Metsäkivellä.
Päivälehdelle kirj. Rafael
Kalle ja Tuomas olivat tovereita varhaisimmasta lapsuudesta saakka. Edellinen oli varakkaan talon poika. Hänen vanhempainsa maatilalla oli monta mökkiä, joista yksi oli Tuomaan kotimökki. Siis Tuomas oli vain töllin lapsi.
He olivat aina hyviä ystäviä ja vilpittömiä tovereita. Yhdessä he kansakoulua kulkivat, yhdessä he siitä läpi pääsivät.
Ja se oli juuri nyt, kun he koulunsa olivat lopettaneet, juuri nyt he yhdessä tulla tallustelivat vuositutkinnosta kotia.
He olivat molemmat saaneet hyvän todistuksen, melkein pelkkiä kiitettäviä arvosanoja. Siksipä he palasivatkin iloisina. Tuntui se hieman juhlallisella, kun noin loistavasti koulunsa lopetti. Opettajakin oli erityisesti kiittänyt molempia ahkeruudesta ja hyvästä käytöksestä. Ja vieläpä kaiken tutkintoyleisön nähden antanut kummallenkin muistoksi kansakoulusta erään runoteoksen.
Pojat noukkivat kevään kukkasia ja juttelivat iloisesti. He poikkesivat polulta metsään ja kulkivat pitkin puron vartta. Mutta Kalle tuli miettiväiseksi ja vaikeni.
— Jouduhan, kiirehti Tuomas. Ehkä odottavat jo kotona.
— Minulla olisi sinulle juttelemista, puhui Kalle ajatuksissaan. Eräs uusi tuuma juolahtaa mieleeni.
He istahtivat porisevan puron partaalle suurehkolle sammaleiselle kivelle ja Kalle pakinoi:
— Kuule veli! Olemme nyt päässeet kansakoulusta. Vain tähänkö on meidän koulunkäyntimme jäävä? Nytkö vain yksinkertaiseen leipätyöhön ? ... ja siihenkö takerrumme niin kauaksi kuin elämän päiviä piisaa? Eikö mitään enempää?... tähänkö tyydymme? — Ei Tuomas! me menemme lyseoon, ylioppilaiksi ja opimme luemme niin paljon kuin opittavaa maailmassa piisaa.
Tuomas mietti ja virkkoi sitte:
— Tehdään niin!
— Se on päätetty!
Pojat nousivat kivelle seisomaan, puristivat toinen toisensa kättä ja täynnä toivoa ja elämää, niinkuin nuo kevään kukkaset heidän vierellänsä, he yhteen ääneen huudahtivat:
— Hei, ylioppilaiksi!
II
On kulunut kesä melkein loppuun. Kalle ja Tuomas istuvat taas ennen mainitulla kivellä kahden kesken. Siinä on heillä käsissään kirjoja, joita tutkivat sangen hartaasti. He valmistautuvat ottamaan pääsytutkintoa lyseon ja aikovat suorastaan toiselle luokalle.
Kumpanenkaan ei ollut aikeestaan virkkanut halastua sanaa edes vanhemmilleen. Olivat vain hankkineet tiedon pääsyvaatimuksista, samoin tarpeellisia kirjoja, ja niin he yhdessä kävivät säännöllisesti metsäkivellä tuuhean tuomen siimeksessä lueskelemassa.
Nyt lukivat he entistä innokkaammin, sillä lähtöpäivä läheni. He olivat täynnä vilpitöntä tyyväisyyttä. Toivoivat näet ilahuttavansa vanhempiaan sillä odottamattomalla sanomalla, että olivat tutkintoon valmiit. Kalle kyseli parhaallaan Tuomaalta ruotsin sanoja, kun äkkiä heidän työnsä keskeytyi. Kallen isä nimittäin huudahti pensaikon takaa:
— Pojat! … mitä ihmettä te täällä...?
Hämmästyneet opinnoitsijat eivät saaneet sanaakaan suustaan. Mutta ankara isä astui heidän luokseen ja tiuskui:
— Leikkimässäkö?... suuret pojat. Kirjoja!... mitä hittoja te täällä aikaanne turhassa kulutatte, ettekä työhön joudu?
— Isä, me aiomme lyseoon ja olemme nyt valmiit tutkintoon, soperteli Kalle pelokkaana.
