3 Luku.
Pääsiäinen Bratskojessa
Kun oli kulunut kaksi kuukautta uuden linnanherran saapumisesta tunsi koko Khersonin aateli hänen ylhäisyytensä majuri Sergei Dumontin ylpeän ja arvokkaan yksinäisyyteen vetäytymisen. Se todisti hienotunteista huomaavaisuutta ruhtinas Juresieffin puolelta, että hän oli kehottanut lähiseudun etevimpiä aatelisperheitä käymään tervehtimässä tätä yksinäistä aatelisylimystä. Ja ruhtinaallisesti ne vastaanotettiin.
Ainoan aukon bojaarien joukossa muodosti Radovitschien poissaolo. Eikä ainoatakaan kirkassilmäistä naista nähty vieraitten aatelisherrain joukossa, sillä vanha Barbe Federoff pysyi yksinäisyydessä suruvuotensa loppuun saakka. Miten vierasvaraisesti Khaminavatkan isäntä vastaanottikin vieraansa, ei kumminkaan missään tapauksessa ollut tässä autiossa linnassa ainoatakaan viehättävää aatelisnaista, joka olisi lausunut vieraat tervetulleiksi.
Itse työssä oli vanha aatelismarsalkkakin sydämmestään iloinen nähdessään pitkän jonon rekiä viimeinkin valmiina lähtemään linnan kartanomaalta, sillä varjoja ilmestyi kaukaa Italiasta tuotujen marmoristen liesienkin piirteisiin.
Euroopan parhaimmat viinit, Syrian hienoin tupakka ja oikeat Havannasikarit ja kaikki erinomaisimmat herkut, joita keittiö ja ruokain säilytyshuone voi tarjota, eivät riittäneet karkoittamaan sitä alakuloisuuden tunnetta, joka ahdisti jokaisen povea. Malja kiersi kädestä käteen vaan ilman iloista naurun purkausta eikä mikään kaunis nainen hymyilevin huulin kosketellut sen laitoja.
Miehet kokoontuivat pieniin ryhmiin tämän avaran linnan seitsemässäkymmenessä huoneessa.
Epämääräisiä huhuja kuiskittiin suusta suuhun, sillä tässä kolkassa erämaata, jonka taikauskoiset talonpojat eivät osanneet lukea eikä kirjoittaa — missä sanomalehtiä peljättiin pahemmin kuin ruttoa — levisivät uutiset talonpoikain avulla, käymällä naapurikylissä, läheisimmän kaupungin lavertelevien tyttöjen, valhettelevain emännöitsijäin, kasakkien tai hävyttömäin lakeijain välityksellä. Harvinaiset yhdessäolot aatelisklubeissa tarjoavat myös tilaisuutta juorujen leviämiseen miehestä mieheen, vaan muutoin tapaavat ystävät ja tutut toisiaan harvoin.
Vieraitten palvelijat pistäytyivät illoin salavihkaa mielellään kylän tyttöjen ompeluyhdistyksissä, joissa laulut ja jutut antoivat uutta intoa neulaa taitavasti piteleville sormille.
Huolestuttavia kertomuksia Pierre Dumontin salaperäisestä kuolemasta oli liikkeellä ja kullakin talonpojalla, kullakin tänne muualta siirtyneellä oli oma juttunsa kerrottavana tämän hämärän tapauksen johdosta.
Muutoin näytti eräs asianhaara antavan uskottavaisuutta näille kamalille huhuille, sillä Sergei Dumontin rinta oli Chevalierkaartista erotessaan ahdettu täyteen mitaleja ja ritarimerkkejä ja hänelle oli annettu kenraalin arvoa vastaava siviiliarvoaste sekä hänen ylhäisyytensä nimitys. Kaiken tämän piti muka olla jonkunmoisena laastarina murheiden sortaman perheen loukatuille tunteille.
Kun kaikki vieraat, paitsi ritarillinen, vanha ruhtinas, olivat poistunut helpotuksen huokauksella tunsi koko seutu Dumontin kolkon vaitiolon veljensä kuoleman johdosta, Radovitsch-perheen kylmän vastahakoisuuden ja Khersonin kenraalikuvernöörin harvinaisen innon rauhan säilyttämiseksi Mertvovodissa.
