Malva.
Kirj. Maksim Gorki
(Suomennos Päivälehdelle.)
Meri hymyili.
Se vavahteli kuuman tuulen heikoista henkäyksistä niin että sen pinta hiukan väreili ja heijasti auringon häikäisevässä loistossa ja nauroi tuhansin hopeahohtoisin hymyilyin siniselle taivaalle. Taivaan ja meren välisessä suuressa avaruudessa kaikui aaltojen iloinen leikki; ne kuohuivat hietaisen matalan maan rantaan. Tämä aaltojen loiske ja meren tuhansin kerroin heijastama auringonloiste sulautuivat sopusointuisasti yhteen herkeämättömäksi elämäniloa kertovaksi leikiksi aurinko oli onnellinen siksi että loisti, meri taasen siksi että heijasti riemuitsevan hehkun.
Hellästi tuuli hyväili meren voimakasta, atlasin sileää povea, aurinko sitä lämmitti kuumilla säteillään, ja meri huokaili unisesti sen hyväilyjen hellässä sylissä ja täytti tukahuttavan ilman suolaisine vesineen. Vihertävää aallot ajautuivat keltaiselle hiedalle ja jättivät jälkeensä valkoisen kuohunsa, mikä hiljasesti sähisten suli kuumalla hiedalla ja kastutti sen.
Pitkä, kapea maakieleke oli kuin jättitorni, joka rannalta oli mereen kaatunut. Sen terävä, huippu pistäysi auringossa kimeltävään vesipaljouteen, mutta perustusta ei silmä eroittanut sillä etäällä sakea usva peitti mannermaan. Sieltä tuuli toi ummehtuneen tuoksun mikä tuntui aivan selittämättömättä täällä keskellä puhdasta, autiota merta taivaan sinisen, kirkkaan katon alla.
Kalansuomuksilla peitettyyn rantahietaan oli pistetty paaleja, ja niillä riippui vakkoja, jotka hietaan heittivät hienon verkkovarjon. Vierekkäin rannalla virui vielä muutamia suurempia ja yksi pieni vene, ja aallot, jotka nousivat rannalle, näkyivät tahtovan houkutella ne luokseen.
Airoja, nuorakimppuja, koreja ja tynnyreitä oli hujan hajan rannalla ja keskellä tätä kaikkea kohosi mökkipahanen, joka oli rakennettu pajunoksista, kaarnasta ja kaislamatoista. Kuhmuisella hirrellä oven edustalla näkyi saapaspari, pohjat taivasta kohti. Ja kaiken tämän sekasorron yläpuolella kohousi pitkä tanko, jonka nenään kiinnitetty punainen vaateriepu liehui tuulessa.
Veneen suojassa makaili Vasili Segorleff, kauppias Grebentschikoffin kalastusten rantavahti. Hän makasi mahallaan pää käsienvarassa ja tarkkaavasti katseli merta suunnaten katseensa vain hieman näkyvissä olevaa rantaa kohden. Kaukana selällä näkyi pieni musta pilkku ja Vasili oli suuresti riemuissaan nähdessään kuinka se suureni suurenemistaan ja läheni.
Hän siristi silmiään, sillä aurinko kimelsi kovin laineilla. Malva siellä soutaa. Hän tulee, nauraa niin että viekoittelevasti
aaltoilee, syleilee Vasilia voimakkailla, pehmeillä käsivarsillaan, suutelee häntä ja sitten kertoo toisen rannan uutisia niin äänekkäästi että lokit pelästyneinä lähtevät lentoon. Sitten he valmistavat itselleen oivallisen kalakeiton, ottavat naukun, kiemurtelevat naureskellen ja hellästi toisiaan hyväillen hiekassa ja pimeän tullessa keittävät he teetä, juovat sen syöden samalla herkullisia rinkilöitä ja menevät sitten levolle.
Niin tapahtuu joka sunnuntaina ja pyhäpäivänä viikon varrella. Aikaiseen aamulla, raikkaassa aamuhämärässä saattaa hän sitten Malvan yli uinailevan meren takaisin toiselle rannalle. Malva istuu unisena perämelaa hoidellen ja Vasili soutaa ja katsoo häneen. Malva on silloin tavallisesti niin leikillinen ja hauska kuin kylläinen kissanpoika. Ehkä hän vähitellen liukuu tuhdolta veneen pohjalle ja nukahtaa kääriytyneenä kokoon kerän tavoin. Niin tekee hän usein…
Tänään on helle väsyttänyt lokitkin. Ne istuvat rivissä rannalla nokat avoinna ja siivet riipuksissa, tai sitten ne keinuvat aalloilla lainkaan huutamatta ja mellastelematta.
Auringon kuumissa syleilyissä meri hekumallisesti paisuttaa poveaan, ilmassa leijuu huumaavaa väsymystä. Vasilista näytti kuin Malva ei olisikaan yksinään veneessä. Jokohan Serjoschka on taasen tunkeutunut hänen seuraansa? Vasili kääntyi raskaasti hiekalla, nousi istumaan, varjosti kädellä silmiään ja alkoi suuttuneena katsoa merelle saadakseen selville keitä veneessä tulijat olivat. Malva hoiteli peräsintä. Soutaja soutaa voimakkaasti, mutta taitamattomasti, — ei ole Serjoschka airoissa; ei Malvan silloin tarvitsisi peränpidosta huolehtia.
„Ohoi!” huusi Vasili kärsimättömänä.
Rannan lokit pyrähtivät lentoon ja kuuntelivat.
„Ohoi, ohoi!” kuului veneestä Malvan kirkas ääni.
„Kuka on mukanasi?”
Vastaukseksi Malva vain nauroi.
„Kirottu noita!” noitui Vasili itsekseen ja sylkäsi loukkaantuneen näköisenä.
Hän oli utelias tietämään ken tuo mies oli; hän valmisti paperossin ja koko ajan väsymättä tarkasteli soutajan niskaa ja selkää, jotka lähenemistään lähenivät vesi tasaisesti särkyi voimakkaista aironvedoista ja hiekka varisi rantavahdin paljaiden jalkojen alla hänen kärsimättömästi astellessa rannalla edestakaisin.
