Olympon tuomio.
Apollo ja Hermes tapasivat toisensa eräänä iltana Pnyx'in kukkulalla. Jyrkän kallion kielekkeen ääreltä katselivat he kumpikin Ateenaa.
Ilta oli ihmeen kaunis. Aurinko oli jo jättänyt Arkipelaagin saaret ja Joonian merille vaipuen kätki se säteilevät kasvonsa tyynien aaltojen sineen. Hymettoksen ja Pentelikon huiput paloivat huikaisevassa iltaruskossa. Koko Akropolis oli kuin kullattu. Propylaiain, Parthenonin ja Erekteionin valkeat marmorit loistivat ruusunpunaisina ja keveinä, ikäänkuin kivi olisi kaiken painonsa menettänyt. Ne näyttivät unien linnalta. Ja jättiläiskokoisen Athenen jumalattaren keihäs välkkyi tässä taivaan tulipalossa kuin Attikan ylle sytytetty soihtu.
Kallioisiin koteihinsa palautuvia kotkia leijaili lavein siivin taivaan rannalla. Joka taholta kiirehti karjalaumoja kaupunkiin. Pireuksen tietä polkivat aasit ja muulit kantaen öljypuunhedelmillä täytettyjä koreja. Heidän takanaan taas
punertavan pölyn keskellä astuivat suuret käyräsarviset vuohikarjat, valpasten koirien ja huilua soittelevan paimenen seuraamina. Kunkin karjan edellä kulki valkopartainen pukki.
Verkalleen vierivät raskaat kuormavaunut täynnä kauralyhteitä, noita jumalien antimia, siellä täällä näkyi myös vaskipukuisia hopliittiparvia, menossa yövartiolleen Ateenaan tai Pireukseen.
Alhaalla kuohui kaupunki vielä täynnä eloa ja iloa. Poikileen suuren lähteen luona laulelivat vielä valkopukuiset tytöt vettä ammennellen ja nuorukaisten hyökkäyksiä torjuen, jotka koittivat heitä kietoa kukkaköynnöksiinsä. Toiset käsi kohotettuna, täysi vesiruukku olkapäällään, kulkivat kohden kotiansa keveinä ja suloisina kuin kuolemattomat nymfit.
Hyvänhajuinen tuuli tuli Attikan tasangolta, tuoden jumalille naurun, laulun ja suutelojen kaikuja.
Apollo, tuo jumalainen joutsimies, jonka silmissä ei ollut mitään suloisempaa kuin nainen, kääntyi Hermeen puoleen.
— Oi, Majan poika! Kuinka Atheenan naiset ovat kauniita!
— Ja siveitä, säteilevä jumala, vastasi Hermes, Athene heitä suojelee.
Joutsen hopeainen jumala katsoi ja kuunteli. Laskevan päivän punerrus vaaleni, liike lakkasi vähitellen, skythalaiset orjat sulkivat portit ja kaikki oli kohta hiljaa. Yö, suloinen kuin ambrosia, verhosi vaippaansa Akropoliin, kaupungin ja maan, ja sen vaippa oli tumma ja tähdillä kirjailtu. Kalpea kuu kohosi Arkipelaagin aalloista ja jäi soutamaan kuin hopeainen pursi taivaan ääretöntä ulappaa. Ja Akropoliin marmorit valkenivat jälleen, mutta nyt vihertävässä valossa, joka teki ne yhä enemmän unen linnojen kaltaisiksi.
— Täytyy tunnustaa, sanoi päivän jumala, että Athene on valinnut itsellensä ihmeellisen olosijan.
— Ah, eipä häntä turhaan sanotakaan viisauden jumalattareksi. Kukaan ei olisi osannut paremmin valita, vastasi Hermes. Ja sitten on hän Zeyn erityinen suosikki. Kun hänellä vaan on joku toivo, ei hänen tarvitse muuta kuin sivellä ylijumalan valkeata partaa, ja kohta nimittää tämä häntä Tritogeneiakseen, rakkaaksi tyttärekseen, lupaa kaikki, mitä hän vain pyytää, ja myöntyy joka oikkuun, jonka Athenen olymppinen pää vaan voi keksiä.
— Tritogeneia minua ikävystyttää silloin tällöin, murisi Apollo, Latoonan poika.
— Minä myös olen huomannut, että hän alkaa käydä ikävystyttäväksi, vastasi Hermes.
— Niinkuin vanha peripateettinen filosoofi. Ja sitten niin siveä! Niin siveä että se voi ajaa ihmisen suorastaan hyveen pelkoon, ja mihin tahansa, aivan niinkuin Artemis sisareni.
