Tuntematon vieras.
Kirjoitti Marcel Prévost.
Suomennos.
Korkeitten poppelipuitten varjossa näytti pieni kylä uinailevan ikäänkuin tien syrjään nukahtanut, väsynyt matkamies ja heinäkuun rasittava kuumuus täytti ilman.
Kirkontornissa löi kello kaksitoista. Koulun ovet paiskattiin selälleen ja joukko poikia ja tyttöjä ryntäsi ulos, katkaisten pauhaavalla ilollaan ja hurjilla karkauksillaan kylän raitin tyyntä rauhallisuutta, poiketaksensa sitten ikäänkuin palajava kyyhkysparvi, kukin omaan pieneen kotiinsa. Ja raitti, jonka vitkalleen laskeutuva tomupilvi pimitti, jäi jälleen autioksi.
Koulunopettaja, joka oli nuori, pitkä ja laiha mies ja jolla oli vaalea tukka sekä parta, ilmestyi kynnykselle, sulki oven ja läksi lähellä olevaan ravintolaan, jolla oli kylttinä honkapuun oksa. Astuttuaan sisään ovesta, tuli hän isoon huoneesen, jossa oli muutamia pöytiä sekä olkituolia. Pöytä, jossa koulunopettajan oli tapana syödä, oli jo katettu, siinä oli karkea, lumivalkea pöytäliina, kolme läjään asetettua lautasta, tinanen lusikka, veitsi ja kahveli, leipä sekä pullollinen punaviiniä.
Huoneen peräpuolella olevan pöydän ääressä istui eräs vieras, pää käsiin nojautuneena. Se oli omituisen näköinen kulkulainen, jonka ijästä ei voinut saada selkoa, koska tukka ja parta olivat auringon polttamat ja kasvonsa olivat niin turvonneet, ettei paljon silmiä näkynyt ja tuskinpa suutakaan.
Nähdessään hänet muistui koulunopettajalle mieleen että hän kerran jossakussa anatomisessa museossa oli nähnyt vahakuvia salaman tappamista vuorelaisista.
— Mies poloinen! — hän mumisi — Luultavasti hän on joku raukka Vierronista, jolle on sattunut tapaturma.
Ravintolan isännän tytär astui nyt huoneesen kantaen täysinäistä keitosvatia. Hän ja koulunopettaja myhähtivät toisilleen. Jälkimmäinen oli jo kauvan ollut mielistynyt tyttöön, joka oli muita kylän tyttöjä mielevämpi ja osasi paljon paremmasti puhua.
Täällä rumien naisten asuinpaikassa saattoi häntä pitää melkein kauniina, hänellä kun oli pellavankeltainen tukka, lempeät, harmaat silmät sekä punaiset posket.
Hän laski vadin pöydälle ja nojasi kyynäspäätään pöytään.
— Kuinka te jaksatte, neiti Henriette?
— Kiitos, hyvin vaan! Entä kuinka te itse voitte, herra Paulin.
— Samoin kuin tekin.
He katsoivat toisiaan silmiin tuolla katseella, joka on yhteinen kaikille nuorille, jotka rakastavat toisiaan, pyytäen toinen toistansa omaksi, uskaltamatta sitä sanoin ilmoittaa.
Maankiertäjä tuolla huoneen nurkassa rykäsi ja sylkäsi.
Paulin loi häneen kysyvän katseen ja Henriette kumartui kuiskaamaan:
— Minä en tunne häntä. Koko tunnin on olutlasi ollut hänen edessään pöydällä ilman että hän on sitä maistanut. Tullessaan hän katsahti minuun niin kummallisesti, että minua oikein peloitti. Isä ei ole kotona ja minä olen oikein mielissäni että te olette täällä.
Hän nousi mennäksensä mutta koulunopettaja sanoi:
— Ettehän toki jätä minua yksin tuon kerjäläisen kanssa?
