Kolme vanhusta.
Venäläinen kansansatu.
Kirj. Leo Tolstoi.
Venäjästä suomensi S. W.
Ja rukoillessanne älkää samoja kokeko niinkuin pakanat, jotka luulevat, että heitä monisanaisuutensa tähden kuullaan. Älkää siis olko heidän kaltaisiaan; sillä Isänne kyllä tietää mitä tarvitsette, ennenkuin anottekaan häneltä.
(Math. VI, 7, 8).
Matkusti piispa kerran laivalla Arkangelin kaupungista Solovetskiin. Samalla laivalla matkusti pyhiinvaeltajia pyhien miesten luo. Tuuli oli suotuisa, ilma kirkas, aallokkoa ei ollut. Pyhiinvaeltajat, joista muutamat makasivat, muutamat söivät, muutamat istuivat pienissä ryhmissä, keskustelivat toistensa kanssa. Tuli piispakin kannelle ja alkoi astuskella edestakaisin siinä. Tulee hän laivan kokkaan, näkee, että sinne on kokoontunut paljon väkeä. Mies viittaa kädellä merelle päin ja puhuu, ja kansa kuuntelee. Piispa pysähtyi ja katseli siihen suuntaan, mihin mies osoitti: ei mitään näy, meri vain auringon valossa välkkää. Piispa meni lähemmäksi ja alkoi kuunnella. Mies huomasi piispan, otti lakin päästään ja vaikeni. Kansakin huomasi piispan, he ottivat myös lakit päästään ja kumarsivat.
— Älkää olko millännekään, veljet, — sanoi piispa. — Minä tulin myöskin kuulemaan, mitä sinä, hyvä mies, kerrot.
— Kertoi meille kalastaja vanhuksista, — sanoi eräs kauppias, muita rohkeampi.
— Mistä vanhuksista? kysyi piispa, meni laidemmalle ja istuutui arkun päälle. — Kerro minullekin, minä kuuntelen. Mitä sinä osoitit?
— Kas tuolla siintää saari, — sanoi mies ja osoitti oikealle. — Sillä saarella vanhukset asuvat, Jumalaa palvelevat.
— Missä se saari on? — kysyi piispa.
— Tuohon suuntaan jos suvaitsette katsoa, johon käteni osoittaa. Tuosta pilvestä vähän alempana vasemmalla kädellä häämöittää maata.
Katsoo piispa, katsoo, vesi väreilee auringon valossa, ja tottumaton kun on, ei hän erota mitään.
— En näe, sanoo hän. Mitä vanhuksia ne ovat, jotka siellä saarella asuvat?
— Jumalan palvelijoita, — vastasi talonpoika. — Jo aikoja sitten olen kuullut heistä, mutta en ole sattunut näkemään, vasta toissa kesänä itse näin heidät.
Ja kalastaja rupesi uudelleen kertomaan, miten oli ollut kalassa ja miten tuulen mukana oli joutunut saarelle, ilman että itse edes tiesi missä olikaan. Aamulla oli hän lähtenyt kävelemään ja joutunut maakuopan luo, ja kuopan vieressä oli ollut yksi vanhus, ja senjälkeen oli sieltä tullut vielä kaksi; ne olivat syöttäneet häntä ja kuivanneet hänen vaatteensa ja auttaneet korjaamaan venettä.
— Minkä muotoisia ne olivat? — kysyi piispa.
Yksi oli pienikasvuinen, varsin muinaisaikuinen, puettu vanhoihin repaileihin, varmaankin yli sadan vuoden vanha, niin että valkea partakin oli alkanut käydä ihan viheriäksi, mutta itse hän yhäti hymyili ja oli iloinen kuin taivaan enkeli. Toinen oli vähän pitempi, myöskin vanha, puettu rikkinäiseen kauhtanaan, parta suuri, kellertävän valkea, muuten voimakas mies: hän käänsi veneeni alassuin kuin tyhjän pytyn, en ennättänyt edes auttaa, — myöskin iloinen. Kolmas pitkä, parta lumivalkea ja polviin saakka, katse synkän näköinen, silmät kulmien alta katsovat, ja aivan alaston, ainoastaan vyötäisillä niininen vyö.
— Mitä he sinun kanssasi puhelivat? — kysyi piispa.
— Enimmäkseen olivat vaiti, ja keskenäänkin vähän puhelivat. Kun yksi vaan katsahtaa, niin toinen jo siitä ymmärtää. Aloin kysellä pisimmältä heistä, kuinka kauvan he jo olivat asuneet saarella. Hän rypisti otsaansa, sanoi jotakin, näytti ikäänkuin suuttuvan, mutta vanha pieni mies tarttui hänen käteensä ja hymyili, — ja hän vaikeni. Vanhin sanoi ainoastaan: „armahda meitä”, ja hymyili.
