2 Luku.
Linna arolla.
Majuri Sergei Dumont istui yksin huoneissaan Chevalierkaartin uhkeassa kasarmissa Pietarissa viikon päivät sen odottamattoman kuoleman tapauksen jälestä, joka oli tehnyt hänestä suvun päämiehen sekä Khaminavatkan omistajan. Sitä paitsi oli hän saanut periä puolen tusinaa muita maatiloja.
Ensimmäiset lumihiutaleet vaipuivat kaduille ja illan hämäryys lisäsi tämän surevan miehen synkkää mielialaa.
Hän tuijotti kirje- ja sähkösanomaläjään ja ranskalaisen seinäkellon nakutus härsytti hänen kiihtyneitä hermojaan.
„Kaikki on mennyttä kalua!” huokasi hän silmäillessään kiiltävää haarniskaansa, kotkankuvalla koristettua kypäriään, käsineitään ja ristiin asetettuja miekkojaan, jotka kuuluivat hänen rakkaalle rykmentilleen ja välkkyivät kirkkaina seinällä, jolla Pierre-vainajan kuva näytti kutsuvan häntä kuoloon verrattavaan elämään arolla. Hän seisoi elämänsä tiehaarassa.
Hän hypähti ylös kun ovelle kolkutettiin. Kun hän aukaisi oven pujahti hunnutettu nainen huoneeseen.
„Te!” änkytti hän kun ruhtinatar Vera äkisti heitti hunnun kasvoiltaan ja näytti hänelle miellyttävät kasvonpiirteensä.
Hän vaipui tuolille ja lausui hiljaa: „Te ette ole tahtoneet käydä kenenkään luona — sen vuoksi täytyi minun tulla teidän luoksenne. Minä olen hiivinyt tieheni eräiltä päivällisiltä, sillä minun täytyi tavata teitä.”
Nuori aatelismies silmäili ruhtinattaren kauneita piirteitä, hänen verratonta vartaloaan jota verhosi ahdas silkkipuku, hänen marmorivalkoista rintaansa, jolla lepäsi Volgan helmistä tehty komea kaulakoriste. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja Pietarin rohkein juonien punoja puhkesi kyyneliin nähdessään nuoren miehen laihtuneet kasvot.
„Sanokaa minulle kaikki!” rukoili hän. „On muuan seikka, jonka minä voin tehdä teidän hyväksenne; teitä ei saa jättää maailmaan yksinänne! Minä uskon, että te aiotte erota rykmentistänne.”
Huokaus varastautui kuuluviin sotilaan povesta, jota huolet painoivat. „Minun täytyy,” virkkoi hän. „Barbe raukka on niin yksinäinen, hänellä ei ole läheisyydessään ketään ja vainaja näkyy kutsuvan minua pois täältä! Me kaikki olemme syntyneet kaukana siellä — arolla — Khaminavatkassa! Minun täytyy matkustaa sinne astuakseni hänen sijaansa sukuni päämieheksi.”
Puolen tunnin kuluessa oli hän kertonut ruhtinattarelle kaikki. Hovin hurmaava kaunotar voi kuvitella mielessään, miten Barbe Federoff yksinään arolla olevan linnan suuressa salissa polvistui aatelismarsalkka-vainajan ruumiin ääressä.
Kun mikään rautatie ei lyhentänyt välimatkaa viipyi kievarikyydillä matkustava Pietarin ja Khaminavatkan välillä kolme viikkoa. Vasili oli lähellä Uraalia matkalla eräälle siperialaiselle kyytiasemalle ja majuri Dumontin virkaeron hakemus sekä hänen asiainsa järjestäminen vaativat aikaa.
Sen vuoksi oli hänen sisarensa, yksinään toimittanut vainajan nautaamisen.
„Kaikki tuntuu minulta niin käsittämättömältä, epätoivoiselta ... jupisi Sergei. „Minun sisareni on ilmoittanut sähkösanomalla, ettei muita paitsi kotijoukkoa palvelijoitamme kutsuta hautajaisiin. Kylän pappi Bratskojessa on meidän rippi-isämme ja ainoastaan hän apulaisineen sekä kuorilaulajat kutsutaan hautajaisvieraiksi.”
„Eikö ketään aatelisia?” kvsäsi ruhtinatar Vera hämmästyneen näköisenä.
„Ei ketään muita,” vastasi Sergei surullisesti, „mitään rajaa ystävien ja vihollisten välille ei voida vetää minun veljeni avoimella hausalla. Minä en voi olla siellä. Hänen maalliset jäännöksensä lasketaan meidän rukoushuoneessamme sijaitsevaan sukuhautaan, jossa minäkin kerran olen lepäävä hänen sivullaan, jos se on Jumalan tahto.”
Osanottavaisuus yhdisti heidät majurin kertoessa korutonta kertomusta salaperäisestä tapaturmasta ja hiljaisista toimenpiteistä sen miehen hautajaisissa, joka oli voittanut hedelmättömän voiton. Hän vaipui takaisin tuolilleen ja peitti kasvonsa käsillään. Pierren elämän ura näytti saaneen niin surullisen ja maineettoman lopun.
Hän loi jälleen kasvonsa ylös, kun kaunis nainen laski kätensä hänen käsivarrelleen ja hiljaa kuiskasi: „Te kenties ihmettelette, miksikä minä olen tullut teidän luoksenne; minä tunsin Pierren entisaikoina, jolloin minä vielä olin ainoastaan nuori tyttö ja hän nuori kavaljeeri niin kuin te nyt. Ja hän oli hyvin hyvä — hyvin hyvä ja hellä minua kohtaan.”
Hänen äänensä oli tupentua itkuun lausuessaan: „Minä tunnen teidän sukuylpeytenne — minä tunnon nyt teidän koko surunne. Ja minä olen koettanut lieventää tätä iskua. Kuulkaa! Sisäasiain ministeri on nimittänyt vanhan ruhtinaan Juresieffin aatelismarsalkaksi teidän veljenne jälestä sitten kun Khersonin kuvernööri sähkösanomalla oli hänelle ilmoittanut, että aateliston enemmistö oli hänet siihen luottamustoimeen valinnut. Uutta vaalia ei toimiteta!”
Sergei Dumont päästi helpotuksen huokauksen. Jumalan kiitos, ettei kukaan hänen verivihollisistaan neljään vuoteen pääse vallan ohjiin! Oli siis aikaa miettiä, miten taistelua oli jatkettava ja hänen perheensä sortunutta onnea jälleen turvattava.
Purppuripuna hohti Veran Orbeleffin vaaleilla pojilla, kun hän ojensi majuri Dumontille kaksi asiapaperia. „Nämä voivat olla teille joksikin hyödyksi nykyisessä ikävässä asemassanne” virkkoi hän luoden silmänsä alas.
Nuori aatelismies tuijotti hämmästyneenä upseerin valtakirjaan, joka luutnantti Vasili Fedoroffin siirsi takaisin Chevalierkaartiin. „Jekaterinburiin on jo lähetetty sähkösanoma, jossa hän on saanut käskyn palata takaisin,” ilmoitti kaunotar. „Te siis saatte sisarenne pojan takasin rykmenttiin ja valta-istuimen läheisyyteen. Teidän pitää tästä asiasta sähkösanomalla ilmoittaa sisarellenne! Nuoren Ivan Radovitschin paraneminen edistyy joutuin jä hän on everstinsä välityksellä pyytänyt, että Federoff saisi anteeksi, sekä on tunnustanut olleensa riidan alkuunpanija.”