— Tai niinkuin hänen palvelijattarensa, Ateenan naiset.
Päivän jumala kääntyi kohti Hermestä, Argoksen voittajata.
— Sinä puhut jo toisen kerran Ateenan naisten hyveestä, ikäänkuin olisi sinulla siitä jonkinlaisia kokemuksia. Ovatko he todella voittamattomat?
— Aivan yli ymmärryksen voittamattomat, oi Latoonan poika.
— Todella! sanoi Apollo. Ja uskotko sinä, että tässä kaupungissa olisi naista, joka voisi minua vastustaa?
— Uskon.
— Minua, Apolloa?
— Sinua, päivän jumalaa.
— Minua, joka hänet lauluilla lumoisin, sävelillä syliini suostuttelisin?
— Sinua, laulun jumala.
— Jos sinä olisit kunniallinen jumala, ehdottelisin minä sinulle vetoa, mutta minä tunnen sinut, Argoksen voittaja: jos sinä häviät, livistät sinä matkaasi, sinä siipisten kantapäiden jumala.
— En, kautta kuoleman, se on hirmuinen vala ja sitova Ateenankin virastojen edessä.
— Hyvä! Sinä liioittelet, mutta olkoon. Jos sinä häviät, on sinun tuotava minulle Trinakriaan lauma pitkäsarvisia härkiä, mistä vain saat varastetuksi. Mutta olkoon ne samallaisia kuin ne, jotka sinä ennen minulta Pierideessä ryöstit.
— Sovittu. Ja mitä saan minä, jos voitan?
— Valitse, mitä tahdot?
— Kuuntele. Minä tahdon olla vilpitön sinulle, joka kuten tiedät, ei juuri yleensä ole tapani. Eräänä päivänä ollessani juuri jollakin Zeyn asialla, tulin lentäneeksi yli Trinakian ja näin neidin, joka karjoja kaitsi. Siitä asti on rauhani mennyt. Se neiti on aina minun silmieni edessä ja ajatuksissani. Minä rakastan häntä, yöt ja päivät minä häntä huokailen. Jos minä voitan, jos Atheenassa on niin siveää naista, että hän sinua voi vastustaa, anna minulle se neiti! Minä en pyydä mitään muuta.
Jousen jumala pudisti päätään.
— Onko mahdollista, että rakkaus voi rakentaa pesänsä kaupan jumalankin poveen. Minä annan sinulle tytön, koska hän riitelee paimentoveriensa kanssa. Sivumennen sanottuna, ovat he molemmat minuun ihastuneet ja siinäpä myös heidän riitansa syy.
Ilon välähdys valaisi Hermeen silmät.
— Lähde siis vetoasi voittamaan, sanoi hän. Yksi ehto vain: minä valitsen naisen, johon sinä saat jumalalallisen voimasi tuhlata.
— Ehdolla että hän on kaunis!
— Hän on oleva arvoisesi.
— Tyttö, vaimo vai leski?
— Naitu nainen tietysti, sinä voisit vietellä nuoren tytön tai lesken avioliiton lupauksella.
— Ja hänen nimensä?
— Eryphile. Hän on leipurin vaimo.
— Leipurin! Kertasi päivän jumala halveksivaisesti. Se ei minua miellytä.
— Ja miksi ei? Tämän kansanluokan kanssahan minä enimmän olen tekemisissä. Eryphilen mies on poissa. Hän on lähtenyt Megaraan. Tämä leipurin vaimo on kaunein nainen, jonka kenkä koskaan on maata astunut.
— Minä odotan jännityksellä.
— Vielä yksi ehto, herra joutsimies. Lupaa minulle käyttäväsi vain itsesi arvoisia keinoja, ja ettet menettele väkivaltaisesti niinkuin Ares, etkä niinkään kuin tekee pilvien jumala, meidän yhteinen isämme.
— Keneksi sinä luulet minut?
— Siis on kaikki selvillä. Minä saatan sinut Eryphilen luo.
Keveä tuulenhenki kohotti kuolemattomat Pnyx'in korkeuksilta ja asetti heidät hetken perästä erään Stoan lähellä sijaitsevan huoneen katolle. Hermes kohotti palkin voimakkaalla kädellä näyttäen toverilleen myymälässään istuvan naisen. Myymälän telkimenä oli vain yksinkertainen nahkaristikko ja palttinaesirippu.
— Katso, sanoi hän.
Apollo seisoi kuin kivettynyt.
