Kuoppa.
Kirj. Guy de Maupassant
Päivälehdelle ranskasta suom. l—n.
Iskut ja haavat, jotka aiheuttivat kuoleman. Sellainen oli pääkohta kanteessa, joka toi oikeuden eteen herra Leopold Renard'in verhoilijan.
Hänen ympärillään seisoivat todistajat rouva Flameche, uhrin leski, Louis Ladureau, puuseppä ja Jean Duront, lyijynvalaja.
Syytetyn vieressä oli hänen vaimonsa mustissaan, se oli pikkuinen ja laiha, ja näytti naisenvaatteihin paetulta marakatilta.
Ja nyt saatte kuulla, miten Renard (Leopold) kertoi tämän murhenäytelmän:
— Jumalani, tämä on onnettomuus, jonka uhri alussa olinkin minä, ja jota en ehdoin tahdoin ole tehnyt. Asiat puhuvat itse puolestaan, herra presidentti. Minä olen kunniallinen mies, työmies, ollut verhoilijana samalla kadulla jo seitsemäntoista vuotta, tunnettu, rakastettu ja arvossa pidetty, kaikkien arvossa pitämä, kuten naapurit ovat todistaneet, vieläpä portinvartijatarkin, joka kuitenkaan ei joka päivä ole lystillä päällä. Rakastan työtä, pidän säästäväisyyttä arvossa ja pidän kunniallisista ihmisistä ja kunniallisista huvituksista. Ja tämä sen pahempi vei minut perikatoon; mutta kun se ei tapahtunut aikomuksesta, pidän minä yhä vielä itseäni kunniassa.
Alan siis kertomukseni: joka sunnuntai menemme me, tämä vaimoni tässä ja minä, viettämään päivän Poissy'ssä. Täten saamme nauttia raitista ilmaa, lukuunottamatta sitä, että me mielellämme ongimme, oh! voi! voi! me rakastamme sitä niinkuin pieniä sipuleja. Se on Mélie, tuo luuska, joka herätti minussa tämän intohimon ja on itse siihen hullaantunut vielä enemmän kuin minä, tuo mätä, sillä hänestä se kaikki paha tässä jutussa tulee, kuten seuraavasta olette näkevä.
Minä olen väkevä ja lempeä, en niin pennin edestä pahanilkinen. Mutta hän! Ah! voi! voi! se ei ole minkään näköinen, hän on pieni ja laiha, no niin, se on pahempi-ilkinen kuin näätä. En kiellä, että hänellä on muutamia hyviä puolia; hänellä on niitä ja kauppiaalle tärkeitäkin. Mutta mitä luonteesen tulee! Puhukaahan siitä ympärillä asuville, ja vaikkapa vaan portinvartijattarelle, joka nyt juuri sanoi minut syyttömäksi ... niin saatte kuulla.
Joka päivä moitti hän lempeyttäni: „Minäpä en kärsisikään tuommoista! Minäpä en sallisikaan tuommoista itselleni tehtävän!” Totellessani häntä olisi minulla ollut vähintäinkin kolme nyrkkitaistelua kuukaudessa ...
Rouva Benard keskeytti hänet: „Puhu vaan; se paraiten nauraa, joka viimeksi nauraa”.
Hän kääntyi vaimonsa puoleen ja virkkoi vakavasti:
— No voinhan sitten erottaa sinut koko asiasta, koska et ole syypää sinä ...
Kääntyen sitten uudestaan oikeuden puheenjohtajaan päin sanoi hän:
— Minä jatkan sitten. Me menimme siis joka lauantai-ilta Poissy'in siellä seuraavana päivänä auringon koitosta lähtien onkiaksemme. Se on tapa, joka on tullut toiseksi luonnoksemme, kuten sanotaan. Olin keksinyt tästä kolme vuotta takaperin erään paikan, mutta millaisen paikan sitten! Oh! voi! voi! varjossa kahdeksan, kenties kymmenen jalkaa veden alla erään kuopan, niin, kuopan, jonka onkalot ulettuivat vuoren alle, todellisen kalapesän, joka kalastajasta oli kuin paratiisi. Tätä kuoppaa, herra puheenjohtaja, voin minä pitää melkein kuin omanani, minä kun näet olin sen Kristofer Columbus. Kaikki seutulaiset tiesivät sen, kaikki, ja eivät väittäneetkään vastaan. Sanottiin: „Tuo tuossa, se on Renardin paikka”; ja kukaan ei siihen olisi tullut, ei edes herra Plumeau, joka, olkoon tämä ilman mitään loukkaamisen aikomasta sanottu, on tunnettu siitä, että hän omistelee itselleen toisten onkipaikkoja.