„Tietääkö kenraali Andrei Radovitsch mitään tästä kaikesta?” kysyi Sergei Dumont kumealla äänellä vapisevin käsin tarttui hänen pyöreisiin käsivarsiinsa. Oli kerrassaan äänetön loukkaus olla pakotettu vastaanottamaan jotakin suosionosotusta vasta nimitetyltä keisarin adjutantilta.
Sergein poveen näet hiipi salainen epäluulo että raukkamainen kosto oli suvun vihollisen alakynteen joutumisesta Elisabetgradissa. „Häneltä en minä tahdo vastaan ottaa mitään,” huudahti hän.
Vera Orbeleff lankesi polvilleen hänen sivullaan. „Vastaanottakaa se, Sergei,” rukoili hän, Jumalan nimessä vakuutan — minä itse olen hankkinut siihen sotaministerin suostumuksen!”
Nuori mies nosti vapisevan naisen ylös ja kun hän suuteli hänen kalpeita poskiaan ilmestyi ruhtinattaren poskille mitä viehättävin puna.
„Te rakastettava nainen,” lausui hän lempeästi. „Te olette pelastaneet surevan äidin sydämen murtumasta.”
Hän kulki huoneessa edestakaisin suuresti liikutettuna kun hän luki toista asiapaperia. Se sisälsi ehdottoman virkavapausluvan kuukauden ajaksi, jonka ohella hänelle myönnettiin oikeus lähteä pataljoonasta sekä jättää sen päällikkyys vanhimman kapteenin käsiin sekä annettiin lupa tilin suoritukseen vasta kolmen kuukauden kuluttua.
„Miksi te olette tehneet sen minun puolestani?” änkytti hän.
„Sen vuoksi,” sopersi ruhtinatar nyyhkytysten tukehuttaissa hänen äänensä, „että minä keisarin kruunauksen aikana olin yleisenä keskustelun aiheena klubeissa! Minun sukujalokiveni oli pantattu neljästäkymmenestä tuhannesta ruplasta ja oli lyöty vetoa, että minä en saapuisi Moskovaan ... Teidän veljenne oli siihen aikaan virkaa toimittava kamariherra. Hän sai kuulla kerrottavan minun pulastani. Eräänä iltana — toi hän minulle kaikki — ja — minä vannon — Sergei” — nyyhkytti hän polvilleen laskeutuen — „minä vannon, ettei hän hätäisimmästikään koskettanut minun huuliani, hän oli uskollinen vaimo-vainajalleen!”
Sergei Dumontin silmissä kimalteli kyyneliä kun ruhtinatar jälleen verhoutui valepukuunsa. „Minun täytyy nyt lähteä — teidän tähtenne,” kuiskasi hän, — ministeri — kenraali — eivät saa koskaan tietää mitään.”
Ritarillinen aatelismies suuteli hänen vapisevia käsiään. „Uskollinen kuolemaan asti,” lausui hän vakavasti. „Jumala olkoon kanssanne!”
Ruhtinatar seisoi hetkisen epäröiden ovella ja riensi sitten hänen sivulleen.
„Minun tähteni — vainajan tähden — luvatkaa minulle!” rukoili hän. „Te ette saa jatkaa vanhaa perhekiistaa — tätä onnetonta kostosotaa!”
Voimakas nuori mies vapisi mielenliikutuksesta ja surusta. Mutta rakastava, kaunis nainen ei voinut poistua pyynnölleen myöntymystä saamatta. Epätoivon kiihkolla vetäytyi hän lähemmä häntä. „Te olette nuori, Sergei. Te voitte morsiamenanne kotiin viedä jonkun ilomielisen, hyväsydämisen, rakastettavan tytön! ... Nauravien lasten ääniä on kajahteleva ikivannassa puistossa — pienoiset jalat ovat polkeva jälleen lehtipuiden verhoamia käytäviä!”
Ja hurmaava nainen — jota itseä voitiin verrata myrskyn käsiin heitetyksi lehdeksi — takertautui yhä kiinni kunnes hän vakuutti: „Minä en koskaan ole nostava kättäni antaakseni ensimmäisen iskun. Vanhat riidat kantautukoot minun veljeni hautaan.”
Hän veti ruhtinatarta yhä lähemmä ja jatkoi: „Vera, että te ette tiedä mitään väärästä pelistä!” Hänen poveensa hiipi epäilys, että ruhtinatar mahdollisesti täten koetti sovittaa jotain salaista rikosta.
Värisevä kaunotar silmäili häntä kyynelsilmin ja avomielisesti. „Kaiken sen naisellisuuden nimessä, jota minulla vielä on vannon minä, etten minä tiedä mitään sellaisesta — ja — minä tahtoisin ennemmin kuolla kuin pakottaa teitä johonkin alentavaan tekoon.”
Ruhtinatar tarttui hänen käsiinsä ja huudahti: „Pierren tähden!” ja ritarillinen mies, jonka salaperäinen murha oli tehnyt vanhan markiisi Henry Dumontin suvun päämieheksi, tunsi ikäänkuin sydämessään jonkun äänen kajahtavan: „Pierren tähden!”
„Minä olen tapaava teidät ensi kesänä,” kuiskasi hän, „sillä minä matkustan Bratskojeen,” ja sitten kuului hänen huuliltaan tämä suloisin kaikista venäläisistä jäähyväisistä: „Do svidanje” (näkemään asti).
Hän oli jo poissa kun majuri Dumont nosti päänsä jälleen ylös ja kepyempinä kuin yöllä laskeutuva kaste kaikuivat ruhtinattaren askeleet portailta.
Yksin jäänyt soturi kuunteli sykkivin sydämin, miten askeleet viimein katosivat kuulumattomiin.
„Venäläisen naisen lumivalkoisessa povessa piilee tulinen, uskollinen sydän,” lausui hän ajatuksissaan. „Hurja elämä Nevan rannoilla ei vielä ole karkoittanut enkeliä hänen levottomasta rinnastaan. Pelkäämätön pieni näyttelijätär elämän kolkolla näyttämöllä — häikäilemätön sielu — vaan kumminkin nainen — vaan — kumminkin nainen!”
Surumielisesti hymyillen otti hän lattialta ylös Vera Obreleffin pitseillä somistetun nenäliinan, joka oli hänen jalkainsa juuressa ja pisti sen poveensa. „Hän rakasti Pierreä — ja — vaikeni! Voipiko mies koskaan oikein oppia tuntemaan naista — tuota kummallista, lämminsydämistä enkeliä, joka näkyy taivaan ja maan ja helvetin välillä, on aina niin suuresti muuttuvainen tietämättä sitä itsekään!”
Oli jo puoliyön aika kun majuri Dumont läksi vanhimman kapteeninsa luota ja päivän valjetessa Dumont-suvun perillinen jäähyväiset otettuaan valiotovereiltaan nousi vaunuunsa alottaakseen viisitoista sataa peninkulmaa pitkää matkaansa.
Hänen henkivartiansa oli jäänyt Pietariin perästä päin lähettääkseen hänen irtaimen kalustonsa ja hän itse oli jo viidentoista peninkulman päässä Pietarista matkalla Moskovaa kohti kun Vera Orbeleff havahtui unesta ihaillakseen sitä suurta Parma-orvokeilla täytettyä kukkakoria, joka muistutti miehestä joka hänelle oli antanut kunniasanansa.
Vapisevin sormin avasi hän mukana seuranneen kirjeen ja kun hän silmäili sitä verratonta timanttisormusta, joka oli suljettu kirjeeseen, painui hänen päänsä alas hiljaiseen rukoukseen.
„Jumala suokoon, ettei hän koskaan saisi tietää — en tiedä mitä — mitä minä pelkään hänen kerran tulevan tietämään!”