Koskaan ei Attika, koskaan ei koko Kreikka ollut kauniimpaa kukkaa synnyttänyt. Hän istui pöydän yli nojautuneena ja kirjoitti marmoritauluille. Hänen pitkät silmäripsensä heittivät varjoja hänen poskilleen; silloin tällöin käänsi hän päätään ja kohotti silmänsä miettiväisenä muistellakseen jotakin, jota hänen tuli kirjoittaa. Silloin näkyivät hänen silmäteränsä ja ne olivat niin siniset, että Arkipelaagin aallot olisivat hävystä niiden edessä kalvenneet. Hän oli kaunis kuin Venus, valkea kuin merellä vaahto, tuores kuin aamurusko kullan-aaltoilevine suortuvineen ja paisuvine huulineen, jotka olivat punaiset kuin Tyyrin purppura, hän oli kaunein kaikista luoduista, kukka, päivä, kauneuden hymni.
Kun hän laski silmänsä, näytti hän suloiselta ja levolliselta, kun hän ne kohotti ajatuksissaan, oli hän kuin haltioitu. Apollo tunsi jumalaisten polvien allansa tutisevan. Hän nojasi Hermeen olkaa vasten mutisten;
— Minä rakastan häntä! Hän taikka ei kukaan!
Hermes hymyili viekkaasti ja olisi hieronut ilosta käsiään vaippansa alla, ellei hän olisi sauvaa kantanut.
Kultakutrinen kaunotar otti uuden taulun ja alkoi uudestaan kirjoittaa. Hänen puoliavoimilta, jumalaisilta huuliltaan kohosi ääni suloisena kuin lyyran sävel: ... Melanokles, Areiopaagin jäsen, kymmenen leipää kahdessa kuussa, neljäkymmentäviisi drakmaa*) ja neljä obolia, pankaamme neljäkymmentäkuusi drakmaa selvyyden vuoksi ... Athene auta! kirjoittakaamme viisikymmentä, mieheni on oleva siitä mielissään. Aa, tuo Melanokles! Enpä taitaisi minä juuri sinulle velaksi antaa, ellet sinä muuten voisi vetää meitä oikeuteen väärien mittojemme käyttämisestä, täytyy sitä ruojaa vähän lellitellä.
Apollo, sanoista välittämättä, hurmautui tämän äänen soinnusta ja koko hänen olentonsa uhoavasta sulosta ja mutisi:
— Hän taikka ei kukaan!
Eryphile jatkoi yhä kirjoittaen:
… Alkibiades on myös vielä velkaa ne Hymettuksen hunajasta leivotut kakut, jotka hän hetaira Chrysaliille lahjoitti. Hän ei koskaan tarkasta laskujaan ja sitten on hän ottanut tavakseen taputtaa minua olkapäälle kohdatessaan kadulla
— pankaamme hänellekin yksi drakma enempi. Maksakoon, koska hän on typerä! ... ja tämä Chrysalis. … Hän syöttää sämpylöillä kalalammikkonsa asukkaita, vaikka Alkibiades tahtoi lihottaa häntä vaihtaakseen hänet takaisin foiniikilaisille kauppiaille norsunluisiin sormuksiin, joita hän tarvitsee vaununsa valjakkoihin.
Apollo, yhä sanoista välittämättä, toisti Hermeelle:
— Hän taikka ei kukaan!
Mutta Majan poika peitti samalla ihmeellisen näyn ja päivän jumala luuli samalla hetkellä tähtien sammuvan, kuun pimenevän ja kuolon yön peittävänkoko taivaan kannen.
— Noh, kuinka on vetomme laita? kysyi Hermes. Tuleeko siitä mitään?
— Tänään, heti paikalla!
— Hän nukkuu puodissaan, silloin kun mies ei ole kotona. Sinun ei tarvitse muuta kuin astua kadulle. Jos hän siirtää esiripun syrjään ja aukaisee sinulle ristikon, olet voittanut.
— Minä voitan! kiljasi jumalainen joutsimies. Ja salama ei halkaise nopeammin syysyöntaivasta kuin hän syöksyi Arkipelaagin aaltoihin. Saatuaan siellä Amphitriteelta kilpikonnan suomun, kiinnitti hän siihen kieliksi muutamia auringonsäteitä ja hän palasi kaupunkiin valmis lyyra kainalossa.
Syvä hiljaisuus; vallitsi Ateenassa, kaikki kadut olivat pimeät ja ainoastaan kuun valo välähteli talojen ja temppelien seinillä.