„Kuka on mukanasi?” kysyi hän huomatessaan Malvan kauneilla, lihavilla kasvoilla omituisen hymyilyn.
„Maltahan niin saat nähdä!” vastasi hän nauraen.
Soutaja käänsi kasvonsa rantaan päin ja myös nauraen katseli Vasilia.
Rantavahti rypisteli kulmakarvojaan ja koetti muistutella ken tuo nuorukainen olisi, joka hänestä näytti niin tutulta.
„Souda lujemmin”, komenteli Malva.
Aalto nosti veneen rannalle, se kallistui ja jäi siihen virumaan aallon nauraen paetessa takaisin mereen. Soutaja hypähti maihin ja meni Vasilin luo sanoen: „Hyvää päivää, isä!”
„Jakoff”, huudahti Vasili enemmän hämmästyneenä kuin iloisena.
He syleilivät toisiaan ja suutelivat toisiaan kolmasti suulle ja poskille. Vasilin kasvoissa kuvastui sekä iloa että nolostumista.
„Sentähden minä venettä koko ajan tarkkaan katselin... ja sydämmessä tuntui niin omituiselta. Voi sinä — kuinka sinä olet tänne tullut? Sepä oli odottamatonta! Ja minä kun luulin soutajaa Serjoschkaksi! Sinähän se olitkin!”
Toisella kädellään Vasili hyväili partaansa ja toisella huitoi ilmaan. Hän tahtoi katsella Malvaa, mutta hänen edessään olivat pojan hymyilevät silmät, joiden loistoa ei hän tahtonut oikein sietää. Hän oli ylpeä kun hänellä oli näin terve ja reipas poika, mutta hän oli myöskin hämillään rakastajattarensa läsnäolosta. Hän seisoi milloin toisella, milloin toisella jalalla ja kyseli Jakoffilta monen monituisia asioita lainkaan odottamatta hänen vastauksiaan. Kaikki alkoi mennä sekaisin ja varsin paha hänen tuli olla kun Malva ivallisesti sanoi:
„Älähän nyt siinä niin kovasti pyöri pelkästä ilosta. Vie hänet tupaan ja tarjoa hänelle jotain...”
Vasili kääntyi Malvan puoleen, Malvan huulilla leikki sama omituinen hymy kuin äskenkin ja vaikka Malva oli pehmeä, pyöreä ja terve kuten aina ennenkin, niin hän sittenkin Vasilista tuntui toiselta, uudelta olennolta, melkein muukalaiselta. Malva vihreälle vivahtavilla silmillään katseli milloin isää, milloin poikaa koko ajaa pienillä valkeilla hampaillaan nakerrellen meluunan siemeniä. Jakoffkin katseli hymyillen noita toisia. Syntyi hetken vaitiolo, mikä Vasilista tuntui kovin tuskalliselta.
„Minä tulen heti takaisin!” sanoi Vasili äkkiä ja meni tupaanpäin. „Väistyhän auringosta... minä tuon vettä niin valmistamme kalakeiton. Minä tarjoon sinulle poikani sellaista kalakeittoa, jommoista et vielä ijässäsi ole syönyt! Istuutukaa siksi ajaksi, minä palaan pian.”
Hän otti mökin vieressä maasta olevan kattilan ja nopeaan katosi verkon harmaitten poimujen taakse.
Malva ja poika läksivät myös tupaan.
„Kas niin rakas poikani, nyt ollen siis tuonut sinut isäsi luo,” sanoi Malva ja salaa tarkasteli pojan voimakasta vartaloa.
Poika käänsi Malvan kasvonsa, jota koristi kähärä ruskea parta ja loistavat silmät.
„Niin, täällähän me nyt olemme... Kylläpä täällä on kaunista, entä meri sitten!”
„Se on suuremmoinen... onko isä sinusta suuresti vanhentunut?”
„Eipä juuri... Minä luulin hänen olevan harmaamman, mutta eipä hänessä vielä ole montakaan harmaata karvaa... Ja muutenkin hän näyttää varsin voimakkaalta ...”
„Kuinka kauan on siitä kun viimeiksi toisenne tapasitte?”
„Kai siitä on jo viisi vuotta. Kun hän läksi kotoa olin minä seitsentoista vuotias.”
He astuivat tupaan, missä ilma oli ummehtunutta ja tuoksui suolakalalle sekä istuutuivat, Jakoff tukille ja Malva säkkiläjälle. Heidän välillään oli kahtia sahattu tynnyri, jonka pohjaa Vasili käytti pöytänään. Istuuduttuaan he äänettöminä ja miettiväisinä katselivat toisiaan.
„Sinä siis tahdot tehdä täällä työtä?” kysyi Malva.
„Enpä vielä oikein tiedä. Jos saan työtä, niin kai siihen ryhdyn.”
„Täällä meillä saa aina jotain työtä,” lupasi Malva vakuuttavasti ja tarkasteli häntä lakkaamatta vihertävillä, salaperäisesti liekehtivine silmineen.
Jakoff ei katsonut Malvaan, vaan paitansa hihalla kuivasi hikisiä kasvojaan.
Äkkiä rähähti Malva nauramaan.
„Äiti on kai kotoa lähettänyt isälle terveisiä ja paljon muitakin tuomisia?”
Jakoff katsahti Malvaan, rypisti kulmakarvojaan ja sano lyhyeen:
„On kylläkin... Entä sitten?”
„Ei mitään!” ja Malva nauroi.
Malvan nauru ei miellyttänyt poikaa, se näkyi häntä suututtavan. Hän kääntyi poispäin ja alkoi muistella äidin sanoja.
Äiti oli seurannut häntä kappaleen matkaa kylästä, sitten nojautunut aitaa vasten ja sanonut:
„Sano sinä, Jaschka, hänelle… Kristuksen tähden, sano isälle ... äiti on yksinään kotona, sano se hänelle... on kulunut viisi vuotta ja äiti on yhä edelleen yksin! Hän käy vanhaksi! Sano se hänelle, Jakoff, sano Jumalan tähden. Pian äidistä tulee vanha eukko... hän on yksin, aina yksin, aina työssä. Kristuksen tähden, sano se hänelle... ”
Ja sitten oli äiti hiljaa itkenyt ja peittänyt kasvonsa esiliinallaan.