Säteilevää timanttisormusta kostuttivat niin puhtaat kyyneleet kuin nainen koskaan on voinut Sergei Dumontin kirje lepäsi hänen levottomalla sydämellään, jonka kieliä olivat kaikki elämän myrskyt kosketelleet. Tällä tavoin lähti uusi herra matkalle kuningaskuntaansa arolla!
Kaukana Khersonissa, joka nyt oli lumen verhoama, muuan yksinäinen nainen kiitti Jumalaa ja tsaaria niistä viesteistä, jotka lahjoittivat hänelle takaisin hänen poikansa, jonka elämän uran äkillinen riita parooni Radovitschin pojan kanssa oli niin odottamatta katkaissut.
Sananviejä oli tulista nelistä kiitänyt kuusikymmentä virstaa Novokrainkrainkasta tänä synkkänä yönä ja Barbe Federoff silmäili linnan ikkunasta sitä rukoushuonetta, jossa jalo Pierre lepäsi esi-isiensä sivulla.
„Minä olen haudannut kuolleen,” huokasi hän hiljaa. „Nyt täytyy minua matkustaa Elisabetgradiin vastaan ottamaan Sergeitä, joka on löytävä kotinsa hyvässä reilassa.”
Puolta tuntia myöhemmin olivat vankkavartaloinen talouden hoitaja Nikolai Bursakoff, kurttunaamainen vanha emännöitsijä Dhuchinka, hänen sisarentyttärensä viehättävä Anna Ivanovna, puutarhuri ja ensimmäinen metsävahti kuin myöskin tallikartanonjohtaja koolla saamassa ohjeita linnanrouvalta uuden kartanonherran vastaanottamista varten.
Seuraavana aamuna päivän koittaissa ajoi Barbe Federoff, jolla valpas Bursakoff oli kuskina, ulos uhkeasta linnanpihasta, jossa viisi sataa talonpoikaa seisoi paljain päin ottaakseen jäähyväisiä Kharminavatkan rouvalta. Jäähyväishetki oli surullisen juhlallinen.
Vanha aatelisnainen tunsi kylmiä väreitä ruumiissaan, kun hänen nopeajuoksuiset hevosensa hölkkäsivät pitkin rotkotietä, jonka varrelta Pierre Dumontin hengetön ruumis oli löydetty.
Hurskaat talonpojat olivat jo tälle paikalle pystyttäneet venäläisellä ristillä varustetun kiviröykkiön, vaan surujen sortama nainen ei sitä huomannut. Kun vaunu seisahtui postiaseman edustalle käytti Xenia tilaisuutta hyväkseen suudellakseen vanhan entisen emäntänsä käsiä, joka hänelle lapsena ollessaan oli antanut niin monta lahjaa, ja olihan tämä vanha aatelisnainen sen miehen sisar, jota hän kaikessa köyhyydessään oli salaisesti ihaillut.
Venäläisten ylimysten tavanmukaisella alentavaisuudella ilmoitti Barbe Federoff entiselle orjalleen, että majuri Sergei Dumontia odotettiin kotiin aivan ensi tilassa. Xenian posket kävivät kalpeiksi ja hän peitti silmänsä käsillään kyynelien virratessa esiin hänen sormiansa välistä kun hän nyyhkytti: „Pyytäkää paroonia, ettei hän yksinään lähtisi arolle ... Onhan hänellä Bursakoff — kaksikymmentä kasakkaa ja tusina edeltäpäin ratsastajaa on aina tallissa! Meidän rakas isäntä-vainajamme ajoi arolle Bursakoffin kanssa sinä hirveänä yönä. Jos Bursakoff olisi kaiken aikaa ollut hänen kanssaan, eläisi isäntämme varmaan tänäkin päivänä!” Xenia raukan silmät kylpivät edelleen kyynelissä. Kun taloudenhoitaja nousi kuskilaudalle kuiskasi Xenia hänelle: „Nikolai Nikolaivitsch! Minun pitää saada puhutella nuorta paroonia, kun hän saapuu!”
Vaimo parka seisoi kurjan asuntonsa ovella kun uhkeat ajopelit läksivät liikkeelle.
„Uskallankohan minä kertoa hänelle kaikki?” jupisi hän. Hänen onneton erehdyksensä Pierre Dumontin elämässä viimeisenä yönä juontui hänen muistoonsa ja nuhteli tuntoaan. „Minun täytyy!” murahti hän.
Sillä illoin, kun tuuli vinkui arolla, istui hänen viinasta juopunut miehensä myöhäiseen yöllä vanhan juutalaisen kiertolaisen ja kulkukauppiaan Moschkan kanssa ja jutteli tämän laihtuneen, kodittoman pakolaisen parissa, joka hiivi postiasemalle omantunnon vaivojaan hukuttamaan väkijuomain höyryihin. Tämä mies oli raaka, petomainen konna ja se murhaaja, joka oli virittänyt paulan Pierre Dumontin tielle.
Rakkaudesta siihen mieheen, jona kerran hänen kanssaan kuun valossa oli, kävellyt päätti Xenia, entinen kylän kaunotar ja nyt miehensä orja sekä sorrettu nainen, turvautua venäläisen talonpoikaisnaisen koko viekkauteen suojellakseen uutta isäntäänsä ja kostaakseen rakkaan vainajan puolesta.
Syntyneenä Dumont-suvun orjana vihasi hän hyvinvoipia asukkaita tuolla niityllä, jotka niittivät suuria tuloja, sitä vastoin kun vaatimattomalla postiasemalla oli tyydyttävä kopeekoihin.
Ainoastaan kyntäjät ja elon leikkaajat Kievistä, joiden jalat olivat heltyneet, ainoastaan juutalaiset kiertelevät kaupustelijat ja kaikellaiset kulkurit, sotapalveluksensa suorittaneet ja kotiinsa palaavat sotamiehet, lammaspaimenet ja matkustelevat rihkamakauppiaat pysähtyivät tällä vähäisellä postiasemalla.
Vihdoinkin oli mitta täyttynyt kukkuroilleen.
„Minun täytyy olla varovainen!” ajatteli Xenia, kun hän palasi kiusahenkensä luo. Hänen miehensä oli ollut kenraali Radovitschin orjana Bratskojessa ja hän tiesi, että kuolema eli kappaleiksi silpominen odotti häntä, jos hän osoittaisi pienintäkään osanottavaisuutta entisiä isäntiään kohtaan.
Katkera hymy leikki hänen huulillaan.
„Moschka on kertova minulle kaikki!” ajatteli hän. Hänen hallussaan näet oli talon suuri viinapullo ja hänen pieni kauppansa jota hän harjoitti räteillä, höyhenillä, villoilla, ja nahkoilla, ei ollut hänen miehensä käsissä. „Niin! Moschka on kertova minulle kaikki!” huudahti hän kun hän ei enää nähnyt pois rientävää rekeä lumisella arolla.
Surujen sortama Barbe Federoff ajatteli ainoastaan yhtä ja samaa asiaa tataarilaisten hautakumpujen ohi kiitäessä. „Minun poikani! Minun poikani!” kajahti jokaisella yaltimon sykähdyksellä hänen rohkeassa sydämessään.
Sergein sähkösanomasta oli käynyt selville, että Chevalierkaarti edelleenkin luki upseeriensa joukkoon erään heidän mahtavan aatelissukunsa jäsenen. Vanha aatelisnainen jo mietteissään luetteli kaikki Khersonin rikkaat tytöt.