Ruhtinas Dimitri Juresieff oli talon isännän pyynnöstä jäänyt Khaminavatkaan seuratakseen Dumontia Bratskojeen ja ollakseen hänen todistajanaan niissä lukemattomissa muodollisissa toimituksissa, joita hänen oli suoritettava ja jotka jokaisen venäläisen sydämelle ovat niin rakkaat.
He istuivat toistensa seurassa suuressa ruokasalissa, jossa alaslasketut kartiinit estivät lumen häkäisevän kilon sisään tunkemasta. Kunnioituksella olivat taloudenhoitaja ja kaunis Anna Ivanovna vetäytyneet huoneesta jättäen molemmat ylimykset samppanjalasiensa ääressä tupakoimaan.
Kun he nousivat ylös lausuakseen toisilleen hyvää yötä tarttui ystävällinen, vanha marsalkka nuoren ystävänsä käsiin. „Minä tunsin sinun jalon isäsi, Sergei,” lausui hän verkalleen. „Täällä olo on sinulle aivan kuin kuolema. Sinä et ole oikea mies maanviljelijän yksitoikkoisiin toimiin. Sinä olet saanut postin tänään. Sano minulle voinko minä auttaa sinua! Minä olen liian vanha voidakseni antaa neuvoja ja neuvot eivät vaikuta tässä mitään — niin kuin tiedät. Voithan matkustaa pois pariksi vuodeksi — Pariisi on aina olemassa ja Bursakoff on miljoonan arvoinen. Sinä olet rikas ja nuori, sinun täytyy oppia unhottamaan!”
Nuori Khaminavatkan isäntä hymyili surullisesti. „Minä en ymmärrä kaikkea tätä. Tänään sain tietää, että sisareni poika Vasili Federoff on nimitetty suuriruhtinas Athanasiuksen hoviseurueeseen adjutantiksi Moskovassa. Minun sisareni Barbe on saanut Katariina-ritarikunnan punaisen nauhan hohtokivineen! Mitä tämä kaikki merkitsee? Minulla on täällä toimiala, jolla minun on työskenneltävä. Kansaraukallani täytyy olla joku suojelija, vaikka se ei olisikaan Pierren veroinen. Minä kumminkin voin opetella tekemään työtä ja mitä en voi toimia omaksi hyväkseni voinen tehdä muitten eduksi.”
Hän oli kiitollisin tuntein tarttunut vanhan ystävänsä käteen ja kun hän meni ikkunan ääreen sekä syrjään lykkäsi ikkunaverhon vapisivat hänen huulensa. Ikkunan edessä kirkkaassa valossa kohosi rukouskappeli. „Tuo pidättää minua täällä,” lausui hän juhlallisesti.
Aivan kuin odottamattoman päähänpiston vaikutuksesta käytti vanha ruhtinas tätä tilaisuutta ottaakseen lupauksen nuorelta, surumieliseltä aatelisylimykseltä. „Lupaa minulle, Sergei, ettet hätiköi, vaan koetat säilyttää hyvää sopua „kuoleman veden” partaalla.” Vanha mies näkyi ilmeisesti olevan rauhaton, sillä hän oli kuullut juopuneen Radovitschin kerskailevan sekä rohkenevan häväistä kuolleen aatelismiehen muistoa. Ja vanhus vainusi verta.
„Minä olen jo antanut sellaisen lupauksen, ruhtinas, vaikka en tiedä miksi,” vastasi nuori majuri, „vaan nyt uudistan minä lupaukseni teille, isäni vanhalle toverille ja poikavuosieni isälliselle ystävälle.”
Sergei ei voinut ajatella, että Vera Orbeleff varovaisessa hellyydessään oli kiiruhtanut erottamaan takaisin palanneen nuoren kaksintaistelijan vihollisestaan, Sergein naapurin perillisestä ja Mertvovodin tähden veljestä.
Ruhtinas Juresieff tunsi sydämensä keveämmäksi, kun hän sai nähdä totuuden nuoren miehen silmistä. „Minä voin luottaa ainoastaan sinuun, Sergei, vaan en niihin ja nyt voin nukkua rauhassa.”