Jakoff ei ollut silloin häntä säälinyt, mutta nyt alkoi sääli vallata hänet... Hän katsoi Malvaan, rypisti äkäisesti kulmakarvansa ja tunsi halun saada haukkua hänet pataluhaksi.
„Kas tässä minä taas olen” sanoi Vasili tullessaan tupaan. Toisessa kädessä oli sätkivä kala, toisessa veitsi.
Nolous oli hänestä jo kadonnut, hän oli sen peittänyt sydämmensä syvyyteen ja nyt tyyneesti ja tyytyväisesti katseli nuoria; hänen liikkeissään oli sentään huomattavissa jotain levotonta toimekkaisuutta, mikä hänelle oli aivan uutta.
„Minä viritän pian valkean, sitten tulen teidän luoksenne ja keskustelemme kaikessa rauhassa. Onpa sinusta poikani tullut pitkä ja komea mies!”
Sitten hän jälleen meni ulos. Malva yhä pureskeli siemeniään ja haikailematta tarkasteli poikaa. Jakoff taasen koetti olla katsomatta Malvaan, vaikka häntä suuresti haluttikin, ja ajatteli:
„Täälläpä näyttää elämä herkulliselta, — tyttö on niin pyöreä ja täyteläinen ja isä myöskin.”
Kun äänettömyys alkoi häntä painostaa sanoi hän:
„Olen unohtanut tavarani veneeseen, käyn ne hakemassa.”
Hän nousi hitaasti ja meni ulos tuvasta. Vasili tuli tupaan ia sanoi suuttuneena Malvalle:
„Miksi olet tullut hänen kanssaan? Mitä minä hänelle sinusta sanon? Miten minä tämän asian meidän suhteemme selvitän?”
„Minä tulin, siinä koko asia!” vastasi Malva lyhyeen.
„Sinä olet ajattelematon tyttöletukka. Aina sinä saatat ikävyyksiä aikaan, mitä hyötyä niistä on? Mitä tulee minun nyt tehdä? Noin vaan sinä näyttäydyt hänelle... minullahan on kotonani vaimo, hänen äitinsä. Se tulisi sinun käsittää!”
„Mita siinä on käsittämistä? luuletko minun pelkäävän sinua tai häntä?” kysyi Malva ja halveksivasti siristeli silmiään. „Kylläpä sinä äsken hääräilit hänen ympärillään! Se oli kerrassaan hassua!”
„Kyllä sinä voit nauraa, mutta mitä tulee minun nyt tehdä?”
„Sitä sinun olisi tullut jo aikaisemmin ajatella.”
„Mistä minä saatoin tietää hänen niin äkkiarvaamatta tänne tulevan?”
Hiekka narskui Jakoffin astuessa, ja he keskeyttivät puheensa. Jakoff tuli tupaan kädessä myttynsä, heitti sen nurkkaan ja heitti Malvaan syrjäkarin äkäisen katseen.
Malva pureskeli innokkaasti siemeniään ja Vasili istahti hirrelle, hieroi polviaan ja sanoi hämillään hymyillen:
„Sinä olet siis tullut tänne! Kuinka sinä tulet lähtöä ajatelleeksi?”
„Olemmehan me kirjoittaneet sinulle.”
„Minä en ole saanut mitään kirjettä. Se on kai matkalla kadonnut,” sanoi Vasili suuttuneena. „Piru vieköön, tärkeimmät kirjeet ne aina katoovat…”
„Sinä et siis lainkaan tiedä kotioloistamme?” kysyi Jakoff ja katsoi epäilevästi isäänsä.
„En, kuinka minä sen saattaisin tietää? Enhän ole saanut kirjettä!”
Sitten Jakoff hänelle kertoi, että hevonen oli kuollut, että kaikki leipä olisi helmikuulla loppunut sekä että oli ollut mahdotonta jotain ansaita. Heinätkään eivät olleet riittäneet, lehmä oli ollut kuolla nälkään. He olivat tulleet huhtikuuhun saakka toimeen miten kuten ja sitten päättäneet että heti kyntöjen päätyttyä tuli Jakoffin lähteä isän luo, viipyä siellä kolme kuukautta raha-ansion vuoksi. He olivat isälle kirjoittaneet, myyneet kolme lammasta, ostaneet leipää ja heiniä ja sitten oli Jakoff lähtenyt matkalle.
„Vai niin, vai sillä tavalla. Vai niin, hm… Mutta kuinka kummalla sillä lailla on voinut käydä?... Olenhan minä lähettänyt rahoja...”
„Eipä niitä ole suuria tullut, olemme hiukan korjailleet mökkiä... naittaneet Marjan... ja sitten olen minä ostanut auran. Viisi vuotta on lähdöstäsi kulunut.”
„Ni-in, se on luonnollista! Vai niin se ei riittänyt !Hm! Mutta kalakeitto kiehuu liiaksi!” Hän nousi ja läksi tuvasta.
Hän kumartui tulen puoleen jossa kiehuva kattila riippui, kuori rasvan ja vaipui mietteisiin. Pojan kertomus ei ollut häntä sanottavasti liikuttanut, vaan päinvastoin saanut aikaan sen, että oli suuttunut vaimoonsa ja poikaansa. Kuinka paljon rahaa olikaan hän lähettänyt kotiin näiden viiden vuoden kuluessa eivätkä he kuitenkaan olleet kyenneet hoitamaan taloa kunnollisesti! Jollei Malva olisi ollut saapuvilla, niin kylläpä olisi poika kuullut kunniansa. Ilman isän lupaa oli hän lähtenyt kotoa, sen hän kylläkin ymmärsi — , mutta taloa ei hän ymmärtänyt hoitaa. Ja tämä talo, jota Vasili nykyisinä mukavina ja herttaisina aikoina oli harvoin ajatellut, tuntui hänestä pohjattomalta aukolta, jonne hän viiden vuoden ajan oli heittänyt rahansa, se tuntui hänestä aivan tarpeettomalta ja joutavalta. Hän huokasi ja sekoitti kauhalla keittoa.