„Ei nyt — vielä!” päätti hän, „vaan pääsiäisen jälestä pyydän minä Sergeitä tulemaan luokseni kyläilemään. Hänen täytyy mennä naimisiin ja johtaa Ukrainen aatelistoa!”
Näissä lämpimietteissään oli hän näkevinään urhean poikansa kymmenen vuoden kuluttua pataljoonan päällikkönä keisarin omassa kaartissa ja Vasili kohoisi arvoaateissa sekä saisi viran valta istuimen läheisyydessä.
Loistavia unelmia onnellisesta tulevaisuudesta hiivi ylpeän aatelisnaisen poveen.
Levoton äiti ei saanut koskaan tietää, millä tavoin Vera Orbeleff oli voivut saada vanhan himokkaan ukon nahjuksen, silmäluomet olivat jo lyijyraskaat, vapauttamaan kuumaverisen nuoren upseerin palvelemasta kymmenen vuotta luutnanttina siperialaisessa pataljoonassa, hän oli tuomittu.
Kaksi viikkoa myöhemmin oli leskirouva Federoffin kaunis hotelli Kovalevskin etukaupungissa juhlallisesti koristettu, sillä sähkösanoma oli ilmoittanut, että Sergei oli saapunut Kinkoviin ja luutnantti Vasili Federoff vielä kerran kypäriin ja kotkan kuvalla koristettuun haarniskaan puettuna esiintyi virantoimituksessa talvipalatsissa.
Elisabetgradin seitsemänkymmenen tuhannen asukkaan joukossa ei ollut ketään onnellisempaa kuin vanha Barbe Federoff. Kellot soivat niin somasti kaupungin ruhtinaallisen loistavasti koristelluissa kirkoissa juhlapäivän johdosta ja kaupungissa olevaan keiaarilliseen palatsiin kokoontui paikkakunnan aatelisto kun hänen ylhäisyytensä aatelisrouva Fedoroff vaunussaan suuressa puistossa, pari virstaa linnoituksien vallien edustalta, odotti edeltäratsastajia, joiden piti hänen sivulleen saattaa Khaminavatkan uuden hallitsijan.
Hellästi toisiinsa nojautuneina, sydän sykkien toisensa sivulla ajoi sisar ja veli takaisin miellyttävästi valaistuun hotelliin, missä kaikki palvelijat odottivat heitä saadakseen osoittaa kunnioitustaan nousevalle auringolle, Dumont-suvun uudelle päämiehelle.
Uuden tilanhaltijan ensi työnä oli sähkösanomalla käskeä talouden hoitaja Bursakoffia lähettämään hevosia ja joukon kasakoita noutamaan häntä Elisabetgradista.
Taitava ratsumies oli näet aina Bratskojessa odottamassa tätä nykyä isännättömään Khaminavatkaan meneviä kirjeitä ja sähkösanomia.
Kun veli ja sisar olivat avanneet sydämensä toisilleen juohtui majuri Dumontin mieleen, että hän merkillistä kyllä oli laiminlyönyt kertoa Vera Orbeleffin omituisesta iltavierailusta ja hänen salaisista hommistaan Vasilin takasin palauttamiseksi.
„Naiset eivät koskaan sellaista käsittäisi! Se voi mvöskin olla parasta,” ajatteli Sergei ja pureksi viiksiään. Ja uusi tilanhaltija unhotti myöskin mainita sovinnonaikeensa tulevaisuuteen nähden.
Ylhäiset aatelissukuiset jäsenet Elisabetgradissa kummastelivat suuresti Sergei Dumontin tyyntä esiintvmistä käydessään häntä tervehtimässä, sillä kaikki nämä ylpeät aatelisherrat olivat vakuutetut siitä, että verta olisi vuotava niin pian kuin tämä nuori sotilas saapuisi, joka jo poikaisena oli osottautunut urhoolliseksi Alman luona, missä hän oli saanut käsiinsä tsaarin lipun. Kosto oli heidän ainoa lakinsa.
Ainoa, joka uskalsi viittailla siihen suuntaan, oli nuori, hurjapäinen ruhtinas Scheremetjeff. „Jos te jäätte talveksi yksin, niin pitäisi teidän päästä sovintoon paroonitar Radovitschin kanssa. Khersonissa on ainoastaan yksi kaunotar! Pieni paroonitar Magda on ainoa tähti meidän talvisella taivaallamme. Onnellinen ihminen! Te olette hänen lähin naapurinne.”
Khaminavatkan haltija vastasi kylmästi: „Minun on vastattava kahdesta tuhannesta sielusta ja kahdestakymmenestä tuhannesta tynnyrinalasta maata. Minä tahdon todenteolla ja ennen kaikkea antautua maanviljelijäksi! Masurkka ja miekka ovat katoava minun elämäni ohjelmasta.”
„Ah, te aiotte olla erikoisempi muita ihmisiä!” ivasi nuori ruhtinas. „Vaan viiden kymmenen ijässäkin olisi siihen vielä aikaa. Muistakaa sananpartta: Si la jeunesse savait — si la vieillesse pouvait! Minä tulen käymään teitä tervehtimässä. Ainoastaan kahdeksan aatelismiestä on täällä tavattavissa kahdeksansadan neliöpeninkulman alalla.”
Sergei Dumont jupisi jotain vuoden kestävästä suruajasta ja kevytmielinen, poikamainen ruhtinas kiiti tiehensä uhkean ukrainilaisen ratsunsa seljässä sekä parin lumivalkoisen venäläisrotuisen koiransa seuraamana. Koirat tummine, rukoilevine silmineen olivat todella kauniita elukoita.
Sergei Dumont halasi kiiruhtaa syntymäseudulleen ennen kuin raivoisat talven myrskyt vielä olivat ehtineet tukkia polut alastomilla aroilla, jonka vuoksi hän joutuin läksi tästä väkirikkaasta kaupungista alkaakseen uutta elämää ja astuaakseen uudelle toimialalle, missä hänellä oli paljon suuremmat velvollisuudet.
Kottaraiset olivat jo aikoja sitten jättäneet maakylissä olevat pesänsä ja olivat matkalla Egyptiin, puut nuokkuivat lehdettöminä ja paljaina, kun Sergei Dumont ajoi pitkin valkoisen lumen peittämää aroa.
Hänen sisarensa viime neuvot kaikuivat vielä hänen korvissaan, surevan Xenian tervehdys oli uskollisesti saatettu hänen tietoonsa ja myöskin Nikolai Bursakoff lausui jonkunmoisen viittauksen. „Xenian täytyy tietää, onko mitään petosta tai väijytystä tapahtunut! Hän oli aikoinaan kaunis hirtehinen, oikea miesten silmien lumooja. Muuten on hän kelpo ihminen, jonka vuoksi hänen varoituksiaan täytyy ottaa huomioon ... Armollinen herra ei saa olla yksin arolla! Saammepa nähdä, mitä Jumala on meille lähettävä!”
Nuori aatelisylimys silmäili vakavana rehellisen, punaposkisen Khersonin talonpojan liikkeitä. Taloudenhoitaja Nikolai oli mestari kaikissa kasakan tempuissa ja tunsi hyvin pikku venäläisen talonpoikaisviekkauden ja vehkeet. Hän laski kätensä taloudenhoitajan olkapäälle.
„Uskotko, että veljeni murhattiin kavaluudella?” kysäsi hän äkkiä.
„En tiedä!” vastasi Nikolai epäröiden ja teki ristinmerkin. „Perkele aikaan sai sen, että hän sinä yönä käski minut poistumaan. Hän tahtoi ehdottomasti itse ajaa niitä kirottuja hevosia. Saadaanhan nähdä!” Ei sanaakaan enempää voinut Sergei enää viekotella hänen huuliltaan.
