitä väristystä, joka saa ruumiin välähtämään sormenpäätä varpaisiin saakka.
Nuorukainen ajatteli ihan yksinkertaisesti: hän on herttainen, tuo pikku serkkuni; ja ajatellessaan häntä hän tunsi vaistomaista hellyyttä, joka miehessä aina herää nuoria tyttöä kohtaan. Pitemmälle hänen mietteensä eivät menneet.
Mutta eräänä päivänä Jeanne sattumalta kuuli äitinsä sanovan tädille (täti Alberte'ille, sillä täti Lison oli vanha naimaton nainen): „Vakuutan, että lapset pian rakasluvat toisiinsa; se näkyy selvään. Minun mielestäni Jacques on juuri se vävypoika, jota haluan.”
Jeanne alkoi siitä hetkestä heti ihailla Jacques serkkuaan. Nyt hän punastui hänet nähdessään, hänen kätensä värähti, kun nuori mies siihen tarttui, kohdatessaan hänen katseensa hän painoi silmäluomensa alas, ja juonitteli, kun Jacques pyysi häneltä suudelmaa. Nuorukainen huomasi lopulta tämän kaiken. Hän ymmärsi asian, ja tunteensa valtaamana; joka yhtä paljon johtui tyydytetystä turhamaisuudesta, kuin todellisesta hellyydestä, hän kietaisi molemmat käsivartensa serkkunsa kaulaan ja kuiskasi hänen korvaansa: „Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua.”
Siitä päivästä sai alkunsa lakkaamaton kuherrus, mielistely j. n. e., koko tuo sarja rakkauden ilmaisumuotoja, jotka heidän vanha tuttavuutensa teki ihan luonteviksi. Salongissa Jacques suuteli morsiantaan noiden kolmen vanhan naisen nähdessäkin, noiden kolmen sisaruksen, hänen äitinsä, Jeanne'in äidin ja täti Lison'in. Päivät päästään he kävelivät kaksin metsissä, pitkin joen rantaa, poikki vehmaisten nurmien, joilla ruohikon seassa kasvoi kirjavia niittykukkasia. Ja he odottivat sitä päivää, jona häät pidettäisiin, ilman liiallista levottomuutta, mutta elivät ilmapiirissä, joka tuntui lempeän suloiselta, ja nauttivat siitä vienosta onnesta, joka syntyy hellistä hyväilyistä, kädenpuristuksista, palavista katseista, jotka olivat niin syvät, että oli kuin sielut olisivat toisiinsa sulautuneet ja he tunsivat verensä oudosti ailahtavan niiden suurten syleilyjen aavistuksessa, joiden toivo heissä itsetiedottomasti heräsi, tunsivat, kuinka huulet rauhattomasti liikkuivat kun suu suuta etsi ja näytti väijyvän, vartovan lupaavan.
Toisinaan, vietettyään koko päivän tällaisten kiihottuneiden tunnelmien vallassa, tässä platonisessa hellyydessä, he ikäänkuin tunsivat outoa väsymystä iltaisin ja hengittivät kumpikin syvään tietämättä miksi, ymmärtämättä noita huokauksiaan, jotka olivat täynnä kaipuuta. Molemmat äidit ja heidän sisarensa täti, Lison, katselivat tätä nuorten rakkautta hymyilevällä liikutuksella. Varsinkin näytti ilme täti Lisonin kasvoissa kovin haikealta, kun hän heidät näki.
Hän oli pienikasvuinen nainen, joka puhui vähän, vetäytyi aina syrjään eikä herättänyt mitään melua; hän näyttäytyi vain aterian aikana, meni sitten huoneesensa, jossa oleksi päivät pitkään lukitun oven takana. Hän oli ulkomuodoltaan miellyttävä, vähän vanhanaikainen ja hänellä oli silmissä lempeä, surullinen katse. Hänet tuskin luettiin perheesen kuuluvaksi.
Molemmat sisaret, jotka olivat leskiä ja aikoinaan ottaneet osaa seuraelämään, eivät pitäneet häntä tyhjää parempana. Häntä kohdeltiin ujostelemattomalla tuttavallisuudella, johon hieman sekottui halveksivaa ystävällisyyttä. Hänen nimensä oli Lise, sillä hän oli syntynyt siihen aikaan, kun Beranger oli Ranskanmaan kaikkivaltias. Kun nähtiin, ettei häntä naitu, ettei hän todellakaan koskaan menisi naimisiin, muutettiin nimi Lise vanhapiikamaiseksi Lisoniksi. Nyt hän oli täti Lison, vaatimaton, sirosteleva eukko, tavattoman kaino omaisilleenkin, jotka olivat kiintyneet häneen vain tottumuksesta, säälistä ja hyväntahtoisesta välinpitämättömyydestä.