Vanha ruhtinas asteli verkalleen suuria rappuja ylös ja entisten keväitten ja kesäpäiväin muistot väreilivät hänen äänessään kun hän vedottuaan vielä viimeisen kerran linnan herraan hiljaa lausui itsekseen: „tähän yksitoikkoiseen elämään on saatettava hiukan vaihtelua ja iloa. Ei saa aina olla talvi, ei, ei ...”
Hän oli kohta siirtyvä sille rannalle, missä ikuinen yö vallitsee, vaan kun hän lähti nuoren aatelismiehen luota ihmetteli hän, kuinka kaunis ja lempeä nainen sinisine, kirkkaine silmineen ja viehättävine suloineen tulisi karkoittamaan talven Sergei Dumontin sydämestä. Vanha mies näki sinä yönä harvinaisia unia.
Kun ruhtinas Juresieff seuraavana päivänä talonisännän seurassa matkusti Bratskojeen oli hän saanut Sergei Dumontin antamaan sellaisen lupauksen, että tämä kävisi ruhtinaan vieraana Bobrinezin uhkeassa maahovissa.
Venäläisen tunnetulla oveluudella antoi ruhtinas Juresieff Bursakoffille käskyjä ja määräyksiä siitä, miten linnan isännän henkeä oli suojeltava. Bursakoff viittasi kahteentoista aseilla varustettuun kasakkaan ja lausui katkerasti:
„Näitä lukuunottamatta on kaksikymmentä miestä edelläpäin tiellä. Mitään onnettomuuden tapauksia ei enää tule
uudistumaan!”
„Uskotteko! ...” alkoi hämmästynyt marsalkka puheensa, vaan keskeytti äkkiä, kun tukevavartaloinen taloudenhoitaja teki ristin merkin ja ehättihe sanomaan. „Minä en tiedä, minä en usko mitään. Se oli Jumalan tahto. Minä olen ainoastaan vaivainen syntinen ihminen.”
Ruhtinas ei voinut kuuluviin tuoda aavistuksiaan ja epäluulojaan sekä huhuja, jotka päivä päivältä muodostuivat kamalimmiksi.
Viralliset muodolliset temput suoritettiin ilman mitään esteittä asianomaisessa järjestyksessä, vaikka Bratskojen röykköiseltä pääkadulta vanhoine puukirkkoineen kurjannäköisine postiasemineen selvästi voi nähdä kenraali Andrei Radovitschin kauniin huvilan.
Vanha hekumallinen sotilas oli paksujen muurien suojaan koonnut monta voiton merkkiä useilta matkoilta onnellisemmissa maissa kaukaisen rajan tuolla puolen. „Kuoleman veden” mutka hedelmöitti keisarin adjutantin kauniit puutarhat ja salaperäistä alkuperää olevat kuvapatsaat loistivat niiden lehtevissä pensaikoissa.
Harvinaisia juttuja tiesivät talonpoikaispojat ja tytöt kertoa tämän „vapauden palatsin” hurjisteluista, jolloin pöydillä hohti pelaajien kulta ja luvattoman rakkauden huulet suutelivat vaahtoavaa sampanjaa sekä mustalaistyttöjen raivo muistutti hekumalliselle bojaarien joukkiolle, joka kokoontui pöydän ääreen, Neva-joen saarien huvituspaikoista.
Sergei Dumontilla oli ritarimainen ryhti, kun hän lausui jäähyväiset vanhalle ystävälleen ja opettajalleen ja poliisipäällikkö komensi kahdeksan santarmiaan saattamaan ruhtinas Juresieffiä hänen kotimatkallaan.
Kun he viimeistä kertaa puristivat toistensa käsiä saapui uhkea neljän rajun varsan vetämä reki kenraali Radovitschin huvilaan vievää puistoa pitkin. Ei voinut erehtyä niiden kahden miehen suhteen, jotka istuivat etumaisinna. Kenraalin kullatut olkapoletit kantoivat keisarillista kotkan kuvaa ja niin hyvin Sergei kuin hänen vieraansa nostivat hattuaan tämän valkoisen tsaarin persoonaa tarkoittavan merkin edessä. Sillä tsaarin luottamusmiehillä on osansa keisarin majesteetista.