Talonpojan puhuessa oli laiva yhä lähestynyt saaria.
— Nyt se aivan selvästi näkyy, — sanoi kauppias.
— Suvaitkaa katsoa tuonne, teidän korkea-arvoisuutenne, — sanoi hän viitaten merelle.
Piispa alkoi katsoa. Ja hän näkikin kuin mustan viirun — se oli saari. Katsoi piispa, katsoi, lähti pois laivan kokasta ja meni peräkannelle perämiehen luo.
— Mikä saari tuo on, sanoo hän, joka tuolla näkyy?
— Onpahan vaan, nimetön saari. Niitä on paljon sellaisia.
— Onko totta mitä puhutaan, että siellä on vanhuksia Jumalaa palvelemassa?
— Niin sanotaan, teidän korkea-arvoisuutenne, mutta en tiedä lieneekö se totta. Sanovat, että kalastajat ovat nähneet. Paljon puhutaan myöskin joutavia.
— Minä haluan mennä saarelle — näkemään vanhuksia, — sanoi piispa.
— Miten se voi käydä päinsä?
— Laivalla sinne pääsee, — sanoi perämies. — Veneellä voi mennä, mutta täytyy ensin kysyä päällysmieheltä.
Kutsuttiin laivan päällysmies.
— Minä haluaisin nähdä noita vanhuksia, — sanoi piispa. — Eikö minua voisi saattaa sinne?
Päällysmies alkoi estellä — Kyllähän se voisi käydä päinsäkin, mutta se vie paljon aikaa, ja uskallanpa esittää teidän korkea-arvoisuudellenne, että ei kannata käydä heitä katsomassa. Olen kuullut ihmisiltä, että ne ovat aivan tyhmiä vanhuksia, jotka eivät ymmärrä mitään, eivätkä osaa puhua mitään, enempää kuin kalat meressä.
— Minä haluan, — sanoi piispa.
— Minä maksan vaivoistanne, viekää minut sinne.
Ei mikään auttanut, laivamiesten täytyi kääntää purjeet. Perämies käänsi laivan, ja niin purjehdettiin saarta kohden. Piispalle kannettiin tuoli laivan keulaan.. Hän istui ja katseli. Ja kaikki kansa keräytyi laivan kokkaan, ja kaikki katselivat saarta. Ja heillä on silmät terävämmät, he näkevät jo kivetkin rannalla ja osoittavat maakuoppaa. Joku huomasi jo kolme vanhustakin. Päällysmies toi kaukoputken, katsoi sillä, ja antoi piispalle. „Todellakin, sanoo hän, siinä rannalla, suuresta kivestä oikeaan, seisoo kolme ihmistä.” Katsoi piispakin kaukoputkella, käänsi sen oikeaan suuntaan; todellakin, kolme ihmistä seisoo rannalla: yksi pitkä, toinen lyhempi, ja kolmas aivan pieni; seisovat rannalla ja pitelevät toisiaan kädestä.
Päällysmies tuli piispan luo. — Tässä, teidän korkea-arvoisuutenne, täytyy pysäyttää laiva. Jos suvaitsette, niin tästä sopii mennä veneellä, ja me jäämme tähän ankkuriin.
Heti paikalla irrotettiin köydet, heitettiin ankkuri, laskettiin purjeet, laiva heilahti ja pysähtyi. Laskettiin alas vene, soutajat hyppäsivät siihen ja piispakin alkoi laskeutua alas tikapuita myöten. Piispa tuli veneeseen, istuutui laudalle, soutajat alkoivat soutaa ja niin mentiin saarta kohti. Jo lähestyvät saarta, näkevät: kolme vanhusta seisoo rannalla; pisin on alaston, niinivyöllä vyötetty, lyhempi on rikkinäiseen kauhtanaan puettu ja vanhus vanhimmainen, kyhmyniska on vanhoissa repaleissa; kaikki kolme seisovat ja pitelevät toisiaan kädestä.
Soutajat lähestyvät saarta, vetävät veneen rannalle. Piispa astui maihin.