Auringonpaisteessa tulen pieni kellahtava liekki näytti hyvin kalpealta ja vaivaiselta. Sinervä, ohut savu painui merelle aivan kuin vastaanottaakseen meren vaahdon. Vasili seurasi sitä ja ajatteli poikaa, Malvaa ja sitä, että hän ei nyt enään tulisi olemaan yhtä vapaa kuin ennen. Poika kylläkin jo aavisti mikä nainen Malva oli...
Ja Malva istui tuvassa sekä saattoi pojan hämille rohkeilla, kiihoittavilla silmillään, jotka aina hymyilivät.
„Sinä olet kai sinne kylään jättänyt morsiamenkin?” kysyi hän äkkiä ja katsoi poikaa suoraan silmiin.
„Mahdollista,” vastasi hän vastahakoisesti ja oli Malvaan suuttunut.
„Onko hän kaunis?” kysyi Malva välinpitämättömästi.
Jakoff vaikeni.
„Miksi et vastaa? Onko hän minua kauniimpi vai rumempi?”
Vasten tahtoaan poika katsahti naiseen. Hänen poskensa olivat auringon paahtamat ja pyöreät, huulensa mehuisat ja hymyilylle alttiit. Ohut kartuunapusero sopeutui hyvin ja salli pyöreiden käsivarsien sekä korkean, tiiviin poven esiintyä edukseen. Mutta Jakoff ei pitänyt Malvan katseesta, viheliäisistä, nauravista silmistä.
„Miksi tuolla tavalla puhut?” kysyi hän rukoilevasti ja huokaisten, tietämättä siihen syytä, vaikka olisi tahtonut käyttää ankarata ja vakavata puhetapaa.
„Millä muulla tavalla sitten voi puhua?” nauroi hän.
„Ja sitten sinä myös naurat, — mistä syystä?”
„Minä nauran sinulle...”
„Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?” kysyi poika loukkaantuneena ja hämillään.
Malva ei vastannut.
Jakoff aavisti, millaiset suhteet hänellä oli isän kanssa, ja se esti häntä avonaisesti puhumasta. Itse ajatus ei häntä hämmästyttänyt, sillä hän oli kuullut, että kalastuspaikoilla vietettiin hyvin vapaata elämää, ja sitäpaitsi hän käsitti, että niin terve ja vahva mies kuin isä ei ajanpitkään saattaisi tulla toimeen ilman vaimoa. Mutta hänestä oli kuitenkin vastenmielistä olla yhdessä seurassa tuon naisen ja isän kanssa. Ja sitten hän ajatteli äitiään, suuttunutta, kulunutta naista, joka väsymättä siellä kotona teki työtä...
„Kalakeitto on valmis,” sanoi Vasili astuen tupaan. Hae lusikat. Malva!” Jakoff katsahti isäänsä ja ajatteli.
„Kylläpä huomaa naisen usein olevaa täällä, koska hän kerran tietää missä lusikat ovat.”
Malva otti esille lusikat ja sanoi menevänsä rantaan pesemään ne; hänellä oli myös veneessä pullo viinaa.
Isä ja poika seurasivat häntä katsellaan ja istuivat keskisen äänettöminä kahden kesken jäätyään.
„Missä sinä hänet tapasit?” kysyi Vasili.
„Minä kyselin sinua kontoorista, ja silloin oli hän siellä... Ja sitten hän sanoi: Sensijaan että menet jalan läpi hiedan voit tulla kanssani veneellä. Minä lähden myös sinne. — Ja niin sitä sitten tultiin.”
„Vai niin, vai.. Ja minä olen niin monasti ajatellut mikähän kohtalo Jakoff-poikani osaksi on tullut.”
Poika hymyili hyväntahtoisesti, ja isä sai uutta rohkeutta.
„Mitä sanot tytöstä?”
„Meneehään se mukiin,” vastasi Jakoff epämääräisesti.
„Sille ei pirukaan taida mitään, veli hyvä,” sanoi Vasili ja huitoi käsiään. „Ensin minä koetin olla ilman, en voinut! Tottumus, näet, olenhan nainut mies. Ja sitten hän myös paikkaa vaatteeni ja kaiken muun... Ja muutenkin., niin, niin! Naiset ovat yhtä välttämättömät kuin kuolema!” päätti hän avomielisesti tunnustuksensa.
„Mitä se minun kuuluu?” kysyi poika. „Se on sinun asiasi, — minä en ole sinun tuomarisi.”
Itsekseen hän ajatteli: „Tuoko nainen paikkaisi hänen housunsa?”
„Enkä minä ole muuta kuin viidenviidettä vanha. Ei Malva suuria maksa, eihän hän ole minun vaimoni,” sanoi Vasili.
„Ei luonnollisestikaan,” myönsi poika ja ajatteli: „Kyllä hän veronsa sinulta siitä huolimatta vaatii.”
Malva tuli kantaen viinapulloa ja rinkelinauhaa, ja he ryhtyivät syömään kalakeittoa. He söivät äänettöminä, imivät maiskutellen kalan luita ja sylkivät ne sitten hiekkaan oven edustalla, Jakoff söi paljon ja ahnaasti; siitä Malva nähtävästi piti, sillä hän hymyili ystävällisesti nähdessään kuinka Jakoff pullisti ahavoittuneet poskensa ja innokkaasti liikutteli paksuja, kosteita huuliaan. Vasili söi vähän, mutta oli kovasti hommaavinaan ruoan kimpussa, — hänen täytyi se tehdä voidakseen häiritsemättä ja muiden huomaamatta ajatella asemaansa ja suhdettansa heihin.
Aaltojen iloisen ja hyväilevän soiton katkaisi lokkien ahnas ja voitokas kirkuna. Kuumuus oli hieman vähentynyt ja tupaan tuli tuon tuostakin lauha tuulahdus, täynnä raikasta merituoksua.