— Lyseoon ?… liiaksi oli jo kansakoulukin. Työhön, siinä on teille lyseota … laiskurit.
Ja isä viskeli vihoissaan poikien kirjat puroon ja talutti heidät niskasta kotia.
III
Mutta parin päivän perästä tapaamme taas toverukset kivellä, jonka he ovat määränneet yhtymäkohdakseen.
— Kuinka kävi? Kiehittäytyy Tuomas heti kysymään Kallelta, kun tämä paikalle saapuu.
— Isä kirosi vain, ettei askeltakaan enää kouluun, niin kauan kuin hän elää, sanoi Kalle synkkänä.
— Veikko parka. Minä olin siis onnellisempi. Isä ja äiti lupasivat mielellään... sanoivat koettavansa kaikki, puuhatakseen minut lyseoon. Oppi on muka paras perintö.
— Minun täytyy myöskin päästä! Kotia en jää!
— Kuinka?
— Karkaan.
Ja Kalle oli järkähtämätön tuumassaan. Huomenna hän ei enää ollut kotoisilla tanterilla.
IV
Kului viikkoja. Tuolla tutulla metsäkivellä ei kukaan käynyt. Syksyn halla oli pudotellut lehdet puista, kukat kuolleet, ja maa oli kylmä.
Mutta hiljaa! Pensaikosta kuuluu ripsettä. Kas! se on Kalle, joka alakuloisena esiin astuu. Hän pysähtyy ja katselee kotitaloansa, joka metsikön takaa pilkottaa. Ja itseksensä hän miettii:
— Siinä olet sinä kotoinen pirtti. Mutta arvaatkos, mitä sinun jälleen näkeminen pojallesi maksaa? Se maksaa hänen unelmiensa päämaalin ... En sinun luoksesi palaja puutteitten lannistamana, vaan sovittaakseni vääryyden, jonka tein, poistuessani vanhempieni luvatta. Olisin toivonut opin teille, vain kohtalo ei sitä minulle suonut. Mikä on oleva nyt tyydytykseni elämässä? Ei ainakaan rikkaus ja raha. Henkeni haluaisi jotakin korkeampaa kuin pelkkää pellon muraa.
Ja hän asteli tuttuun tupaan. Mutta isä, käsittäen asioita omalta kannaltaan, nauroi ivallisesti tulijalle vastaan:
— Kyllä se routa porsaan kotia ajaa.
V
Se oli eräänä kesänä syyspuoleen. Tuomas, joka muutoin kulutti lupa-aikansa milloin missäkin pikku ansiossa kaukana kotoisilta tanterilta, oli nyt päässyt vanhempiaan tervehtämään. Mutta Kallea ei hän ollut tavannut, sillä tämä ei sattunut olemaan kotosalla.
Lähtiessään taas koulumatkalle, poikkesi hän sille sammaleiselle metsäkivelle lapsuusmuistojen helmaan. Mutta kaiho hänen rintansa täytti ja mietti hän itseksensä:
— Oi sinä tuomi, sinä poriseva puro ja sammaleinen kivi! Te näitte minut nuorena, innostuneena poikana, te kuulitte, kuinka tiedon aarteista unelmoin; te tiesitte, että niiden etsintään läksin. Tosin en kadu, että läksin, mutta kuitenkin sanon minä teille, ettei se ole vain leikin laulua, kun köyhänlapsi opin teitä taivaltaa.
Ja sillävälin piirteli hän ajatuksissaaan tuomeen puumerkkinsä. Mutta kääntyi sitte Kallen kotia kohti ja puhui:
— Onnellisempi minua mahdat sinä Kalle olla kotoisia peltojasi kynnellessä, vanhempiesi varana elellessä. Kotoiseen pirttiin ei kaikki maailman tuulet löydä.
* * *
Mutta kun Kalle taas muutamien päivien perästä kotiutui, hiipi hänkin metsäkivelle sydämmensä kaihoja yksinäisyydelle kertomaan. Ja hän puheli näin:
— Oi sinä tuomi, sinä poriseva puro ja sammaleinen kivi! Te näitte minut nuorena, innostuneena poikana, te kuulitte, kuinka tiedon aarteista unelmoin. Mutta te kuulitte myöskin, kuinka unelmani pettivät. Ja sen minä sanon teille: olkoon kultaa ja kunniaa, poissa on inehmon onni ja elämän sisältö, ellei hänen henkensä juo tyydytystä unelmien lähteestä.