Minä siis varmana sijastani palasin sinne kuin omistaja ikään. Heti kun lauantaina olin sinne saapunut, menin minä vaimoni kanssa Dalila'an. — Dalila on norjalaiseni, vene, jonka olen teettänyt Fournais'ella ja erinomaisen kevyt ja vakava. — Sanoin että astuimme Dalilaan ja rupesimme houkuttelemaan kaloja. — Haluaisitteko tietää millä minä koukuttelen? Minä en voi siihen vastata. Se ei kuulu ollenkaan tapahtumaan; minä en voi vastata, se on minun salaisuuteni. — Enemmän kuin kaksisataa miestä on minulta sitä kysynyt. Minulle on tarjottu siitä pieniä naukkuja, paistettuja kaloja ja kalakeittoa saadakseen minut puhumaan!! Mutta saapas nähdä tulevatko ne lahnat. Ah! niin, minua on taputettu vatsalle saadakseen selville sen, reseptini ... Ei löydy muita kuin vaimoni, joka sen tietää ... ja hän ei ole sanova sitä enemmän kuin minäkään! ... Eikö totta, Mélie? ...
Puheenjohtaja keskeytti hänet.
— Käykää käsiksi itse asiaan niin pian kuin mahdollista.
Syytetty jatkoi: „Ryhdyn siihen, ryhdyn siihen. Me menimme siis lauantaina 8 päivänä heinäkuuta; lähdettyämme puoli kuuden junassa kaupungista, ennen päivällistä kaloja kokoon houkuttelemaan, kuten kaikkina muinakin lauantaipäivinä. Sää näytti suotuisalta. Minä sanoin Mélie'lle: „Tarhapöllö, tarhapöllö, huomenna sitä!” Ja hän vastasi: „Näyttää lupaavalla”. Emme koskaan puhu tätä enempää kahden kesken.
Ja sitten palaamme me syömään päivällistä. Olin tyytyväinen, minua janotti. Se on syynä kaikkeen, herra presidentti. Minä sanoin Mélie'lle: „Kuuleppas, Mélie, tekisi hyvää jos joisin yhden pullon yömyssyä”. Se on valkoista viiniä, jolle olemme tämän nimen antaneet koska se, jos sitä liian paljon juo, estää nukkumasta ja siten korvaa yömyssyn. Ymmärrättehän.
Hän vastaa minulle: „Voit tehdä mielesi mukaan, mutta aamulla sinä voit pahoin etkä jaksa nousta aikaseen ylös.” — Tunnustan nyt että se oli totta, että se oli viisaasti, järkevästi ja tarkkanäköisesti sanottu. Minä en kuitenkaan voinut pidättää itseäni; ja minä join pullon. Kaikki johtuu siitä.
Minä en siis voinut nukkua. Peijakas! minun täytyi aina kello kahteen asti aamulla pitää tätä rypäleenmehusta tehtyä yömyssyä. Ja sitten, puh, minä nukun, mutta nukun niin sikeästi etten olisi kuullut vaikka tuomioenkeli olisi pasunallaan puhaltanut.
Lyhyesti sanoen, vaimoni saa minut hereille vasta kuuden aikaan. Hypähdin ylös vuoteeltani, panen nopeasti housut jalkaani ja koltin päälleni; kulaus vettä kurkkuun ja me hyppäämme Dalilaan. Liian myöhään. Kun saavun kuopalleni, oli se jo anastettu! Koskaan ei semmoista ollut tapahtunut, herra presidentti, ei koskaan kolmeen vuoteen! Tämä ällistytti minua niinkuin olisi minut silmieni nähden puti puhtaaksi ryöstetty. Minä sanoin: „Voi sen yhdeksän pataa, pataa, pataa!” Ja vaimoni alkoi minua hätyyttää: „Katsos nyt, yömyssysi! Siinä sen näet juopporatti! Oletko tyytyväinen senkin nauta.”
Minä en virkkanut mitään; se oli totta, kaikki tämä aivan totta.
Minäkin melon lähelle paikkaa käyttääkseni tähteet hyväkseni. Ja kenties tuo mies ei saisikaan mitään? ja menisi tiehensä.
Se oli pikkuinen, laiha mies ja oli puettu rohtimiseen pukuun ja päässä oli sillä olkihattu. Hänelläkin oli mukanaan vaimonsa, paksu ämmä, joka istua kökötti hänen takanaan.
Kun se näki meidän asettuvan lähelle paikkaa, murahti se:
— Eikö sitten ole muita kohtia joella?
Ja minun eukkoni, joka oli vallan raivoissaan, vastasi:
— Ihmiset, jotka osaavat käyttäytyä, ottavat selkoa seudun tavoista ennenkuin anastavat toisten paikkoja.
Kun en tahtonut kuulla riideltävän, sanoin minä hänelle:
— Ole vaiti, Mélie. Anna olla, anna olla. Saammehan nähdä.