Nuori sotilas ei ollut huomaamatta, miten suurta varovaisuutta Bursakoff oli noudattanut asettaessaan aseilla varustettuja kasakoita niin hyvin etu- kuin jälkijoukoksi, vaan ei lausunut mitään sen johdosta.
„Nikolai”, kysyi hänen ylhäisyytensä taasen äkkiarvaamatta, jonka mieleen ruhtinas Scheremetjeffin sanat nyt juolahtivat. „Oletteko nähnyt koskaan nuorta paroonitarta Magdaa?”
Harteva ja vankkavartaloinen palvelija vastasi verkalleen: „Hän on oikea tähti — aivan kuin taivaan enkeli.”
Oudot ajatukset tyttärestä vainosivat hänen ylhäisyyttään Sergei Dumontia kauvan sittenkin, kun hän jo oli ajanut likaisen Novokrainkan ohi, aina siihen saakka, jolloin hän silmiä sokaisevan lumipyryn vallitessa ajoi sen tuvan oven eteen, missä hänen veljensä äänetön ihailija, Xenia, hehkuvin silmin, jotka ilmaisivat lämmintä osanottavaisuutta, odotti hänen tuloaan.
Postiasemalla tungeskeli joukko matkustavaisia ja raaka mies piti silmällä levottoman vaimon jokaista liikettä. Ennen kuin hevoset olivat ehtineet levätä ja Sergei Dumont aterioida Turkon valmistamaa päivällistä varastautui Xenia hänen sivulleen.
„Jos armollinen herra tahtoo muistaa minua, kun minä hänelle lähetän sanan saapua tänne, niin olen minä kertova jotain hänelle!” Hän asetti sormen suulleen ja hänen säikähtynyt katseensa ilmaisi kauheaa pelkoa.
Eriskummallinen epäluulo sai jalan sijaa hämmästyneen Sergein povessa. „Minä annan taloudenhoitajan saapua tänne kerran viikossa,” vastasi hän kuiskaten. Hän oli lähellä sitä paikkaa, missä hänen veljensä oli joutunut kuolon uhriksi, „Sinä olet meidän kylästämme! Hän voi lähettää tänne reen sinua noutamaan ja sinä voit aina tulla takaisin vanhaan kotiisi! Sitten saatat saapua linnaan puhuttelemaan minua!”
Vaimon povi värisi valtaavasti mielenliikutuksesta. Hän tarttui nuoren upseerin käteen ja suuteli sitä orjan nöyryydellä.
„Luottakaa Xeniaan! Te olette saava tietää kaikki!” lausui hän ujosti ja lisäsi: „Älkää menkö yksin arolle! Täällä on se hullu Radovitsch — ja — ”
Hän kiiruhti tiehensä, kun muuan karkea ääni kutsui häntä, ja Sergei Dumont ajoi synkkämielisenä alas kuolemanlaaksoon. Kostamattoman murhatyön kummitukset ahdistivat häntä.
Ei sanaakaan puhuttu kun Bursakoff pysäytti huohottavat hevoset. Silmiä sokaisevassa lumipyryssä voi Khaminavatkan haltija alhaalla rotkon pohjalla nähdä ristillä varustetun kiviröykkiön sillä paikalla, missä hänen veljensä oli kuollut, jota kuolemaa ei vielä oltu kostettu.
Hänen vieressään seisoi Nikolai Bursakoff avopäin lumituiskussa vapisevin huulin rukouksia höpisten hänen ylhäisyytensä tehdessä ristinmerkkejä vainajan muistoksi.
Sergei oli noussut reestä ja kapusi nyt jyrkkää kalliota ylös sille paikalle, missä hänen veljensä oli kärsinyt kuolon tuskia. Nuori majuri, joka nyt oli Khaminavatkan haltija, painoi huulensa puuristiä vastaan.
„Barbe ei, Jumalan kiitos, aavista mitään!” jupisi hän, sillä Xenian omituinen käytös oli antanut aihetta suuresti epäilemään ettei kaikki ollut niin kuin olla piti.
„Tässä piilee jokin salaisuus!” ajatteli hän suruisesti, kun hän jälleen nousi rekeen ja antoi käskyn. että matkaa jatkettaisiin siihen linnaan arolla, missä hän oli syntynyt.
„Ruhtinatar Veran hieno käsi on koko tässä tapahtumassa ollut mukana,” ajatteli hän. „Se on hän, joka on toimittanut niin, että ruhtinas nimitettiin uudeksi aatelismarsalkaksi ja Vasilin kotiin kutsuminen on ehkäisevä kaikki yhteentörmäykset Dumont- ja Radovitsch-sukujen välillä vastaisuudessa.
„Taloudenhoitaja näyttää pelkäävän ja tämä aron lapsi, Xenia, on ainoa, jolla näkyy olevan aavistusta salaperäisestä rikoksesta. Minun täytyy pian saada puhua hänen kanssaan kahden kesken.”
Se yksinäisyys, joka häntä odotti, kävi päivän selväksi hänelle kuin myöskin hänen kolmen vihamiehensä läheisyys. Mitä kenraali Andrei Radovitschiin ja parooniin tuli oli verikosto niille rakkaampi kuin heidän satoisat tiluksensa Mertvovodin varrella.
Siellä oli myöskin voitettu kaksintaistelija, arveluttavasti haavoitettu poika, joka tosin tällä hetkellä makasi sairaana Pietarissa. Vaan kaikista vaarallisin oli tuo „hullu Radovitsch” — kummankin aatelisherran nuorin veli, joka kevytmielisellä elämällään oli hurvitellut melkoisen perintönsä.
Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä oli parooni Arkadina Radovitsch taloudelliseen haaksirikkoon joutunut tuhlari. Pelaaminen, kilpa-ajot, pikku retkeilyt Nizzaan ja Pariisiin, vaan mustalaistyttöjen ja kaikellaisten haaveilijain seurassa, aikaansaivat sen, että hän oli rasitukseksi sukulaisilleen.
Ollen nuoleton pukunsa suhteen sekä alentuen seurustelemaan koron kiskomista harjoittavien juutalaisten sekä varakkaitten kaupustelijain kanssa oli hän esiintynyt sankarina kahdessa onnettomassa kaksintaistelussa tuottaen häpeää koko suvulleen.
„Vasilin täytyy ottaa ero virastaan ja tulla tänne minun luokseni,” ajatteli majuri Dumont.
Mutta nuoren tilanhaltijan mieleen juolahti vanhan leskirouvan jäykkä ylpeys. Barbe Federoff oli viisitoista vuotta säästänyt varoja valmistaakseen perilliselleen loistavat häät jonkun rikkaan pietarilaistytön kanssa!
„Siellä on myöskin vanha majuri Pietari Petrovitsch,” ajatteli hän, „vanha inkeriläinen sankari, joka jalkapuolenakaan ei pelkää näitä urhoja. Minä pyydän häntä viettämään talven luonani kirjurinani. Hänestä saan siten toisen pöytätoverin.”
Vaan sukuylpeys sai voiton nuoren tilanhaltijan povessa, kun hän ajatteli mahtavan velivainaansa kunniakasta uraa kahdenkymmenen vuoden kuluessa.
„Minä olen jatkava hänen alkamaansa uraa ja yksinäni perille saattava, mitä hän on alkuun pannut,” kuului se lupaus, jonka hän teki nopeasti juoksevain hevosten kiitäessä arolla, joka niin elävästi palautti hänen muistoonsa lapsuuden ajat. Hänen sydämensä tykytti valtavasti kun hän kaksi tuntia kestäneen ajon jälestä erotti Khaminavatkan suuren puistokäytävän, joka peninkulmittain ulottui pohjoista kohti aron poikki.