Makean kalakeiton ja muutamain naukkujen perästä alkoivat Jakoffin silmät käydä raskaiksi. Hän hymyili tyhmännäköisenä, haukotteli, röyhtäili ja tuijotti Malvaan sillä tavalla, että Vasili katsoi välttämättömäksi hänelle sanoa:
„Käy levolle tähän ja nuku kunnes juomme teetä... silloin me kyllä herätämme sinut...”
„Sen saatan kylläkin tehdä…”, myönteli Jakoff ja heittäytyi säkeille. „Entä te... minne te menette? Ha, ha!”
Vasili hämmästyi naurua ja meni nopeaan ulos, Malva taasen pusersi yhteen huulensa, rypisti otsaansa ja vastasi:
„Ei kuulu sinuun, minne me menemme. Kuka sinä olet. Keltanokka vain, et mitään muuta!”
Ja hänkin meni ulos.
„Olenko minä? Ma-altahan sinä!” huusi Jakoff hänen jälkeensä.
„Ha, ha, ha! Minä vielä sinut opetan! Katsohan tuotakin! Sinä luulet olevasi oikein... oikein neiti, sinä!”
Hän mutisi vielä jotain itsekseen ja sitten nukahti humalan punastamilla kasvoilla tyytyväinen hymy.
Vasili pisti kolme seivästä hiekkaan, sitoi niiden yläpäät yhteen, heitti sitten maton niiden päälle ja näin yksinkertaisella tavalla varjoa saatuaan heittäytyi hän pitkäkseen käsivarret pään alla, ja tuijotti kohti taivasta. Malvan tultua sinne ja istuuduttua hänen viereensä käänsi hän kasvonsa niin että Malva saattoi nähdä niiden tyytymättömän, suuttuneen ilmeen.
„Kuinka on laitasi, isä kulta?” kysyi Malva nauraen. „Etkö ole iloinen poikasi tulosta?”
„Hänhän nauraa minulle... Ja mistä syystä? Sinun takiasi,” sanoi Vasili synkästi.
„Vai niin! Minunko takia?” toisti hän teeskennellen hämmästystä.
„Aivan niin! Mistäpä muusta...”
„Voi sinua raukkaa! Kuinkahan nyt käy? Enkö minä enään tulekaan sinun luoksesi? Jäänpähän pois sitten...”
„Kylläpä sinä olet aika noita,” sanoi Vasili toruskellen. „Kylläpä te hyvin käyttäydytte, te molemmat. Hän nauraa, sinä myös ... ja te kummatkin olette kuitenkin minulla lähinnä. Ja mitä te sitten nauratte? Piru vieköön!” — päätti Vasili puheensa ja käänsi Malvalle selkänsä.
Malva oli kietaissut käsivartensa polviensa ympäri ja keinui hiljaa edestakaisin lakkaamatta viheliäillä silmillään katsellen hauskasti kimaltelevaa merta ja hymyillen tuota voitokasta hymyilyä, mikä on ominaista kaikille niille naisille, jotka tuntevat kauneutensa mahdin.
Merellä kulki purjealus kuni suuri raskas harmaasiipinen lintu. Se tuli tuolta etäiseltä rannalta ja kulki yhä kauemmas, sinne missä taivas ja maa yhtyivät sinerväksi äärettömyydeksi, houkutellen juhlallisessa hiljaisuudessaan.
„Miksi olet niin vaitelijas?” kysyi Vasili.
„Minä ajattelen...”, vastasi Malva.
„Mitä sitten?”
„Tuota tuokkaraista...” hän rypisti kulmakarvojaan ja lisäsi hetkisen kuluttua: „Sinulla on kaunis poika.”
„Mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä” kysyi Vasili mustasukkaisella äänellä.
„Se on minun asiani...”
„Kuuletko... varo itseäsi!” — sanoi Vasili ja katsoi Malvaan ankarasti ja epäluuloisesti. „Älä tee mitään tyhmyksiä! Minä olen kylläkin tyyni, mutta älä minua kiihoita, — kuuletko?”
Vasili puri hammastaan, puristi kätensä nyrkkiin ja jatkoi:
„Heti tänne tultuasi huomasin sinulla jotain olevan mielessä. En tiedä vielä mitä se on, mutta kyllä minä siitä selvän otan, ja silloinpa on parasta, että olet varoillasi! Sinä hymyilet tavalla, jota en ennen ole huomannut, ja lisäksi on vielä muutakin... Minä kyllä ymmärrän kohdella sinunlaisiasi, jos tarvitaan…”
„Älä tikkaile, Vassja...”, pyysi hän väliäpitämättömästi, mieheen lainkaan katsomalla.
„Älä siis saa aikaan mitään...”
„Älä minua sitten pelästytä!”
„Minä lyön sinut surkeaksi ja siniseksi, jos sopimattomia teet ...” tikkaili suuttunut Vasili.
„Aijotko lyödä minua?” kysyi Malva kääntyen äkkiä Vasilin puoleen ja uteliaana tarkastellen hänen kiihoittuneita kasvojaan.
„Aijon kylläkin, oletko ehkä kreivitär? Aijon todellakin lyödä sinua ...”
„Sinä kai luulet minun olevan vaimosi?” kysyi Malva tyyneesti ja odottamatta hänen vastaustaan jatkoi hän: „Sinä olet tottunut lyömään vaimoasi ilman mitään syytä kun vaan haluat ja nyt sinä luulet voivasi minuun nähden menetellä samalla tavalla. Etpä kuitenkaan. Minä olen vapaa. Olen oma herrani enkä pelkää ketään. Mutta sinä pelkäät omaa poikaasi, oikein minua hävetti nähdä kuinka sinä meidän tullessamme hänen edessään vääntelit itseäsi ja kumartelit! Ja sitten sinä vielä minua uhkaat!”
Malva keikahutti halveksivasti päätään ja vaikeni. Hänen kylmät halveksivat sanansa yhä vaan enemmän kiihoittivat Vasilia. Mutta samalla ei hän ollut koskaan nähnyt Malvaa niin kauniina, ja vihastaan huolimatta hän ihaillen katsoi naiseen.