Myymälä oli eräässä muurin kolossa. Siellä esiripun ja ristikon takana nukkui kaunis Eryphile. Päivän jumala häntä herättääkseen, koski kanteleensa kieliin ja ne helisivät suloisesti kuin sääskien siivet keväisenä iltana Ilyssoksen rannalla. Vähitellen kasvoi laulun voima, kasvoi helläksi ja kauniiksi ja täytti ilman jumalaisten sävelten liekkumalla. Athenen salaperäinen lintu ilmestyi Akropoliin päältä halkoen ilmaa äänettömin siivin. Se laskihe erään pylvään päähän ja jäi siihen liikkumattomana istumaan.
Äkkiä paljas käsivarsi, sopiva Pheidiaan tai Praxiteleen malliksi, valkoinen kuin Pentelikon marmori, siirsi esiripun syrjään. Päivän jumala tunsi sydämmensä liikutuksesta kutistuvan. Ja kuului Eryphilen ääni:
— Kuka heittiö se on, joka siellä elämöipi? Eikö sinulla parempaa tehtävää ole kuin yökausia katuja lorvailla? Päivä on työnaika ja yöunen, kuuletko sinä.
— Eryphile, Eryphile! huudahti hopeaisen jousen jumala ja lauloi:
Sinun tähtesi olen minä Parnasson huipuilta alas astunut, kuolemattoman valon ja kirkkauden kotimailta, jossa minua sulosävelisten runotarten tenho ympäröi. Aukaise käsivartesi, oi onnellinen kuolevainen, päivän kunniakkaalle jumalalle ja ikuisuus on oleva minulle sinun povellasi vain hetki, oi Eryphile!
— Kautta uhrileivän pyhitetyn jauhon! huusi leipurin vaimo, luulenpa että se lurjus puhuu minulle. Kursitko tiehesi maankulkija!
Päivän jumala tahtoen todistaa, ettei hän ollut vain pelkkä kuolevainen, kirkastui äkkiä ja paloi jumalallisessa valossa. Mutta Eryphile huudahti:
— Hän on kätkenyt lyhdyn vaippansa alle ja tahtoo käydä jumalasta. Oi pyhä Athene, meidät kiskotaan veroilla keppikerjäläisiksi eikä meillä ole edes hyvää skythalaista vahtia, joka saattaisi telkimien taa moiset hirtehiset.
Apollo jatkoi haikailematta:
— Oi, aukaise minulle helmasi ja minä olen kruunaava sinut verrattomalla kunnialla. Sinun nimesi on kaikuva korkeammalle kuin jumalatarten ja avaruus on sinun ylistystäsi soiva. Minä laulan sinut kuolemattomaksi ja kaikki Kreikan kuningattaret tulevat kadehtimaan sädekehää, johon minä kauneutesi kapaloin. Jumalallisella voimallani otan minä mereltä sinen, aamuruskolta sen purppuraiset siivet, taivaan tähdiltä tulen ja ruusuilta niiden hyvähajuisimman rusoituksen, ja kudon niistä kullalleni kultakirjaillun hunnun!
Ja niin ihmeellisesti kaikui ääni runouden jumalan, että se teki ihmeen. Hiljaisuudessa yön, suloisen kuin ambrosia, vaipui Athenen kultakeihäs Akropoliin huipulla ja patsaan jättiläispää kääntyi suloisesti kohti Katapolista, paremmin kuullakseen laulun sanoja. Maa ja taivas kuuntelivat henkeään pidättäen. Meri lakkasi pauhaamasta, hiljaa vain rantoja nivelien, ja itse kalpea Kuutar pysähtyi kulussaan ja jäi liikkumattomana Ateenan päälle.
Tuli keveä tuuli ja kantoi jumalaiset kaiut yli Hellaan ja missä vain sointukaan lapsen korvaan saapui, tuli hänestä heti ikuinen runoilija.
Apollon ääni värisi vielä, kun Eryphile huudahti, nyt jo täydessä vihassa:
— Pöllö, hän tahtoo tarjota minulle tähtiä! Luuletko sinä voivasi siltä tehdä mitä tahdot, jos mieheni on poissa! Oo, jos minulla olisi palvelijoita, niin kylläpäs minä sinut opettaisin. Odotas, kyllä minä otan sinusta öitsimisen halun.
Ja hän tarttui täysinäiseen, kuohuvaan hiiva-astiaan ja valoi sen päivän jumalan loistavien kasvojen, hartioiden ja kanteleen yli.
Apollo päästi häpeän huokauksen ja peittäen kasvonsa kastuneen vaippansa poimuun, läksi hän raivoissaan tiehensä.