Sitten panimme me Dalilan pajujen varjoon ja ongimme vieretysten, Mélie ja minä aivan niitten toisten rinnalla.
Tässä täytyy minun, herra puheenjohtaja, käydä käsiksi yksityiskohtiin.
Emme viittä minuuttia olleet siinä vielä istuneet, kun naapurin vapa vaipui kaksi, vaipui kolme kertaa veden alle; ja sitten vetää hän ylös lahnan, paksun kuin reiteni, hiukan pienemmän ehkä, mutta melkein! Sydäntäni rupesi lyömään; hiki kohoaa ohimoilleni, ja Mélie sanoo minulle: „Häh, ratti, näitkö sen!”
Tällä välin kulkee herra Bru, höystekauppias Poissystä, joka pitää kivikaloista, veneellään ohitse ja huutaa minulle: „Onko teiltä otettu paikkanne, herra Renard?” Minä vastaan hänelle: „On, herra Bru, tässä maailmassa on muutamia hienotuntoisuutta puuttuvia ihmisiä, jotka eivät tunne tapoja”.
Piikkotakki siinä vieressä ei näyttänyt kuulevankaan, yhtävähän kuin hänen vaimonsakaan, tuo lehmä!
Puheenjohtaja keskeytti toisen kerran. „Olkaa varovainen! Te solvaisette leskirouva Flarmeche'a oikeuden edessä”.
Renard teki anteeksipyyntöjä: „Anteeksi, anteeksi, innostus se saattoi minut pois laidaltani.”
Ei taas ollut kulunut kuin neljännestunti kuin tuo pieni piikkonuttu sai vielä yhden lahnan — ja toisen heti senjälkeen ja vielä yhden viisi minuuttia myöhemmin.
Kyyneleet kihosivat silmiini. Ja sen lisäksi tunsin minä rouva Renardissa kiehuvan; hän pisteli minua yhtämittaa. „Ah! sinua kurjaa! uskotkos että hän varastaa sinulla kaikki kalasi? Uskotkos nyt? Kuules, minun käteni ovat kuin tulessa kun sitä vain ajattelen”.
Minä, minä sanoin itsekseni: — Odottakaamme kahteentoista asti. Hiin menee syömään aamiaista, tuo metsärosvo, ja minä saan taas mennä paikalleni. Minä näet, herra puheenjohtaja, syön kaikkina sunnuntaipäivinä siellä paikalla aamiaista. Me otamme mukaamme ruokavaroja Dalilaan.
Ahl Voih! Kello lyö kaksitoista! Hänellä, tuolla pahantekijällä oli paistettu kananpoika sanomalehteen käärittynä ja syödessään saa hän vielä yhden lahnan?
Mélie ja minä taitoimme myöskin leipäkannikan ja söimme kiireesti hiukan, ei paljon ollenkaan, sillä ruoka ei maittanut.
Sitten otin minä ruokaa sulattaessani sanomalehden käteeni. Joka sunnuntai on minulla tapana tällä tavoin varjossa joella lukea Gil Blas'ni. Se on Colombine'n päivä, tiedättehän, Colombinen, joka kirjoittaa artikkeleja Gil Blas’hin. Minulla oli tapana härnätä rouva Renardia sanomalla että tunnen tämän Colombinen. Se ei ole totta, minä en tunne häntä, minä en ole häntä koskaan nähnyt, mutta mitäs se tekee, hän kirjoittaa hyvästi naiseksi, ja sitten kertoo hän niin tuiman vakavia asioita. Minulle hän soveltuu, sellaisia löytyy vain harvassa hänen ammatissaan.
Minä alan siis pistellä vaimoani, mutta hän suuttuu heti paikalta ja kovasti suuttuukin. Silloin vaikenen minä.
Juuri sillä hetkellä saapuivat toiselta puolen jokea molemmat todistajamme, herrat Ladureau ja Durdent. Tunsimme toisemme ulkonäöltä.
Pikku mies oli uudelleen ruvennut onkimaan. Hän veti kaloja niin että minua oikein vapisutti. Ja hänen vaimonsa rupesi puhumaan: „Paikka on tavattoman hyvä, me palaamme aina tänne, Désire!”
Minä tunsin kuinka kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Ja rouva Renard vatkutti: „Sinussa ei ole miestä, sinussa ei ole miestä. Kauan verta virtaa suonissasi”.
Minä sanoin hänelle äkkiä: „Pidä suusi kiinni, menen mieluummin tieheni kuin teen mitään tyhmyyksiä”.
Ja hiin kuiskuttaa minulle aivan kuin pannen kuuman raudan nenäni alle: „Sinussa ei ole miestä. Kas nyt pakenet sinä, heität paikkasi! Mene sitten, senkin nahjus!”