„Kas vaan kuinka kaakattaa...” sanoi Vasili.
„Minä sanon sulle vieläkin yhden asian. Sinä olet Serjosehkalle kerskaillut, että minä en voi elää ilman sinua yhtä vähän kuin voin tulla töineen ilman leipää. Mutta siinä sinä erehdyt. Ehkäpä minä en sinua lainkaan rakastakkaan enkä tänne tule lainkaan sinun takiasi, ehkä minä rakastan vain tätä seutua...” ja hän viittasi kädellään. „Ehkä minua miellyttää tämä kolkkous ja autiuus, vaan merta ja taivasta eikä lainkaan ilkeitä ihmisiä. Minusta on aivan yhdentekevää läsnäolosi. Se on kuin jonkinlainen maksupaikasta. „Jos Serjoschka olisi täällä, niin tulisin hänen luokseen, jos poikasi olisi täällä, niin samoin tulisin hänenkin luokseen. Ja parasta olisi, ettei ketäkään teistä täällä olisi, sillä minä inhoan teitä kaikkia. Mutta jos minä tahdon, niin kauneudellani saatan valita haluamani miehen... sellaisen, joka on sinua paljon parempi ...”
„Vai niin, vai on asia sillä kannalla?” sähisi Vasili raivokkaana ja tarttui äkkiä Malvaa kurkkuun. „Vai on asia sillä kannalla?”
Hän puisteli Mahaa, mutta Malva ei itseään lainkaan puolustellut, vaikka kasvonsa kävivät punaisiksi. Hän vaan asetti molemmat kätensä Vasilin kädelle, joka puristi hänen kaulaansa, ja kiinteästi katsoi häntä silmiin.
„Vai niin, sitäkö sinä mielessäsi haudotkin,” karjui Vasili käyden yhä hurjemmaksi. „Etkä sinä ole mitään sanonut, lutka… eikä ole minua syleillyt... suudellut minua... Minä sinut opetan!”
Hän painoi Malvan maata vasten ja löi häntä lujasti kerran, kahdesti niskaan voimakkaalla nyrkillään. Hän tunsi todellista nautintoa kun nyrkkinsä osui Malvan täyteläiseen, kiinteään kaulaan.
„Kas niin! Mitä nyt sanot, senkin käärme?” kysyi hän voitokkaasti ja linkosi hänet luotaan.
Malva kaatui selälleen, äänettömänä ja levollisena, huoahtamatta, yhtä kauniina kuin ennenkin, vaikka kasvonsa olivat punaiset. Hänen vikeltävät silmänsä katsoivat mieheen vihaa leimuten. Mutta Vasili ei huomannut hänen katsettaan. Vasili huohottaen ja tyytyväisenä, että oli saanut purkaa vihansa kääntyi voitonvarmana Malvaa kohti, ja Malva hymyili.
Ensin hänen pehmoiset huulensa hieman värähtivät, sitten silmänsä välähtivät, posket kävivät kuopalle ja Malva purskahti nauruun. Vasili katsoi häneen hämmästyneenä. Malva nauroi ääneen ja tyytyväisenä, aivankuin ei selkäsaunaa olisi saanutkaan.
„Mikä perkele sinua riivaa?” kysyi hän säälien ja tarttui töykeästi Malvan käteen.
„Vasska? ... oletko lyönyt minua?” kysyi Malva kuiskaten.
„Olenpa kylläkin, kuka sitten?”
Vasili katsoi Malvaan mitään käsittämättä eikä tietänyt mitä hänen tulisi tehdä. Löisiköhän hän vielä kerran? Mutta vihansa oli nyt kadonnut eikä hän enään voinut nostaa kättään lyödäkseen Malvaa.
„Sinä minua siis rakastat?” kysyi Malva uudelleen, ja hänen kuiskaileva äänensä sai Vasilin veren kuohuksiin.
„Kas niin.. jo riittää, piru vieköön!” sanoi Vasili äkäisesti. „Sinun olisi tullut saada paljon enemmän!”
„Vasska! Ja minä kun luulin, että sinä et minua enään rakastaisikaan; minä ajattelin, nyt on hän saanut poikansa, nyt ajaa hän minut luotaan poikansa takia.”
Ja Malva nauroi yhä edelleen äänekkäästi ja omituisesti.
„Hassu tyttö!” sanoi Vasili hymyillen vasten tahtoaan. „Voiko poika säätää minulle lakia?”
Vasili häpesi ja alkoi sääliä Malvaa, mutta sitten hän muisti Malvan sanat ja sanoi jälleen kiukkuisena:
„Pojallani ei ole mitään sen asian kanssa tekemistä... Ja itse olit syyssä, että sinua löin miksi kiihoitat minua?”
„Tahallanihan sen tein, tahdoin koetella sinua,” ja tyynnyttävästi hymyillen siirtyi hän Vasilin viereen.
Vasili vilkasi tupaan päin ja syleili Malvaa.
„Koetella minua! Mitä minussa on koettelemista? Saitpa palkan uteliaisuudestasi.”
„Ei ole vahingoksi!” sanoi Malva tyyneesti ja sulki silmänsä puolittain. „En ole vihainen. Löithän minua rakkaudesta. Ja minä sen sinulle kyllä palkitsen…”
Hän katsoi Vasiliin tuikeasti, vavahti ja uudisti matalammalla äänellä:
„Kyllä minä sen sinulle palkitsen!”
Vasilista nämä sanat sisälsivät varsin mieluisan lupauksen ja hän kysyikin tyytyväisesti hymyillen.
„Millä tavalla sitten?”
„Sen saat sitten nähdä,” vastasi Malva tyyneesti. Hän sanoi sen hyvinkin tyyneesti, mutta hänen huulensa vavahtelivat.
„Rakkaani!” huudahti Vasili ja puristi häntä lujasti rintaansa vastaan. „Tiedätkö, selkäsaunan jälkeen olet sinä tullut minulle yhä rakkaammaksi. Aivan totta! Sinä olet tullut minulle läheisemmäksi ... tai mitenkä minä sanoisin?”