Nuoret eivät koskaan menneet häntä hänen huoneesensa tervehtimään. Ainoastaan palvelijatar tuli hänen luokseen. Hänelle lähetettiin sana, kun joku tahtoi puhutella häntä. Oltiin tuskin selvillä, missä hänen huoneensa sijaitsi, tuo huone, jossa koko hänen poloinen elämänsä hupeni yksinäisyyteen. Hän ei vienyt mitään tilaa. Kun hän ei ollut saapuvilla, ei hänestä koskaan puhuttu eikä häntä ajateltukaan. Hän oli niitä haamunharmaita olentoja, jotka pysyvät tuntemattomina kaikkein lähimmällekin piirilleen, ikäänkuin keksimättöminä kohtina, ja joiden kuolema ei synnytä minkäänlaista tyhjyyttä taloon, niitä olentoja, jotka eivät osaa tunkeutua ympäristönsä olemukseen tai tapoihin.
Hän kulkea sipsutteli aina pienin, kiireisin askelin, ei nostanut milloinkaan hälinää, ei milloinkaan töytäissyt mitään vastaan, näkyi esineihinkin siirtäneen tuon omituisuutensa olla ääntä päästämättä; hänen kätensä olivat aivan kuin vanusta tehdyt, niin pehmoisesti ja hellävaroen hän piteli kaikkea, mihin koski.
Kun sanottiin: „täti Lison,” eivät nämä kaksi sanaa niin sanoaksemme, herättäneet kenessäkään mitään ajatusta. Tuntui vain siltä kuin olisi sanottu „kahvipannu” tai „sokerirasia.”
Naaraskoira Loute’lla oli varmaan selvempi yksilöllisyytensä kuin hänellä; sitä siliteltiin alinomaa, sille sanottiin: „Rakas Loute, kaunis Loute, pikku, oma Loute'ni.” Sen kuolemaa olisi itketty monin verroin enemmän.
Molempain serkusten häät oli määrätty pideltäväksi toukokuun loppupuolella. Nuoret elivät silmä silmässä, käsi kädessä, ajatukset samoilla teillä, sydämet samassa tahdissa sykkien. Kevät, joka sinä vuonna näytti hidastelevan ja ikäänkuin epäröivän tuloansa ja värjöttelevän vain yökylmissä ja kolakoissa aamu-usvissa, oli äkkiä puhjennut ilmoille.
Parina lämpimänä, hiukan autereisena päivänä kiehahti maan nesteet, lehtien silmut aukenivat aivan kuin ihmeen kautta ja kaikkialla levisi nuppujen ja ensimmäisten kukkain suloinen, vieno tuoksu.
Eräänä iltapäivänä tuli vihdoinkin voittoisa aurinko näkyviin, haihdutettuaan liihottelevat usvapilvet ja paistoi yli koko maan. Sen valoisa riemu täytti seudun, tunki kaikkiin kasveihin, eläimiin ja ihmisiin. Lempivät linnut kiitivät edestakaisin ilmassa, räpyttivät siipiään, kutsuivat toinen toistaan. Jeanne ja Jacques, ylenmääräisen ihanan onnen ahdistamina, mutta tavallista ujompina, tullen levottomiksi siitä uudesta väreestä, joka siirtyi heihin kuohuvasta luonnosta, olivat istuneet koko päivän vierekkäin penkillä puutarhaportin ulkopuolella; he eivät uskaltaneet mennä yksinäisyyteen, he katselivat haaveilevin silmin isoja joutsenia, jotka ajoivat toinen toistaan lammikossa.
Illan tultua he tunsivat mielensä levollisemmiksi, ja päivällisen jälkeen he keskustelivat hiljaisesti, nojautuen salongin avonaisen ikkunan pilarikaidetta vastaan sillävälin, kun heidän äitinsä pelasivat pikettiä lampunvarjostimen pyöreässä valokeilassa ja täti Lison kutoi sukkia seudun köyhille.