Pari hehkuvaa silmää säteili ystävällisesti ruhtinas Juresieffin kohteliaasti tervehtäessä, sillä rouva paroonitar Radovitsch oli vielä pieni keimailija. Sergei Dumont tuskin huomasi erästä hinteloa olentoa turkkeihin puetun rouvan vieressä, sillä tytön kasvoja melkein kokonaan verhosi venäläiskuosinen paksu talvihuntu, vaan ruhtinas lausui vakavasti: „Neiti Magda kuuluu pääsiäiseen saakka jäävän tänne saadakseen tavata haavoitettua veljeään. Hänen pitäisi oikeastaan olla hovissa, sillä talvi täällä on kauheaa pitkä.”
Kun Khaminavatkan herra ajoi kotiinsa seurasivat häntä kauvas vanhan ruhtinaan ystävälliset katseet. „Aina ei ole talvi — niin toivon, kunnon Sergei,” jupisi hän itsekseen hankkiutuessaan matkaan ankarimmassa pyryilmassa.
Takaisin palaavat vieraat olivat nyt onnellisesti saapuneet kotiinsa tuoden mukanansa monta tarinaa Khaminavatkan kolkosta linnasta. Rohkeat miehet puhuivat ovista, jotka avautuivat ja sulkeutuivat ihmiskäden avutta, raskaista askelista, harvinaisista äänistä linnan huoneissa, kumeista, valittavista huokauksista ja säteileviltä valoista joita oli nähty pimeissä suojissa. Vaikka he kyllä olivat rohkeita kiitäessään arojen yli ja vaaniessaan kuljeksivia susia eli „lain turvattomia kiertolaisia” elättivät nämä Khersonin aatelismiehet kumminkin povissaan esivanhemmiltaan perittyjä taikauskon jätteitä uskoen kaikellaisia kummitusjuttuja ja yleisenä arvosteluna levisi pian miehestä mieheen: „Khaminavatkassa ei ole kaikki niin kuin olla pitäisi.” Kukaan ei kumminkaan uskaltanut lähemmin määritellä näitä outoja huhuja suoranaiseksi syytökseksi, vaan kaikkialla toistivat ihmiset uudelleen toisilleen tämän onnettoman kysymyksen: „Mitä Sergei Dumont on tekevä?”
Khaminavatkan kylän asukkaat uskalsivat mennä niin kauvas, että väittivät kummallista valoa joskus nähdyn rukouskappelista ja että yksinäiset matkustajat olivat huomanneet yksinkertaisen ristin kiviröykkiöllä, joka oli pystytetty Pierre Dumontin tapaturmapaikalle, hehkuvan tulipunaisena. Pelon valtaamat talonpojat väistivät sitä paikkaa, jossa kuolema oli riistänyt heiltä heidän rakastetun isäntänsä.
Yksinäisyyden masentava tunne jäyti Sergei Dumontin povea kun hän Bratskojesta palattuaan kuljeksi edestakaisin kirjastohuoneessaan ja ajatteli eroamistaan ruhtinas Juresieffista. Päivän tärkeät muodolliset tehtävät pakottivat häntä viimein toimittamaan jonkunmoista tarkastusta sen miehen työhuoneessa, jonka kuolema oli tehnyt hänet kahdentoista maahovin omistajaksi.
Siellä tapasi hän joukon maatiloja koskevia kirjeitä, jotka olivat jääneet vastaamatta, siellä löytyi kaikellaisia muita asiakirjoja, jotka koskivat niitä kahta tuhatta sielua, jotka Aleksanteri II:sen jalomielisyyden johdosta olivat saaneet vapautensa.
Kun nuori tilanomistaja oli lopettanut yksinäisen päivällisateriansa käski hän, että tähän asti pyhällä kunnioituksella autioiksi jätetyt huoneet olivat valaistavat. Siellä istui hän sitten velivainaansa kirjoituspöydän ääressä työskennellen ja koettaen perehtyä siihen työhön, joka oli hänen elämän urakseen määrätty — rakkauden työhön.
Ruokasalissa istui taloudenhoitaja odottaen, milloin isäntä kutsuisi häntä avukseen.
Ilta oli pimeä ja kolkko, lumihiuteet vaipuivat maahan suurin joukoin. Kesyttömät vahtikoirat oli ja päästetty irralle linnan kartanolla ja yövartijan särisevä huuto kajahteli ulkoa.