Tataarien hautakumpujen ohi kulki tie avarain latojen ja makasiinirakennusten välitse, sitten törähtivät näkyviin lammasläävien avarat aitaukset, pitkä kivimuuri ja vasemmalla kädellä Mertvovodin laaksossa sijaitsi talonpoikaiskylä, jossa joka ikkunasta vilkkui valoa, sillä tilojen uutta isäntää odotettiin kotiin.
He olivat nyt suurella nelikulmaisella aukeamalla linnan pääportin edustalla ja Sergei Dumont, kuuli miten vesi loiski tuolla alhaalla yhtyäkseen Bug-virtaan, joka valtavalla kohinalla syöksyi merta kohti.
Tuolla sijaitsee taloudenhoitajan konttoori ja pronssinen kello kumahteli äänekkäästi valon tuikkiessa työväen asuntojen ikkunoista. Sata puolittain kesytöntä, kasakkarotuista lammaskoiraa säesti haukkuen kellon soittoa — kaikuen Metrvovodin tuolta puolelta ja siten ilmoittaen, että hänen vihollistensa yövartijat myöskin olivat valveilla.
Linnan suuri portti avattiin joutuin ja eläköön-huudot kajahtivat kuuluviin viidestä sadasta kurkusta, kun Sergei Dumont nousi reestään pääkäytävän edustalla linnan pihamaan luoteisessa kolkassa.
Sergei hieroi silmiään, kun arolinnan kaikki kauniit piirteet säteilivät kultaisessa loistossa taivaan lempeää sineä vastaan. Hän näki suuren, nelikerroksisen, kolme sataa jalkaa pitkän linnan, jonka piirteet valoviiruina kuvastuivat näköalalla — muodostaen satumaisen tenhonäyn.
Avarat perustukset olivat lujat ja mahtavat kuin linnoituksessa. Punaisista tiilistä rakennettu kahdeksankulmainen torni linnan lounaisessa päässä harmaine sementtikoristeineen samoin kuin linnan itäisellä pitkällä sivulla sijaitseva talvitarha ilmaisivat hellää huolta valkorintaisista hallitsijattarista tässä aron paratiisissa.
Koko talonväki oli koolla suuressa kirjastohuoneessa kun vanha, harmaahapsinen Chuchinka, hänen lapsuuden hoitajattarensa, tarjosi Sergei Dumontille hopealautasella leipää ja suolaa.
Hän tunsi jokaisen kasvot vanhoiksi tutuiksi, tunsi puutarhurin, tallimestarin, salvumiesten esimiehen ja viehättävän Ivanovnan, Chuchinkan veljentyttären, joka oli määrätty emännöitsijän viran perijättäreksi ja kun hän lausuen kullekin jonkun ystävällisen sanan jatkoi kulkuaan tapasi hän suuressa salissa Bratskojen papin ja poliisipäällikön uhkeimmassa virkapuvussaan, jotka piirilääkärin keralla olivat saapuneet häntä tervehtimään.
Muhkea ateria oli reilaan laitettu suurehkossa ruokasalissa, jonka lasi-ikkunoitten läpi linnan itäisellä sivulla sijaitsevan talvipuutarhan runsas kasvullisuus pisti näkyviin kaikessa vihannuudessaan.
Linnanherra saatettiin sijalleen pöydän yläpäähän. Vaan kun hän näki hänen tervetulijaisikseen katetun pöydän ja laski kätensä tuolille, jossa hänen veljellään oli ollut tapana istua, tuntui hänestä ikäänkuin ne olisivat kuiskineet hänelle velivainajastaan. Vaan koko siitä iloisesta, rakkaasta joukosta, joka ennen oli kokoontunut tämän mahonkipuisen pöydän ympärille, entisinä, onnellisina aikoina, ei ollut jälellä ainoatakaan silmää, jonka katse olisi kohdannut häntä eikä yksikään maininnut lapsuuden aikaisia rakkaita nimiä.
Majuri Dumont huusi joutuin luokseen Turkoa ja lausui: „Minä tahdon asua äiti-vainajani huoneissa! Odota minua siellä!” Hänen vanha sotilaspalvelijansa, harmaapäinen kersantti Mikael Mikailovitsch seisoi jo herransa tuolin takana valmiina palvelemaan.
Khaminavatkan herra kumminkin kutsui luoksensa taloudenhoitajan Nikolai Bursakoffin ja lausui: „Asetu minun paikalleni ja ole minun sijassani isäntänä!”
Lääkäri, poliisipäällikkö ja kylän pappi olivat jo istuneet pöydän ääreen. Kahden lakeijan edeltä kulkiessa kantaessa hopeisia kynttilänjalkoja riensi nuori isäntä eteenpäin kuten unessa äännettömien, kunnioitustaan osoittavien palvelijarivien läpi.
Ympärillään näki hän suurissa lasikaapeissa näytteille asetetun Dumont-suvun arvokkaita hopeaesinsitä, ainoastaan hänen askeleensa häiritsivät hiljaisuutta lähtiessään ruokasalista, sillä koko seuran oli äänettömyys vallannut.
Aivan kun unissaan kulki Sergei Dumont huoneen läpi toisensa perästä, poistuen salista saliin, jotka oli koristeltu kattomaalauksilla, kuvanveistoksilla ja tauluilla, sekä kirjastohuoneen läpi, mikä sisälsi kaksikymmentä tuhatta nidosta — ääniä suurten vainajain ajoilta — muistellessaan lapsuutensa armaita aikoja varastautui hänen povestaan huokaus kuuluviin ja hän lausui itsekseen: „Täällä olen minä ollut niin onnellinen — niin onnellinen!” voimakas mies tunsi ruumiissaan kylmiä väreitä kun hän nousi suuria rappuja ylös, sillä suuressa salissa oleva kello oli naksuttavinaan: „Ei koskaan enää! — Ei koskaan enää!” Kalpein huulin jupisi hän: „Jonkun valon säteen täytyy valaista minun elämääni, sillä muutoin tulen minä täällä hulluksi! Tämä vanha linna on täynnä muistoja rakkaista vainajista, jotka ovat jättäneet jälkeensä ainoastaan äänettömyyttä ja surua.”
Hän oli yksinään niissä viehättävissä suojissa, jotka oli pyhitetty hänen armaan äitinsä muistolle. Vanha kersantti tunsi herransa mielialan.
Teekeittiö; pala leipää, lasi viiniä ja vettä muodosti tämän kohtuutta rakastavan sotilaan koko illallisaterian, kun taasen alempana olevasta kerroksesta kuului iloista hälinää vieraitten nauttiessa niitä herkkuja, joita oli valmistettu linnan isännän kotiintulon kunniaksi.
Kun Sergei Dumont asettui läntisen ikkunan ääreen, voi hän nähdä rukouskappelin valkoiset seinät välkkyvän yön pimeydessä laakson toisella sivulla. Siellä lepäsi ikiunessa hänen verraton äitinsä, hänen uljas isänsä ja myöskin Pierre, kaikki peittyneinä selittämättömien unien pimeyteen.
Hän silmäili ympärilleen huoneessa, jonka seinät puhuivat hänelle äänetöntä vaan kaunopuheista kieltä menneisyyden liikuttavista muistoista, ajoista, joilloin linnan kartanolla kajahtelivat vähä-venäläisten surumieliset säveleet; ja nuori linnan isäntä nojasi otsaansa äitinsä pöytää vastaan sekä unhoitti nykyisyyden menneisyyden armaiden kuvien takia.