Silloin tunsin heltyväni. En kuitenkaan hairahdu.
Mutta se toinen hän nostaa veneesen lahnan, oh! koskaan en sellaista vonkaletta ollut nähnyt. En koskaan!
Ja vaimoni rupeaa puhumaan ääneen aivan kuin ajatuksissaan. Kuulkaa kuinka häijynilkisesti hän sanoi: „Tuotapa voisi sanoa varastetuksi kalaksi, me sitä näet otamme kalat kokoon houkutelleet. Pitäisi antaa edes rahaa houkuttelemispalkkioksi”.
Silloin alkoi sen pienen piikkotakin paksu ämmä myös vuorostaan puhua: „Teidänhän sitä on maksettava, rouva?”
— Onpa siinä kalanvarkaat, jotka käyttävät hyväkseen toisten kuluttamaa rahaa.
— Meitäkö te kutsutte kalanvarkaiksi?
Näin he ensiksi vaihtelivat sanoja ja rupesivat sitte haukkumaan toisiaan. Peijakas, kyllä ne lurjukset osasivatkin ja sattuvasti. Ne räplättivät niin kovasti, että molemmat todistajamme, jotka olivat toisessa veneessä, rupesivat pilanpäiten huutamaan: „No, noh! olkaas siellä hiukan hiljempää. Estätte miestenne onkimista”.
Itse teossa emme me, tuo pieni piikkotakki ja minä, liikahtaneetkaan enemmän kuin kaksi kertaa. Me istuimme nokka veteenpäin kuin emme olisi mitään kuulleet.
Peijakkaan peijakas, me kuulimme kuitenkin aivan hyvin: „Senkin valehtelija. — Mikäs te sitten olette, senkin vetelys. — Entäs te kieronaama. — Lahonnut laivanrottelo”. Ja kuka ne jaksaa luetella. Matruusikaan ei paremmin osaisi.
Äkkiä kuulen jyskeitä takanani. Käännän päätäni. Toinen, se paksu, iski vaimoani päivänvarjolla. Kopsis! kopsis! Mélie saa kaksi iskua. Mutta hän raivostuu, Mélie nimittäin, ja silloin hän antaa, kun hän raivostuu. Hän tarttuu sitä paksua tukasta kiinni, ja katsos sitten, sitten satoi korvapuusteja kuin hyllyltä.
Minä olisin puolestani antanut heidän olla rauhassa. Naiset keskenään, miehet keskenään. Ei tule sekottaa iskuja. Mutta se pikkuinen piikkonuttu hypähtää ylös kuin riivattu ja aikoo syöksyä vaimoni kimppuun. Ah! äläs sentään! Ah! äläs sentään! ei niin, poikaseni. Minä otan hänet nyrkilläni vastaan, sen lintukotolaisen. Ja pätskis, pätskis. Yksi isku nenään toinen vatsaan. Hän kohottaa käsivartensa, nostaa ylös jalkansa ja kaatuu selälleen virtaan, aivan kuopan kohdalle.
Minä olisin onkinut hänet varmaan ylös, herra puheenjohtaja, jos minulla vain olisi heti paikalla ollut aikaa. Mutta pahaksi onneksi oli se paksu voitonpuolella ja retuutti aika tavalla Mélietä. Tiedän aivan hyvin, ettei minun olisi pitänyt mennä hänelle avuksi, sillävälin kuin toinen nieleksi vettä. Mutta en luullut hänen hukkuvan. Ajattelin: „Pah! se on hänelle virkistykseksi!”
Minä kiiruhdan siis vaimojen luo erottaakseni ne toisistaan. Ja minua iskettiin, raavittiin kynsillä ja puitiin. Peijakas, millaisia kaakkeja ne olivat!
Lyhyesti sanoen, minulta meni hyvinkin viisi minuuttia, ehkä kymmenenkin, erottaessani näitä villiytyneitä toisistaan.
Käännyn sitten. Ei voinut enää mitään. Vesi on tyyni kuin peili. Ja toiset huutavat sieltä etäältä: „Hinaa se ylös, hinaa se ylös”.
Hyvä on sanoa niin, mutta minä en osaa uida ja vielä vähemmän sukeltaa!
Viimein tuli paikalle siltavahti ynnä kaksi herraa keksien kanssa; oli kulunut hyvinkin neljännestunti. Hänet löydettiin kuopasta, kahdeksan jalan syvyydestä, kuten olen sanonut ja siellä se oli se pieni piikkonuttu ...
Kas näin on asian laita, sen vannon. Kautta kunniani, minä olen viaton.
Sittenkuin todistajat olivat samalla tavoin selittäneet asian, julistettiin syytetty vapaaksi.
Päivälehti no 213B 14.9.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