Lokit lentelivät heidän yläpuolellaan. Hyväilevät tuulahdukset heittivät aaltojen kuohun korkealle rannalle ja meren väsymätön nauru kuulosti niin tyynnyttävältä.
„Se on omituista,” sanoi Vasili syvään henkäisten ja hyväili miettiväisenä tyttöä, joka hiipi hänen luokseen. „Ja kuinka omituisesti on kaikki täällä maailmassa järjestetty, — mikä on syntiä, on suloista. Sinähän et mitään tuollaista ymmärrä... mutta kun minä elämää joskus ajattelen, niin minä tulen oikein surulliseksi. Varsinkin öisin kun en saa unta. Edessään näkee meren, yllään taivaan ja ympärillä on kaikki niin mustaa ja pimeätä... ja minä olen täällä aivan yksinäni. Ja silloin minut valtaa tunne, että olen niin pieni, niin pieni sekä että maa allani horjuu ja että minä olen ainoa ihminen maan päällä. Jospa edes sinä sellaisina hetkinä olisit täällä niin olisihan meitä kaksi...”
Malva lepäsi suljetuin silmin hänen sylissään ja oli ääneti. Vasilin kömpelöt ja ahavoituneet, mutta, hyväntahtoiset kasvot kumartuivat hänen ylitsensä ja suuri, auringon polttama parta kutkutteli hänen kaulaansa. Malva ei liikahtanut, povi vain säännöllisesti kohoili. Vasilin katse eksyi milloin merelle, milloin taas ihastui katselemaan häntä niin lähellä olevaa naispovea. Ja hän puhui kuinka vaikeata hänen oli yksin elää ja kuinka tuskaisia nuo unettomat yöt olivat, jolloin elämänkysymyksiä ajatteli. Sitten hän alkoi suudella Malvaa suulle, ilman kiirettä ja kuuluvasti maiskutellen aivankuin söisi kuumaa, rasvaista puuroa.
Täällä he viettivät kolme tuntia, ja kun aurinko alkoi vaipua mereen sanoi Vasili tyytymättömällä äänellä:
„Nyt minun täytyy mennä keittämään teetä... Vieraamme kai pian herää!”
Malva siirtyi hieman sivulle vetelästi kuin kissa mikä auringossa viruu, Vasili nousi vastahakoisesti ja meni tupaan. Tyttö avasi veltosti silmänsä ja katsoi hänen jälkeensä, sitten hän väsyneenä huoahti.
Kului vielä tunti, ja nyt he kaikki kolme istuivat tulen ympärillä höyryävän teekattilan ääressä, joivat teetä ja puhelivat.
Aurinko jo valaisi meren iltaruskon hohtavilla väreillä, ja vihreät aallot kimelsivät purpuralle ja ruusunpunaiselle. Juodessaan teetä valkeasta saviastiasta Vasili kysyi pojaltaan oloista kotikylässä ja kertoi omia muistojaan. Malva kuunteli vaijeten heidän harkittua keskusteluaan.
„Mitenkä ne kotona oikein jakselevat?”
„Ei siellä liiaksi lihata...”, vastasi Jakoff.
„Tarvitsemmeko me talonpojat sitten niin paljon? Tupa ja riittävästi leipää... ja pyhäpäivin viinaryyppy. Niin, niin. Mutta meillä ei ole edes sitäkään. Enpä minä olisi tänne lähtenyt, jos kotona olisi ollut kyllin ruokaa. Kotona olen minä oma herrani... yhtä hyvä kuin kaikki toisetkin... ja täällä minä olen renki.”
„Mutta sensijaan saa täällä mahansa täyteen, ja työkin on helpompaa.”
„Sitä ei juuri voi välttää. Monasti kaikkia jäseniä särkee, aivankuin olisi lähes kuoliaaksi piesty... ja täällä sitä tekee työtä vieraan hyväksi, kun kotona taasen omaksi edukseen.”
„Mutta se tuottaa enemmän.”
Itse asiassa oli Vasili yhtämieltä poikansa kanssa, totta kylläkin oli että maalla oli elämä ja työ paljon raskaampaa kuin täällä. Mutta jostain syystä ei hän tahtonut, että Jakoff tietäisi tämän. Sen tähden hän kiivaasti sanoikin:
„Oletko ehkä laskenut täällä saadut tulot? hyvä veli...”
„On pimeätä ja ahdasta kuin kuopassa,” sanoi Malva hymyillen.
„Varsinkin naisten elämä... se on vain kyyneleitä...”
„Naisen elämä on samallaista kaikkialla... ja maailma on kaikkialla sama ja aurinko sama,” sanoi Vasili synkästi ja katsoi Malvaan.
„Se ei ole totta!” vastasi Malva ja kävi vilkkaammaksi. „Maalla minun täytyy vasten tahtoanikin mennä naimisiin ja naimisissa oleva nainen on aina orja, hänen täytyy niittää heinää, kehrätä, hoitaa karjaa ja synnyttää, lapsia. Mitä on silloin jälellä häntä itseään varten? Ainoastaan miehen lyönnit ja haukkumiset ...”
„Onhan sitä sentään muutakin, keskeytti hänet Vasili.
„Täällä minä en taasen kuulu kenellekään,” jatkoi Malva kuulematta Vasilia. „Täällä olen vapaa kuin kalalokki? Lennä minne haluan! Ei kukaan voi sulkea minulta tietä. Ei kukaan uskalla minuun koskea.”
„Ja jos sinuun sittenkin koskisi?” kysyi Vasili hymyillen ja äänellä, joka häntä tahtoi jostain muistuttaa.
„Silloin ... minä kylläkin osaan palkita sen, vastasi hän hiljaa ja loisto hänen silmissään sammui.
Vasili hymyili ylimielisesti
„Kylläpä sinä olet yksinkertainen kaikessa rohkeudessasi. Tuohan on joutavaa leperrystä. Maalla on nainen ihminen, joka on tarpeen elämässä... täällä hän on olemassa vain huvin vuoksi...”