Ja he alkoivat nyt puhella kuten tavallisesti koulunopettajan syödessä. He juorusivat kaikea maailman asioista ja hän kertoi tytölle oppilaistaan, heidän luvuistaan ja läksyistään ja sitten rupesivat keskustelemaan sanomalehdestä, jonka koulunopettaja joka päivä toi hänelle ja jonka novelliosastoa Henriette luki ihastuksella.
He olivat unohtaneet kerjäläisen, joka liikkumattomana istui olutlasinsa ääressä kyyristyneenä. Hetken päästä jolloin näkyivät samaa asiaa ajattelevan, kysyi Paulin empien:
— Eikö Kiinasta ole tullut mitään tietoja?
Henriette punastui jamuuttui totiseksi.
— Ei ole tullut.
— Eikö översti ole vastannut?
— Ei vielä.
Opettaja pudisti päätään.
— Luulenpa ettei enää ole mitään toivoa.
— Desiré parka! — kuiskasi Henriette. Hän painoi esiliinaa silmilleen ja alkoi itkeä nyyhkyttää. Opettaja nousi, kumartui hänen tuoliinsa, ja koetti lohduttaa häntä.
— Älkää toki noin surko, neiti Henriette. Olettepa te jo koko vuoden aavistanut pahaa. Kertoivathan hänen toverinsa, jotka viime vuonna rykmentin kanssa palasivat isänmaahan, että hän oli karkulaisena kadonnut ... Merirosvot ovat varmaankin saaneet hänet käsiinsä.
Henrietteä itketti, hänen ajatellessaan että sama mies, jota hän kerran oli rakastanut ja jonka vieressä hän iltasin oli kävellyt lehtokujassa — ensimmäinen mies joka oli häntä suudellut — että hän nyt oli kuollut ja makasi kaukana Kiinassa maan mullassa mätänemässä.
— Desiré parka, — han nyyhkytti. Hän rakasti minua niin sanomattomasti. Jos ei tätä sotaa olisi ollut, niin olisimme nyt olleet naimisissa.
— Tosin se on hyvin surullista — Paulin myönsi — mutta ettekö luule että, nyt kun olette kadottaneet sulhasenne, on olemassa toinen, joka rakastaa teitä yhtä paljon kuin Desirékin?
Henriette kohotti päätään ja kyyneleitten seasta loistivat hänen silmänsä kuin tähdet. Ujostellen hypisteli hän esiliinansa nauhoja ja vilkaisten opettajaa veikistelevästi kuiskasi hän surustaan huolimatta:
— Kuka se olisi, herra Paulin?
Tämä veti tytön kanssansa nurkassa seisovalle penkille, jossa luulivat vieraan ei voivan heitä nähdä.
— Kukako? Tietysti minä, neiti Henriette. Taikka ettekö usko että ininä rakastan teitä?
Tyttö punastui. Kyyneleet lakkasivat juoksemasta. Tosin hän ei koskaan unohtaisi Desirétä, mutta hän oli nuori, niin ei voinut elää jollei joku suutelisi, rakastaisi ja hemmottelisi häntä.
Kuiskaten hänen korvaansa hellii sanoja, koetti Paulin häntä puhutella:
— Desiré on kuollut, siitä ei voi olla epäilemistäkään. Olettehan jo kauvan itkenyt häntä, pitäen häntä kuolleena, ja olette kyllä ollut hänen muistollensa uskollinen. Mutta ... enpä tahdo sanoa mitään pahaa vainajasta, jota en edes tuntenut ... mutta kuitenkin epäilen, olisiko hän ollut sopiva mies teille. Hänpä oli vaan tavallinen työmies, ilman mitään sivistystä ... Mitä kotielämää hänellä olisi ollut teille tarjottavana?
Tytön pää vaipui alas.
— Näenhän minä ettette rakasta minua, huusi opettaja — vaan ainoastansa häntä. Nyt minä siis tiedän mitä minun on tekeminen.
— Mitä te aiotte tehdä, herra Paulin?