Aseilla ja muilla muistomerkeillä somistetussa huoneessa vallitsi syvin äänettömyys ja nuoren linnan isännän valtasivat rakkaat muistot siitä miehestä, jota kaikki surivat.
Äkkiä hypähti Sergei Dumont ylös. Kylmä tuulen löyhkäys tuntui huoneessa — ikkunat tärisivät — kesyttömät tataarilaiskoirat ulvoivat kartanolla. Kolkko, ontto ääni oli Sergei Dumontin suruisessa povessa kuiskaavinaan: „Tule — tule joutuin!” ääni, joka sai hänen verensä jähmettymään kauhusta. Yhdellä harppauksella oli kiihtyneessä mielentilassa oleva linnan herra puolitiessä ovea kohti.
Täällä kohtasi hän Bursakoffin aivan kalpeana ja vapisevana. Tämän vieressä seisoi muuan läpimärkä ja värisevä 10-vuotias talonpoikaispoika. „Puhu, avaa suusi!” huudahti Dumont, joka kaunistui omaa ääntään.
„Hän on lähettänyt sanan teille, Xenia, pyytäen teitä saapumaan sinne,” änkytti taloudenhoitaja. Hänen miehensä on poissa kylässä. Hän juopottelee ainakin viikonpäivät. Se mies, jota te etsitte, on siellä — postiasemalla!” Bursakoff ei uskaltanut luoda katsettaan herraansa. Mieletön kostonhimo riehui surevan veljen povessa.
„Saata poika tarjoilijan luo. Hän jääköön tänne ja on häntä kohdeltava niin kuin hän olisi minun oma poikani. Valjasta hevoset reen eteen ja ota parhaimmat hevoset. Älä hiisku kellekään halaistua sanaa! Ota mukaan kaksi päällyskappaa, aseita ja viinaa! Kuinka pitkä aika menee ennen kuin olemme siellä?”
„Me pääsemme Bratskojeen puolessa tunnissa — tunnin kuluttua olemme sikäläisellä postiasemalla,” vastasi Bursakoff.
„Missä minä olen tapaava teidät?”
„Tallirakennusten luona,” selitti Dumont. „Vaan muista, ei niin halaistua sanaa muille! Odota — ota mukaan lyhtyjä, vaan pane hevosille kulkusia.”
„Entäpä sudet?” kysyi Bursakoff.
„Ota kaikki koirat mukaan. Ne kyllä seuraavat meitä äänettä. Mene nyt!”
Viisi minuuttia myöhemmin nousi Sergei Dumont rekeen. Hän oli ottanut mukaansa metsästyspyssynsä ja hänen vyöllään olivat hänen armeijarevolverinsa. Suureen päänsuojuksella varustettuun vaippaan puettuna oli hän hiivinyt palvelijain käytävästä ulos eikä kukaan ollut huomannut hänen poistumistaan.
Rajusti hirnuen lähtivät hevoset liikkeelle eikä sanaa vaihdettu näiden kahden miehen kesken ennen kuin he olivat istutusaitauksen ulkopuolella parin virstan päässä.
„Nouse ylös ja sytytä lyhdyt,” käski Dumont, „sillä minä tahdon, että ammumme susia.” Hänen käheä äänensä ilmaisi jonkunmoista koston riemua. „Me voimme sammuttaa lyhdyt, kun saavumme rotkotielle.”
Kun taloudenhoitaja jälleen tarttui ohjaksiin lähestyi viisi aseilla varustettua kasakkaa kuin varjot heidän takanaan leviävästä pimeydestä.
„Takaisin!” huudahti Dumont.
„Ei niin, herra,” huomautti Bursakoff vakavana. „Ne voivat piiloittautua laaksoon ja tulla sitten vasta postiasemalle, kun kaikki on lopussa. Minulla on vihellinpillini muassani.”
„No olkoon menneeksi, vaan ei laukaustakaan susien karkoittamiseksi, kuuletteko miehet,” lausui Dumont ankarasti. „Käyttäkää ainoastaan ruoskianne ja sapelianne. Koirat muutoin pitävät niitä loitompana.”