„Paroonista on tuleva hyvä isäntä,” huudahti taloudenhoitaja Bursakoff luottamuksella, kuin majurin „oikea käsi” saapui alas tuoden sen käskyn, että talonpoikia oli kestittävä niin runsaasti kuin niiden ruumis sieti.
Sillä aikaa kun suruinen ylimys myöhään yöhön käveli edestakaisin huoneensa lattialla viettivät ylen määrin onnelliset talonpojat ja työmiehet iloista ja unohtumatonta juhlaa. Nuoren sotaherran lempeä anteliaisuus oli herättänyt heissä uutta toivoa. Ruokasalissa joi Bursakoff kolmen vieraansa kanssa vaahtoavaa sampanjaa ja ehdotti maljan nuoren linnan isännän kunniaksi. „Tällä varmaan tulee olemaan hyvin yksinäistä, Nikolai,” huomautti viekas kylän pappi ja ojensi esiin lasinsa. Hänen kasvonsa muodostivat jäljennöksen lempeän apostoli Johanneksen kuvasta. Hänen pitkät, kullankeltaiset hiuksensa muodostivat kehyksen hänen sinisille silmilleen ja vienoa ylevyyttä ilmaiseville kasvojensa piirteille.
Oi, hän ei ollut likimainkaan pyhimyksen perikuva! Isä Adrian ajatteli ainoaastaan sitä samppanjapullokoria, jonka hän tavallisesti sai palkinnoksi täällä jokaisesta papillisesta toimituksesta ja hän toivoi, ettei Bursakoff unhottaisi sitoa kiinni koria hänen vaatimattomiin rattaittensa takalautaan.
„Jos — jos — armollinen herra voisi mennä naimisiin paroonitar Magda Radovitschin kanssa,” huokasi poliisipäällikkö, joka joi „varman järjestelmän” mukaisesti.
„Mieletöntä!” huudahti tohtori lyöden nyrkillään pöytään. „Nämä vihamiehet ovat jo äidinmaidossa imeneet verikostoa toisiansa vastaan.”
„Rakkaus aikaan saa ihmeitä,” tarttui Nikolai Bursakoff puheeseen „Viha ei ole mitään muuta kuin kylmentynyttä rakkautta; lämmitä se jälleen — ja se hehkuu kuin ahjosta otettu hevosenkenkä! Saammepa nähdä — saammepa nähdä!”
Valot sammuivat viimeinkin linnan pihalla, villit tatarilaiskoirat hiivivät pihan nurkkiin, yövahti rämisevine, huumaavine huutoineen teki kierroksiaan, sillä suurissa oljilla katetuissa ladoissa säilytettiin omaisuutta satain tuhansien ruplain arvosta ja oli latojen seinille pystytetty tulenvaaran varalta tikapuita, jotta katot voitaisiin joutuin alas repiä sellaisen vaaran uhatessa.
Kun uninen yövahti tehtyään kierroksen talonpoikaiskylässä, joka sijaitsi ainoastaan neljän sadan sylenpäässä linnan aitauksesta, jälleen hiivi linnaan säikähti hän pahanpäiväisesti nähdessään erään vartalokkaan olennon tämän suuren arolinnan tornin lounaisessa kolkassa.
Kolkon puoliyön hetkenä vaipui puolijuovuksissa oleva kasakka polvilleen, sillä ruumisliinojen verhoama vainaja näytti takaisin palanneen vielä kerran vilahdukselta nähdäkseen laskeutuvan kuun mailleen menoa.
Kertoessaan tästä harvinaisesta tapauksesta ei kauhun valtaama yövahti, jonka omatunto oli levoton, voinut ajatellakaan, että se oli Sergei Dumont itse, joka oli kiivennyt torniin ja siellä nyt silmäili vihamiestensä hovia.
Joku henki oli johtanut hänen askeliaan, kun hän pimeässä kuljeksi ympäri palatsia ja poikavuosien aikaiset muistot olivat kuljettaneet hänet katolla olevaan torniin.
Täällä yön pimeydestä palasivat hänen mieleensä Nikolai Bursakoffin sanat. Hän ajatteli ainoastaan vihamiehensä tytärtä, kun hän katseli sitä pitkää valoviirua, joka loisti Radovitschien linnasta parin peninkulman päässä lounaisella taholla tätä nykyä tulvillaan olevan virran tuolla puolen.
Pari punaista valoa pääkäytävässä ilmaisi, että linnassa oli vieraita koolla.
„Ne huvitteleivat kun minä saavun autioon kotiini,” ajatteli Sergei katkerasti, sillä nuo punaiset valot valaisivat Bratskojesta johtavaa tietä, mikä kylä sijaitsi runsaasti kolmen peninkulman päässä hänen vihollisensa linnasta.
„Aamun vilkas löyhäys liikkui” — hänen katseensa äkkäsi kauniin, kirkkaan tähden ja uudestaan hänen mieleensä palasivat: sanat „Hän on tähti — Magda Radovitsch on oikea enkeli.”
Isännyytensä ensimmäisenä yönä hänen unelmissaan hänen vihamiehensä tyttären varjo kiusasi häntä.
Taloudenhoitajan kellon ääni päivän valjetessa herätti sekä vaatimattoman kylän asukkaat että palvelijat linnassa, jota Mertvovodin laakson rinteellä kolmen sukupolven aikuiset vanhat puut suojasivat.
Bursakoff oli kummissaan kun hän ensimmäisellä kiertoretkellään näki nuoren isäntänsä sotaisen vartalon, valmiina ratsastamaan ulos, seisovan eräällä linnan ulkopuoleisella suurella portilla, joka vei alas puutarhaan.
Vanha kersantti oli rauhattomalle linnan herralle jo hankkinut kupin kahvia ja he kaikki kolme menivät miehissä talliin neljästäkymmenestä siellä olevasta ukrainilaisesta hevosesta valitsemaan majuri Sergeille ratsuhevosia.
Ratsastettuaan vinhaan puolen tuntia oli majuri Dumont jo ehtinyt tarkastaa pari tuhatta komeaa lammasta ja kaksitoista sataa sileäkarvaista raavaselukkaa lukuunottamatta kolmeen sataan nousevaa hevosjoukkoa.
„Minä huomaan kaikkialla erinomaisen järjestyksen vallitsevan,” huomautti nuori isäntä Nikolai Bursakoffille kun hän näki äärettömät, heinä- ja olkiaumat, maissipielekset ja suunnattomat röykkiöt arvokkaita puulajeja, joita suurella vaivalla tänne oli laahattu Bessarabiasta eli Khersonin harvoista metsistä.
„Tämä kaikki on parooni Pierren ansiota,” lausui taloudenhoitaja ja tukahutti huokauksensa. „Kaikki meidän toivomme kahden tuhannen sielun huolenpidosta laskemme nyt teidän käsiinne, herra. Te tarvitsette kuukauden päivät tarkastaaksenne latoja, makasiineja käsityöhuoneustoja. Meillä on viisikymmentä tuhatta puutaa ruisleipää, sitten on meillä vielä runsaasti viljaa, kahden vuoden tarpeet, ameriikkalaisia maanviljelyskaluja ja englantilaista työkojeita.”
Kylä oli laillaan mallikelpoinen Khersonin oloissa, arvokas muisto Pierre-vainajan kaksikymmenvuotisesta väsymättömästä työstä ja valppaudesta. Kullakin perheellä oli avara yksikerroksinen auringon paisteessa kuivatuista tiilistä tehty tupa hyvin sementillä ja valkoisella maalilla somistettuine ulkoseinineen. Kahta jalkaa korkealla perustuksella ja varustettuina vahvoilla lankkusilloilla sekä lasi-ikkunoilla näyttivät nämä tuvat sisältäpäin varsin sieviltä ja mukavilta.