— Haen itseni toiseen paikkaan!
Kiihkeästi tarttui Henriette hänen oikeaan käteensä.
— Sitä te ette saa tehdä!
— Miksen? — kysyi opettaja häneen katsomatta.
— Ei olisi oikein jäädä tänne, kosk’ette te pidä minusta.
— Enkö minä pidä teistä? Älkää toki semmoista puhuko. Tiedättehän että pidän teistä enemmän kuin uskallankaan. Tulisin onnettomaksi jos te jättäisitte minut ... niinkuin Desiré teki.
Hän alkoi jälleen itkeä. Paulin syleili häntä ja suuteli häntä poskelle.
— Älkää itkekö! Minä en voi nähdä teidän itkevän. Minä jäänkin tänne Henriette. Vaikka ette rakastaisikaan minua, niin en voisi kuitenkaan muuttaa pois ja olla teitä näkemättä. Senvuoksi minä jään — hänen äänensä muuttui kuiskaukseksi ja hän jatkoi vitkalleen — ja sitten kun olette aivan varma asiastanne, sallitte ehkä että minä saan puhua isällenne?
—Niin sitten ... sen minä lupaan ... silloin tulen niin onnelliseksi. Ja ikäänkuin lapsi, joka halajaa hyväilyjä, veti tyttö hänen käsivartensa kaulaansa ja tarjosi hänelle suutaan suudeltavaksi. He syleilivät toisiansa kiihkeästi. Mutta äkkiä säikähytti heitä takaapäin kuuluva kolina.
Se oli vieras, joka yhtäkkiä oli noussut. Tyhjennettyään yhdellä siemauksella olutlasinsa, heitti hän lantin pöydälle ja astui vitkalleen ja hoiperrellen nuoren parin ohitse.
Ovessa loi hän tyttöön pitkän katseen ja sitten hän poistui.
— Hän on juonut vaan yhden lasillisen olutta ja kuitenkin hän hoipertelee kuin juopunut, — opettaja virkkoi. — Huomasitteko kuinka hän katseli minua?
Paulin ei vastannut, vaan painoi suunsa hänen huulilleen ja tyttö antoi sen tapahtua.
Mutta yhtäkkiä tyttö tempaisi itsensä irti ja nähdessään hänen kalmankalpeat kasvonsa, Paulin huudahti:
— Mikä sinulla on, Henriette? ... Oletko kipeä?
— Tuo mies ... kerjäläinen, joka juurikään lähti ... tunsin hänet silmistä. Minä tiedän sen varmasti. Nyt vasta se muistuu minulle mieleen — tyttö änkytti.
Opettajakin kävi vaaleaksi.
— Te tunsitte hänet?
— Niin ainakin luulisin ... siltä se minusta tuntuu. Entä jos se olikin hän? Tyttö ei maininnut hänen nimeänsä, mutta opettaja tiesi ketä hän tarkoitti. Edellinen nousi rientääksensä poismenneen jälkeen, mutta opettaja pidätti häntä.
— Henriette, minä pyydän teitä, älkää menkö!
Hänestä tuntui ikäänkuin äsken saavutettu onnensa nyt olisi haihtumaisillaan.
— Minun täytyy, minun täytyy katsoa, oliko se hän, vastasi tyttö vakavasti.
Ja laskematta hänen kättään, veti tyttö opettajaa muassaan kynnykselle, ikäänkuin olisi pelännyt maan kuleksijan olevan jossain piilossa väijymässä.
Mutta siellä ei ketään näkynyt. Niin kauvas kuin silmä kannatti oikealla ja vasemmalla rivittäin pieniä, hiljaisia taloja, mitkä näkyivät torkkuvan päivänpaisteessa.
Mutta kaukana etäisyydessä, missä sininen taivas suli yhteen valkoisen maantien kanssa, erottivat he pienen, mustan pilkun, joka etääntyi etääntymistänsä.
Uuden Suomettaren Juttu-tupa n:ot 42-43/1898.