Hurjaa vauhtia ryntäsi tämä pieni joukko eteenpäin sileäin lumihankien yli. Yötuuli pieksi heitä vasten silmiä ja jääti kummankin reessä istuvan miehen parran. Virmat hevoset olivat jo vainunneet susien läheisyyttä, jotka loikkivat tien kummallakin puolen kun he olivat puolivälissä onnettomaan rotkotiehen vievästä matkasta.
Nuo viisi kasakkaa oli ratsastanut nopeajuoksuisten hevosten sivulle ja ukrainilaiset lammaskoirat nostivat karkeat, keltaiset harjansa pystyyn. Niiden kiukkuiset silmät loistivat keltaisen hehkuvina synkässä yössä ja niiden kolmikulmaiset leuvat pelottavine hampaineen olivat valmiit antamaan kuolon iskun jokaiselle tungettelevalle sudelle, joka oli rohkeampi tovereitaan. Sellaisia seuralaisia lienee „hurjalla metsästäjällä” ollut muassaan.
Vasta onnettoman rotkotien jyrkänteellä teki nälkäinen susilauma hyökkäyksen rekeä vastaan. Sergei Dumont ei saanut koskaan tietää, miten nämä nälkäiset pedot karkoitettiin, mutta kaikki hänen miehensä saivat taistella kuin henkensä edestä susia loitompana pysyttääkseen. Ääntä päästämättä suuret lammaskoirat iskivät hampaansa susien kurkkuun, jolla aikaa kasakat ruoskillaan ja sapeleillaan tekivät rohkeimmat pedot taisteluun kykenemättömiksi.
Hevoset, jotka olivat pelosta pillastuneet, lensivät nuolen nopeudella alas rotkoon nähdessään tulen tuikkivan vähäiseltä postiasemalta vastaisella mäellä.
Tasangolla olevissa talonpoikaistuvissa ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä ja ainoastaan Dumont sekä Bursakoff tiesivät, että tuikkivan tulen ääressä Xenia odotti täyttääkseen sen uskollisuuden valan, jonka hän oli vannonut sille miehelle, jota hän kerran oli rakastanut.
Karkoitettujen susien ulvonta kuoli kuulumattomiin heidän takanaan, kun väsyneet hevoset läähättäen ja verta vuotavin kavioin ponnistelivat mäkeä ylös.
„Seis!” huudahti Dumont ja kutsui palvelijansa luokseen. „Neljä teistä ratsastakoon eteenpäin ja saartakoon rakennuksen. Sinä, livana, pidä ohjat käsissäsi! Bursakoff ja minä menemme sisään. Odottakaa sitten siksi kunnes annamme merkin.”
He olivat nyt aivan lähellä postiasemaa ja kun Sergei Dumont hyppäsi reestä näki hän mustan varjon häämöittävän ikkunassa. Kasvot ikkunaruutuun painettuina odotti Xenia kuulevansa hevosten kavioitten kapsetta.
Hän tiesi aivan hyvin, että ainoastaan kostonhimo voi järkevää ihmistä kehoittaa tällaisena myrskyisenä yönä lähtemään arolle, vaan hänen valtimonsa tykyttivät valtavammin kuin jos hän olisi odottanut sydämensä mielitiettyä. Hänen mieleensä muistui se voitonriemu, mitä hän oli tuntenut sinä yönä kuun valossa, jolloin hän oli ollut aatelisen rakastajansa seurassa.
Ovi aukeni kovalla räminällä, kun Sergei Dumont leppymätöntä vihaa ilmaisevin katsein hyökkäsi huoneeseen pistooli kädessä Bursakoffin seurassa.
Kaksi päihtynyttä talonpoikaa loikoi suullaan lampaan nahkalla eräässä loukossa, pari lasta nukkui suuren uunin päällä ja eräässä toisessa loukossa heikosti valaisevan kynttilän valossa istui vanha juutalainen Moschka, ympäri kuljeksiva rihkamakauppias, erään ilkeän näköisen talonpojan seurassa viinapullon ääressä.
Dumont riensi pistooli kädessä Xenian luo. „Missä? Missä?” huudahti hän karkealla äänellä ja kun nainen nosti ylös pyöreän kätensä lausui hän: „Tuo mies se on, vangitkaa hän!” Kauhistuksesta huudahtaen hypähti hämmästynyt roisto ylös ja ryykäsi huoneen takaseinällä olevasta ovesta ulos kadoten rotkoon päin. Bursakoff pisti jälleen pistoolinsa vyölleen.