Kaukana lammikon takana kohosi korkea metsä, ja pitkien puiden vielä harvan lehvistön lomasta pilkottihe kuu äkkiä esiin. Se oli vähitellen noussut oksien välistä, jotka kuvastuivat sen keltaista pintaa vastaan, kohosi taivaalle tähtien tasalle, joiden valon se himmensi, ja alkoi valaa maahan surunvoittoista hohdettaan, jossa valkoiset haavekuvat leijailivat ja josta runoilijat, hellätunteiset sielut ja rakastuneet niin paljon pitävät.
Nuoret katselivat ensin kuuta, mutta hurmautuneina yön lempeästä lämmöstä ja nurmien sekä havumetsäin himmeästä loistosta, he lähtivät ulos hitain askelin ja kulkivat isolla valkoisella nurmikolla valosta kimaltelevan lammikon luokse.
Kun äidit olivat lopettaneet tavanmukaiset neljä pikettipeliänsä, valtasi heidät väsymys, ja he halusivat mennä levolle.
— Meidän tyytyy kutsua lapset sisään, sanoi toinen.
Toinen suuntasi katseensa vaalealle taivaanrannalla, jossa kaksi varjoa näkyi liikkuvaa hiljaa edestakaisin.
— Antaa niiden olla. hän sanoi, ulkona on niin ihana ilma. Lison kyllä heitä odottaa; eikö niin, Lison?
Vanha neito avasi kainot silmänsä ja sanoi ujolla äänellään:
— Kyllähän minä heitä odotan.
Ja molemmat sisaret menivät sisähuoneihin ja laittautuivat levolle.
Silloin täti Lison nousi paikaltaan, heitti alottamansa työn lankoineen, puikkoineen lepotuolin käsinojalle lepäämään ja asettui ikkunan ääreen katsellakseen kaunista yötä.
Rakastavaiset kulkivat lakkaamatta edestakaisin nurmikolla, lammikolta portaille, portailta lammikolle. He puristivat toinen toisensa kättä, mutta eivät puhuneet mitään, oli ikäänkuin heidän sielunsa olisivat vapautuneet ruumiista ja yhtyneet siihen runollisuuteen, joka huokui maasta ilmaan kevyenä auterena ajelehtien. Jeanne huomasi äkkiä ikkunan puitteiden välistä vanhan neitosen hahmopiirteet, jotka kuvastuivat lampunvaloa vastaan.
— Vai niin, hän sanoi, täti Lison katselee meitä.
Jacques kohotti päätään.
— Niin, toisti tämä, täti Lison katselee meitä.
Ja he jatkoivat haaveiluaan, verkkaista vaellusta, tulkiten äänettömästi molemminpuolista rakkauttaan.
Mutta kaste peitti ruohikon. Vilun väre alkoi heitä hiukan puistattaa.
― Nyt mennään sisään, sanoi tyttö.
Ja he kääntyivät takaisin.
Kun he tulivat salonkiin, niin täti Lison oli taas kutomassa sukkaansa; hän kumartui neuleensa yli ja hänen pienet, laihat sormensa värähtelivät, ikäänkuin olisivat olleet kovin uuvuksissa.
Jeanne meni hänen luokseen.
— Täti, nyt mennään nukkumaan.
Vanha nainen avasi silmänsä. Ne olivat punertavat, näytti siltä kuin itku olisi ne tukehduttanut. Jackues ja hänen morsiamensa eivät tuota huomanneet. Mutta nuorukainen näki, että neidon kengät olivat kokonaan vesihelmien peittämät. Hän tuli levottomaksi ja kysyi hellästi:
— Eikö sinun pikku jalkojasi palella?
Äkkiä alkoivat tädin sormet värähdellä niin voimakkaasti, että neule putosi hänen käsistään, lankakerä pyörähti kauvas lattialle, ja peittäessään nopeasti kasvot käsiinsä, hän hyrähti itkemään, niin että hänen ruumiinsa vavahteli suonenvetoisista nyyhkytyksistä.
Molemmat nuoret riensivät hänen luokseen; Jeanne lankesi polvilleen, veti hänen kätensä kasvoilta ja kysyi liikutettuna:
— Mikä teidän on, täti Lison, mikä teidän on?
Kyynelten sortaessa hänen ääntään ja ruumiinsa aivan kuin tuskasta pystyyn ponnistellessa, tuo vanha nainen vastasi:
— Tuota noin... tuota noin... hän kysyi sinulta: ,Eikö. .. sinun pikku... jalkojasi palella’. Sellaista ei ole minulle kukaan... ei kukaan sanonut!.. Ei koskaan!.. Ei koskaan!
Päivälehti no 273B 23.11.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