Ja hetkisen kuluttua hän lisäsi:
„Syntiin houkuttelemaan…”
Kun keskustelu taukosi, sanoi Jakoff ajattelevaisesti huoahtaen:
„Tuntuu siltä kuin tämä meri ei missään päättyisi.”
Kaikki kolme katselivat äänettöminä suurta, tyyntä merta.
„Jospa tämä kaikki olisi mannerta!” huudahti Jakoff ja teki kädellään suuren liikkeen. „Ja pelkkää mustaa multaa! Ja jospa saisi kyntää!”
„Sepä olisi mainiota!” naureskeli Vasili hyväntahtoisesti ja katseli tyytyväisesti poikaansa, jonka kasvoille innostus oli nostanut hehkuvan punan. Häntä ilahutti, eitä pojan sanoissa kuvastui isiltä peritty rakkaus turpeeseen, ja hän ajatteli, että tämä rakkaus ehkä piankin vastustamattomasti palauttaisi Jakoffin kalastajaelämän houkutuksista takaisin kotiseudulle. Ja sitten hän jäisi jälleen kahden Malvan kanssa, ja kaikki palaisi entisilleen.
„Sinäpä puhuit hyvin, Jakoff. Niin tuleekin talonpojan ajatella. Maaemo se talonpojan vahvaksi tekee: niin kauan kuin hän siinä kiinni pysyy niin hän myös elää; jos hän siitä erottautuu, niin hän on myös hukassa. Talonpoika ilman maata on kuin puit ilman juuria, — se kylläkin kelpaa työaineeksi, mutta kauvan ei se voi elää, vaan mätänee. Se ei ole myöskään enään niin kaunis kuin metsässä seisoessaan, oksat ovat varisseet, kuori pudonnut, ei siitä ole enään mihinkään. Sinä puhuit varsin sattuvasti, Jakoff!”
Meri peitti syliinsä auringon ja läikkyvien laineittensa synnyttämällä soitolla otti sen vastaan. Auringon viimeiset säteet koristi lainoset omituisilla, tuhansista vivahduksista rikkailla väreillä. Jumalainen, eloa-antava valon lähde sanoi voimakkaassa värisinfoniassa hyvästinsä merelle jossain kaukana noiden kolmen ihmisolennon luota, jotka sitä katseillaan seurasivat, herättääkseen uinuvan maan aamuruskon ilaisella hohteella.
„Tuntuu kuin sydämmeni sulaisi nähdessäni auringon mailleen menevän... kautta Jumalan sillä aivan tuntuu!” vakuutti Vasili kääntyen Malvan puoleen.
Malva ei puhunut mitään. Jakoffin siniset silmät hymyilivät katsellessaaan ääretöntä merta. Kauan nuo kaikki kolme katselivat sille suunnalle, missä päivän viimeinen säde suli ja sammui. Hiilet teekattilan alla hehkuivat. Heidän takanaan yö jo levitti varjojaan taivaalle, keltainen hieta tummeni, lokit olivat kadonneet — kaikki ympäristössä kävi hiljaiseksi niin suloiseksi uinailevaksi. Eivätkä ahkerat aallotkaan, jotka rantahiekalle löivät, enää läikkyneet niin iloisesti ja vallattomasti kuin päivällä.
„Miksi täällä istun?” kysyi Malva. „Minun tulee lähteä.”
Vasili säpsähti ja vilkui poikaan.
„Minne sinulla on niin kiire?” mutisi hän tyytymättömänä. „Odota hiukan. Pian nousee kuu.”
„Mitä minun tarvitsee odottaa kuun nousua? En minä pelkää... en ensimmäisiä kertaa täältä lähde keskellä yötä!”
Jakoff katsoi isään ja siristi silmänsä peittääkseen niissä asuvan ilmeen, sitten hän katsahti Malvaan, mutta tämäkin katsoi häneen, ja se tuntui hänestä ilkeältä.
„Mene sitten!” sanoi Vasili äkäisenä.
Malva nousi, sanoi hyvästit ja kulki hiljaa pitkin rantaa. Laineet läikkyivät aivan hänen jalkojensa luo. Taivaalla loistivat tähdet, — taivaan kultaiset kukat. Vasili ja hänen poikansa seurasivat katseellaan Malvan vaaleata puseroa, mikä hämärään katosi.
„Hyvä ystäväin, rakas ystäväin, tule pian, tule liki mun sydäntäin” lauloi Malva korkealla, kimeällä äänellä.
Vasilista Malva oli pysähtynyt aivankuin odottamaan. Hän sylkäsi katkerasti ja ajatteli: „Tahallaan hän tuota tekee... hän tekee minusta pilkkaa, tuo pirun noita!”
„Kas vaan. Hän laulaa,” hymähteli Jakoff.
Miehet näkivät nyt pimeässä vain harmaan haamun.
„Sua kaipailen, tule, tunne, kuinka lyö sydämeni,” kuului hänen äänensä yli meren.
„Kuulehan,” huudahti Jakoff ja kumartui koko ruumiillaan sinne päin, mistä nuo houkuttelevat sanat kuuluivat.
„Sinä et siis ole voinut menestyä maanviljelyksen alalla kotona?” kysyi Vasili äkäisenä. Jakoff tuijotti häneen kummissaan ja vaipui sitten takaisin entiseen asentoonsa.
Aaltojen yli tunkeutui miesten korviin katkonaisia sanoja Malvan intohimoisesta laulusta.
„Kylläpä on tukahuttava ilma!” sanoi Vasili ja kieriskeli hiedalla „On jo yö ja sittenkin yhtä kuuma. Onpa tämä noiduttu seutu.”
„Ah, yksin yössä ... ystäväin, ah, yksin yössä!”
„Hieta sen tekee, se kuumenee päivällä,” sanoi Jakoff ja kääntyi poispäin.
„Mikä sinua vaivaa? Mitä naurat?”
„Minäkö? Mitä minä nauraisin?”
„Ei tässä minustakaan ole mitään nauramista.”
Molemmat vaikenivat.
Yli aaltojen kuului huokailevia, hyväileviä houkuttelevia ääniä.
(Jatk.)
Päivälehti n:ot 237B ja 249B 12. ja 26.10.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