Kumarsivat hänelle vanhukset, hän siunasi heitä, ja he kumarsivat vielä syvempään. Ja piispa alkoi puhua heille:
— Olen kuullut, sanoo hän, että te, hurskaat vanhukset, täällä Jumalaa palvelette, ihmisten edestä Kristusta rukoilette; ja minä, Kristuksen halpa palvelija, olen täällä Jumalan armosta, kutsuttu Hänen laumaansa paimentamaan; niinpä tahdoin nähdä teitä, Jumalan palvelijoita, ja jos voin antaa teille opetusta.
Vaikenevat vanhukset, hymyilevät, katselevat toinen toistaan.
— Sanokaa minulle, miten te katumusta harjoitatte ja miten Jumalaa palvelette? — sanoi piispa.
Keskimäinen vanhus huokasi ja katsoi vanhaan, vanhimmaiseen; pitkä vanhus veti otsansa ryppyyn ja katsoi vanhimmaiseen. Ja vanha, vanhimmainen hymyili ja sanoi: „Emme me, Herran palvelija, osaa Jumalaa palvella, itseämme vaan palvelemme, itseämme ruokimme.”
— Mitenkäs te Jumalaa rukoilette? — kysyi piispa.
Ja vanhin vanhus sanoi: „näin me rukoilemme: kolme Teitä, kolme meitä, armahda meitä.”
Ja niin pian kuin vanhin vanhus oli sanonut tämän, kohottivat kaikki kolme vanhusta silmänsä taivaaseen ja sanoivat: „kolme Teitä, kolme meitä, armahda meitä.”
Naurahti piispa ja sanoi: te olette kuulleet puhuttavan Pyhästä Kolminaisuudesta, mutta ei teidän niin pidä rukoilla. Minä olen mieltynyt teihin, pyhiin vanhuksiin, minä näen, että te tahdotte palvella Jumalaa, mutta ette tiedä, miten Häntä on palveltava. Ei niin tule rukoilla, mutta kuunnelkaa minua, minä opetan teitä. Minä en opeta teitä itsestäni, vaan Jumalan sanasta neuvon teille, miten Jumala on käskenyt kaikkien ihmisten Häntä rukoilla.”
Ja piispa alkoi selittää vanhuksille, miten Jumala on ilmoittanut itsensä ihmisille; hän puhui heille Isästä Jumalasta, Jumalan Pojasta ja Jumalan Pyhästä Hengestä ja sanoi:
— Jumalan Poika tuli maan päälle pelastamaan ihmisiä ja opetti kaikkia näin rukoilemaan. Kuulkaa mitä sanon ja sanokaa minun perästäni.
Ja piispa alkoi opettaa: „Isä meidän.” Ja yksi vanhus toisti: „Isä meidän,” toinen toisti: „Isä meidän” ja kolmaskin toisti: „Isä meidän.” — „Joka olet taivaissa.” Vanhukset toistivat; „Joka olet taivaissa.” Mutta keskimäinen vanhus sekaantui sanoissa, hän ei sanonut ihan niin; pitkä, alaston vanhus ei myöskään saanut lausetta loppuun: hänen viiksensä oli tiellä, hän ei osannut selvästi lausua; epäselvää mutinaa oli myöskin vanhimman, hampaattoman puhe.
Piispa toisti sanat vielä kerran, vielä kerran toistivat vanhuksetkin. Ja piispa istuutui kivelle ja vanhukset asettuivat hänen ympärilleen, ja he katselivat hänen suuhunsa ja toistivat hänen sanansa, kun hän puhui. Ja koko päivän iltaan asti ahersi piispa heidän kanssaan; kymmenen, ja kaksikymmentä, ja sata kertaa hän toisti saman sanan, ja vanhukset toistivat hänen perästään. Ja kun he sekaantuivat, niin hän oikaisi heitä, ja pani heidät toistamaan sen alusta alkaen.
Eikä piispa jättänyt vanhuksia, ennenkuin oli opettanut heille koko Herran rukouksen. He lukivat sen hänen perästään, ja lukivat sen yksinään. Ennen muita ymmärsi keskimäinen vanhus, ja hän toisti sen yksinään kokohaan. Ja piispa käski hänen vielä kerran ja sitten vielä kerran lukea sen, ja sitten vielä toistaa, ja toisetkin lukivat koko rukouksen.
Alkoi jo hämärtää ja kuukin jo alkoi nousta merestä, kun piispa nousi lähteäkseen laivalle. Hän jätti hyvästit vanhuksille, ja he kumarsivat hänelle maahan saakka. Hän nosti heidät ylös ja siunasi heitä jokaista, käski heidän rukoilla niinkuin hän oli opettanut, astui veneeseen ja lähti laivalle.