Pnyxin kukkulalla Hermes hyppeli ilosta sauvaansa heiluttaen.
Mutta kun Latonan poika läheni, teeskenteli hän sääliä.
— Minä olen todellakin suruissani tappiostasi, Apollo, sanoi hän.
— Mene tiehesi, irvihammas, ärjyi Apollo vihoissaan.
— Kyllä menen, kun annat ensin minulle lupaamasi karjatytön.
— Kerberos kinttusi repiköön! En anna sinulle paimentyttöä ja sanon vielä kerran, että paina tiehesi! Eli mulla on suuri halu tanssittaa tuota sauvaa vähän sinun selässäsi.
Argon voittaja tiesi, ettei ollut hyvä Apollon vihan edessä leikitellä ja hän peräytyi taitavasti, sanoen:
— Sinun valtasi on minun valtaani suurempi ja voit tehdä minulle, mitä tahdot, mutta onneksi on kuitenkin herrallakin herra. Kronos tuomitkoon meidän välimme. Käykäämme hänen luokseen!
Apollo pelkäsi Kronosta eikä uskaltanut kieltää. He lähtivät yhdessä.
Päivä alkoi koittaa. Attika valkeni varjoistaan. Aamurusko nousi ruusunpunaisin sormin Arkipelaagin päältä.
Zeus oli viettänyt yönsä Idavuoren huipulla, eikä kukaan voinut sanoa, oliko hän nukkunut, vai mitä hän oli tehnyt, sillä pilven jumala oli ollut niin paksuun usmaan verhottuna, ettei mustasukkainen Herakaan ollut voinut sen läpi nähdä. Hermes vapisi, vähän lähestyessään jumalien ja ihmisten isää.
Oikeus on minulla, ajatteli hän. Mutta jos Zeus on pahalla päällä, voi hän tarttua minua kintusta kiinni, pyörittää ilmassa ja viskata maahan, ettei minusta jää kuin märkä sija. Apollon suhteen hän toki vielä voi ottaa kaikenlaisia asianhaaroja lukuun, mutta mitä minuun tulee, niin ei minua voi pelastaa muut haarat kuin omani.
Turhia kuitenkin olivat Majan pojan epäilykset. Kronos lepäsi huoletonna, sillä hänen yönsä oli iloisesti kulunut ja kunniassaan hymyillen antoi hän katseensa vieriä yli viheriöivän maan. Maa, onnellisena tuntiessaan jumalien ja ihmisten isän armon, ylisti häntä tuoksuvin yrtein ja hän, nojaten kyynärpäätään maahan, sormitteli kukkien korsia ja nautti vallastaan.
Rohkaistuneena kumarsi Majan poika isänsä edessä ja esitti syytöksensä auringon jumalaa vastaan. Eivätkä lumihiuteet talvella nopeammin tanssi kuin virtailivat kaunopuheiset sanat nyt hänen huuliltaan.
Kun hän oli lopettanut, vaikeni Zeus vähän aikaa. Sitten kääntyi hän Apolloon:
— Onko tämä kaikki totta, auringon jumala?
— Hän on totta puhunut, oi isämme Kronos.
— Tämä vaimo on sinut hyljännyt.
— Hän on minua hävittömästi haukkunut ja heittänyt päälleni kuohuvan hiiva-astian.
Zeus rypisti kulmiaan. Vuoret järkkyivät juuriltaan. Meri kuohui syvyyksissään, metsänpuut taipuivat kuin ruoho, joka tuulelta häälytetään, ja itse Olympon jumalat valtasi vavistus.
Mutta Yli-isän otsa selkeni ja hänen äänessään oli ukkonen, kun hän huusi:
— Eryphile on idiootti! Ihmekö jos hän voi Apolloa vastustaa.
Ja Majan poikaan kääntyen lisäsi hän:
— Ja sen sinä tiesit etkä sen vuoksi saa paimentyttöäsi. Menkää nyt rauhassa matkaanne!
Vaieten etääntyivät jumalat.
Mutta vielä heidän mentyään, mutisi Zeus itsekseen:
— Niin! Tyhmyyttä vastaan itse jumalat turhaan taistelevat.
Sitten tuntien itsensä väsyneeksi antoi hän merkin unelle, joka kotkan muotoisena läheisessä puussa vain odotti jumalien ja ihmisten isän käskyjä. Ja Zeus nukahti.
*) Kreikkalainen raha
H. Sienkiewicz.
Nykyaika n:o 11-12 30.6.1898.