Ja hän huomasi sen puumerkin tuomesta, tunsi sen ja mietti:
— Onnellisempi minua mahdat sinä Tuomas olla sydämmesi säveliä soitellessa, taivaltaissasi tietä, jonka nuoruutesi unelmat viittoivat.
VI.
On taaskin kesä, kesäkuun herttainen aika. Luonto uhkuu elämää ja puro porisee niin täyteläisenä ja vuolaana.
Kalle istuu yksinänsä sen tuuhean luomen alla sillä samalla sammaleisella kivellä. Alakuloinen miettiväisyys lepää hänen kasvoillaan. Aika on muuttanut oloja: isä kuollut, äiti koukkuselkäiseksi kuivettunut. Elämä tuntui niin tyhjältä, yksinäiseltä. Ei mikään tuntunut tyydytystä tarjoavan. Oli kuin eletty ikä olisi ollut hukkaan elettyä. Tuo tunne silloin valtasi, kun nuoruuden muistot mieleen palasivat. Ja nyt vasta ne mielessä häälyivätkin, kun hän taas kivellä unelmiensa pyhätössä, yksin istui ja auringon hiljaista laskua katseli.
Hän selaili sen runoteoksen lehtiä, jonka oli kansakoulusta saanut ja oli syvästi ajatuksiinsa vaipuneena. Hiljainen käsi laskeusi häneä olkapäälleen ja kuului ystävällinen ääni:
— Kalle, veikko!
Puhuteltu katsahti taakseen. Se oli Tuomas, joka siinä — nuorena ylioppilaana — seisoi. Syntyi pitkä äänettömyys. Toverukset puristivat vain toistensa kättä ja silmästä silmään katsoivat, Tuomas valkolakkisena, Kalle kulunut huopahattu päässään. Mutta vihdoin keskeytti Kalle äänettömyyden ja pamppailevia sydämmin soperteli:
— Niin, onnea nuorelle ylioppilaalle!
Mutta se äänen väre, joka oli onnittelussa, saattoi Tuomaan entistä vakavammaksi. He istahtivat molemmat siihen kivelle.
— Muistatko — yritti Kalle sanomaan, kun toverinsa hänet keskeytti:
— Muistan... siitä on jo seitsemän vuotta ja niiltä ajoin emme ole toisiamme tavanneet.
— Seitsemän pitkää vuotta...
Ja sitten vaipuivat he molemmat äänettöminä aattoihinsa. Metsäpuron tummassa pinnassa peilaili Tuomaan valkoinen lakki ja kultainen lyyra. Ja tuota katseli Kallen mustan vilttihatun alta kaksi kyyneleistä silmää. Vain kyyneleiset olivat nekin silmät, jotka vilttihattua sen valkoisen lakin suojasta silmäilivät. Kallen silmät olivat vettyneet siksi, että toverinsa kuvastin hänelle niin selvästi kertoi unohtumattomasta nuoruuden kultaisen unelman pettymyksestä. Tuomaalla oli tosin tuo nuoruuden unelma toteutunut, mutta juuri sen toteuttaminen oli johdattanut hänen rintaansa ennen tuntemattomia ihmiselämän kärsimyksiä. Ja ihmeellistä: ne toisensa perästä Kallen kuvastinta katsellessa sielun silmissä peilailivat. Siksi kävi Tuomaankin mieli kaihoiseksi.
Kalle selaili kirjansa lehtiä ja luki sieltä väräjävin äänin runon, joka oli omistettu häipyneille toiveille. Tuomas kaivoi nuttunsa povitaskusta saamansa runovihkosen, jota hän kalliina muistona mukanansa kuljetti, ja lukasi sieltä pienen pätkän elämän kaihosta.
Nyt tajusivat toverukset toistensa erilaisen elämän. Ja oli kuin heidän tunteensa olisivat sulaneet yhdeksi elämän säveleksi.
He nousivat vihdoin, kun päivä jo oli laskenut, seisoivat vielä hetkisen siinä sammaleisella metsäkivellä käsikädessä.
Heidän sydämmensä puhuivat kuin yhtä kieltä:
— Se vain olkoon tyydytyksenämme, että vilpittöminä ystävinä elämän koukeroisia polkuja taivallamme, me kaksi ystävystä.
Päivälehti 237B 12.10.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