Piispa soutaa laivalle ja yhäti kuulee, kuinka vanhukset yhteen ääneen toistavat Herran rukousta. Kun he alkoivat lähestyä laivaa, ei enää kuulunut vanhusten ääniä, vaan kuun valossa näkyy samalla paikalla rannalla seisovan kolme vanhusta — yksi, pienempi muita, keskellä, ja pitkä oikealle ja keskimäinen vasemmalla puolella. Piispa saapui laivalle, astui ylös laivaan; nostettiin ankkuri, kohotettiin purjeet, tuuli puhalsi niihin, laiva lähti liikkeelle ja niin matkattiin edelleen. Piispa meni peräkannelle ja istuutui, sinne, ja katseli yhäti saarta. Ensin näkyivät vanhukset, sitten he hävisivät ja näkyi ainoastaan saari, sitten sekin häipyi näkyvistä ja meri yksin loiskutteli laineitaan kuutamossa.
Pyhiinvaeltajat paneutuivat nukkumaan, ja kaikki kannella hiljeni. Mutta piispaa ei nukuttanut, ja hän istui yksinään peräkannella ja katseli merelle siihen suuntaan, minne saari oli jäänyt, ja ajatteli noita kunnon vanhuksia. Hän ajatteli sitä, kuinka iloisia he mahtoivat ollakaan, kun olivat oppineet rukouksen, ja kiitti Jumalaa siitä, joka oli johdattanut hänet auttamaan noita hurskaita vanhuksia ja opettamaan heille Jumalan sanaa.
Istuu siinä piispa, miettii, katselee merelle siihen suuntaan, minne saari on hävinnyt. Alkaa silloin hänen silmissään värehtiä — milloin siellä, milloin täällä näkyy valoa laineilla. Äkkiä hän näkee, että jotain siintää ja välkehtii kuun hopeajuovassa: lintuko se lie, kalalokki, tai purjeko laivalta loistanee. Piispa katsoi tarkemmin. „Laiva, arvelee, täysin purjein meitä lähenee. Kohta se aivan jo meidät saavuttaa. Äsken oli vielä varsin kaukana, nyt on jo ihan lähellä. Ei ole aivan laivan näköinen, eikä purjekaan oikein purjeelta näytä. Mutta jotain on tulossa meidän perässämme ja se meidät saavuttaa.” Eikä voi piispa erottaa, mitä se on: on kuin laiva, ei ole laiva; on kuin lintu, ei ole lintu; on kuin kala, ei ole kala. Muistuttaa ihmistä, mutta on liian suuri; eikähän ihminen voi meren keskellä olla. Piispa nousi ja meni perämiehen luo: „katsohan, sanoo, mitä tuo on?”
— Mitä se on, veliseni? Mitä se on? — kysyy piispa, ja jo näkee itsekin — merta myöten tulevat juosten vanhukset, heidän harmaat partansa loistavat ja välkehtivät, ja aivan kuin seisten lähestyvät he laivaa.
Perämieskin huomasi heidät, heitti pois ruorin ja huusi kauhistuneena kovalla äänellä:
— Herra varjele! Vanhukset tulevat perässämme merta myöten juosten kuin kuivalla maalla! — Kaikki kuulivat sen, nousivat ylös ja juoksivat perään. Ja kaikki näkivät; vanhukset tulivat juosten, pidellen toisiaan kädestä, äärimmäiset kädellään huitoen, pysähtymään käskien. Kaikki kolme tulivat merta myöten juosten kuin kuivalla maalla, juosten mutta jalkojaan liikuttamatta.
Ei ennätetty edes pysähdyttää laivaa, ennenkuin vanhukset jo saavuttivat sen, tulivat aivan sen viereen, kohottivat päänsä ja sanoivat yhteen ääneen:
— Unohdimme, Herran palvelija, unohdimme sinun opetuksesi! Niinkauvan kuin toistimme, niin kauvan muistimme — heitimme hetkeksi toistamatta, silloin yksi sana unohtui — unohdimme, ja nyt on kaikki hävinnyt. Emme muista mitään; opeta uudestaan.
Piispa risti itsensä, kumartui vanhuksien puoleen ja sanoi: „Jumalalle kelpaa teidänkin rukouksenne, pyhät vanhukset. Ei ole minusta teidän opettajaksenne. Rukoilkaa meidänkin syntisten puolesta!”
Ja piispa kumarsi maahan asti vanhuksille. Ja vanhukset pysähtyivät, kääntyivät ympäri ja menivät takaisin merta myöten. Ja aamuun asti näkyi valo siltä suunnalta, minne vanhukset olivat menneet.
Helsingin kuvalehti 11/1909-1/1910.