Kun linnanherra ratsasti kylän läpi otti hänet vastaan vanha, uljas kylän varmin, joka hatuttomin päin vei hänet merkittävimpiin tupiin.
Kodikas kaakeliuuni tuvan loukossa, tyynyt, jotka oli asetettu päällekkäin vuoteelle, katosta riippuvat langat ja nuorat, höyryävä teekeittiö ja tuvan nurkassa olevat pyhäinkuvat todistivat asukkaitten pienistä säästöistä. Vaikka ketään ei voitu sanoa rikkaaksi, kaipasi kumminkin harva kodikkaisuutta.
Pitkän talven kuluessa puunasivat miehet ja naiset vaatetarpeittensa valmistamisessa, kun taasen tytöt lamppujen valossa lauloivat ommellen kauneita venäläiskuosisia paitojaan pitseineen ja kirjauksineen.
„Tämä on kerrassaan mallikylä,” huudahti Nikolai ylpeästi. „Me emme tarvitse ostaa muuta kuin vähän neuloja, solkia ja nappeja, hiukan veitsiä sekä muutamia puutia rautaa ja terästä kylän sepälle. Kaiken muun me saamms aron lämpimästä, mustasta sylistä ... Kaikki tämä säästäväisyys on veljenne ansiota — neuvoilla ja esimerkillään hän sen aikaan sai. Ja kolmeenkymmeneen vuoteen ei Bratskojen poliisi ole korjannut huostaansa ainoatakaan miestä eli naista meidän kylistämme.”
Sergei Dumontin kasvot kirkastuivat. „Täytyy löytyä muuan keino turhan surun ia hyödyttömän päänsä vaivaamisen estämiseksi,” ajatteli hän, kun hän jälleen ratsasti yksinäisen arolla sijaitsevan palatsinsa puutarhan porttia kohti.
Hän sai enemmittä mutkitta päähänsä sen, että työssä, hyödyllisessä toiminnassa ja käyttämällä aikansa oikein hän olisi löytävä lohdutusta ja hauskuutta onnettomuuden iskujen huojentamiseksi. „Minä olen seuraava hänen askeliaan,” kuului se lupaus, jonka hän teki itsekseen kun hän ratsasti lehdettömien puitten ja istutusten ohi, missä hän oli leikkinyt aron päivettyneenä lapsena.
Tie kulki linnan alapuolella sen eteläisen sivuseinustan ympäri ja niiden marmorirappujen ohi, joilla hänen kaunis äitinsä usein oli koonnut ihastuneita vieraita ja sukulaisia ympärilleen. Huoaten ratsasti hän kumpua ylös ja puron yli, joka virtasi uhkeaan puistoon, missä sininen lampi sveitsiläismajoineen päilyi näkyviin, vaan jossa kaikki nyt muutoin oli autiota ja kuollutta kunnes kottaraiset jälleen palaisivat Egyptistä.
Kumpikin hänen seuralaisistaan vaikeni ja näytti vakavalta kun nuori ylimys hyppäsi ratsunsa selästä ja suuntasi askeleensa kahdeksansivuista rukouskappelia kohti, jonka kaarevan katon ja marmoripilarien suojassa rakkaat vainajat lepäsivät.
Taloudenhoitaja otti esiin avaimen ja aukasi äänetönnä oven. Yksinään polvistui Sergei Dumont kauniin marmorialttarin edessä ja rukoili niiden sielujen autuuden puolesta, joiden rakkaat jäännökset lepäsivät hänen jalkainsa alla.
Temppeli kohosi korkealla kunnaalla maanalaisten luolien yläpuolella, joihin päästiin maanalaista tunnelia myöten, joka avattiin ainoastaan silloin kun joku perheen jäsenistä koottiin vainajain pyhään piiriin.
Hartautensa toimitettuaan ohjasi nuori parooni hevosensa laaksotietä pitkin alas puistoon, joka käsitti kaksisataa tynnyrin alaa.
Mertvovodin pohjoisen rannan suojaamina huokailivat siellä ikivanhat, suuret puut syksytuulessa, vaan kaikki oli alastonta ja autiota — kauniin puiston lehväkkäillä käytävillä ei vuosikausiin oltu kuultu armaan naisolennon askelia eikä kirkassilmäisten lasten riemuhuutoja.
Hän oli edeltäpäin äänetönnä ratsastanut hedelmäpuu-istutusten, taimitarhojen ja lähinnä olevain kenttäin kautta, kunnes hän eräältä korkealta kunnaalta voi nähdä „kuoleman veden” ja parooni Aleksanteri Radovitschin linnanmuurit valkoisenpunaisina loistavan haalean talviauringon valossa. Se oli hurmaava näky!
Kahden peninkulman päänsä sijaitsi avara rakennusten ympäröimä nelikulmainen aukeama, mistä savupatsaita kiemurteli ilmaan. Suuria heinä- ja olkisuovia kohosi huurteisten kumpujen rinteillä.
Eteläisessä suunnassa eräästä kuparikatosta säteilevä loisto auringonsäteet, joissa iloisesti liehuvat liput ja kullatut pyöreät pallot kuvastuivat, ilmaisivat Radovitsch-suvun suurta, vanhaa linnaa.
Toisella puolella virtaa, joka eroitti kummankin linnan alueen, oli vähäinen harvaa metsää kasvava maan niemeke, joka näytti pistävän esiin Khaminavatkan puistosta, vaikka se oli Radovitschien alueella, sillä tuuli oli kylvänyt puun siemeniä vihollinen niitylle rauhallisessa sovussa yhdistääkseen arolinnan tilukset Radovitshien maatilan vainioihin ja laitumiin vuosittain lisääntyvällä, vapaaehtoisella metsänkasvulla. Luonnossa vallitseva sopu tuotti ihmisen katkeralle sydämelle häpeää. Loitolla sijaitsevan linnan takana oli murarien ympäröimä aitaus, „Hänen armonsa puutarha.”
Nuoren aatelisylimyksen mielikuvitukseen palasi „kuolleen veden” läheisyydessä oleva tähti — kaunis Magda.
„Jäävätkö ne sinne koko talveksi, Nikolai?” kysyi Sergei hajamielisenä. „Kyllä, herra,” vastasi taloudenhoitaja. „Kerrotaan että nuorta paroonitar Magdaa ei esitetä hovissa ennen kuin ensi talvena. Ne eivät ole rikkaita, vaan kenraali Radovitsch on jo hankkinut veljelleen suuremman urakan hevosten toimittamiseksi armeijaa varten, herra, — ja ensi talvena pitäisi vanhassa linnassa olla arkut täynnä ruplia.”
Ratsastettuaan viisitoista peninkulmaa omalla aluellaan palasi surumielinen aatelismies aterioimaan ensimäistä yksinäistä einettään. Hänen ensimmäinen tehtävänsä nyt oli ilmoittaa saapuvilla olostaan lähimpänä asuville aatelismiehille, matkustaa Bratskojeen ja täyttää kaikki muodollisuudet, joita perinnön vastaanotto vaati, sekä sitten isäntänä pitää huolta kahdesta tuhannesta sielusta.
Hän kirjoitti pari kirjettä ja istui sitten kirjastohuoneessa sekä ihmetteli, olisiko Magdakin sukuvihan perijä.
(jatk.)
Tampereen Uutiset n:ot 136-142, 144-145 17.-28.7.1900.