Dumont riensi pakolaisen kintereillä ja kasakat kannustivat hevosiaan jyrkännettä kohti. „Älkää ampuko! Minä tahdon saada hänet elävänä kiinni!” huusi aatelisylimys kauhusta mielettömäksi tulemaisillaan olevan konnan paetessa kostajan takaa ajamana.
Maa tömisi raskaitten askelten kiireisestä lennosta. Susien haavoittamat lammaskoirat, olivat saaneet maistaa verta, hyökkäsivät avoissa kidoin rotkotietä kohti.
Kuului kauheaa parkumista — rajua murinaa — taistelun sekavaa temmellystä, mikä ilmaisi turhaa, mieletöntä ottelua hengestä ja elämästä raivostuneitten petojen käsissä.
Viisi minuuttia ehti kulua ennen kuin Pierre Dumontin kostajat muutamien joutuin sytytettyjen tulisoihtujen valossa saapuivat laakson pohjaan.
Siellä löydettiin ainoastaan muodoton, kauhea läjä, niin rikki revitty, että sitä oli vaikea tuntea ihmisjäännökseksi, sillä kasakat olivat kellottaneet villejä koiria takaa ajamaan karkuria ja näiden terävät hampaat olivat liiankin hyvin totelleet tätä kehotusta.
Sergei Dumont palasi ahdistetuin sydämin takaisin postiasemalle, jossa hän nosti ylös pyörtyneen Xenian ja kantoi hänet siihen osaan tupaa, joka muodosti hänen rypysijansa. Tuntia myöhemmin ajoi Khaminavatkan omistaja Bursakoffin ja kolmen kasakan seurassa jälleen laakson poikki.
Kaksi miestä oli jätetty postiasemalle uskollisen naisen turvaksi kunnes taloudenhoitaja seuraavana päivänä saapuisi takaisin ja veisi hänet lapsineen linnaan, jossa he vastaisuudessa tulisivat samaan suojaa.
Ankarasti nyyhkyttäen oli Xenia ilmoittanut vaarallisen salaisuutensa. Hän oli Arkadius Radovitschin nähnyt usein antavan kuolleelle roistolle rahaa ja juutalainen kaupustelija Moschka oli kuljettanut hänen tietoonsa monta salaista tiedonantoa. Aina Pierre Dumontin kuolemasta saakka oli se mies, jonka äsken Khaminavatkan kesyttömimmät koirat olivat palasiksi repineet, hurvitellut saamiaan ruplia koettaen viinaan hukuttaa omantuntonsa tuskia. Hän oli hankkinut itselleen oikeuden saada osan Arkadiuksen ruplista.
Vanha juutalaiskaupustelija oli pimeässä luikkinut tiehensä ennen kuin häntä tarkoin etsittiin kaikkialta postiasemalla. „Minun mieheni ei tiedä mitään,” nyyhkytti Xenia, „hän ainoastaan tahtoi, että se konna hurvitteli rahansa täällä meillä saipa hän niitä keltä hyvänsä ja niin hiiviskeli murhaaja täällä kun tiesi, ettei häntä täällä ilmiannettaisi ... Mitä Moschkaan tulee, niin juutalaiset eivät koskaan ilmaise salaisuuksiaan. Pelko sitä paitsi on sulkeva hänen suunsa, vaan sen roikaleen kuoltua en minä enää voi jäädä tänne. Mieheni ruoskisi minut kuolijaaksi! Älkää sanoko mitään, armollinen herra, älkää sanoko mitään! Sitä pidetään vaan tavallisena sattumana. Kuinka monta pyhiinvaeltaja-raukkaa, kuinka monta tuntematonta talonpoikaa eivätkö kauheat koirat ole rikki repineet arolla! Antakaa minulle ja pojilleni koti Khaminavatkassa! Minä tahdon olla teidän orjanne ja kenties jonakin päivänä voin tuon kamalan murhan eri säikeet saada selville. Talonpoikaisvaimo voi tässä olla suurena apuna.”
Xenia suuteli lämpimästi aatelismiehen kättä kun tämä läksi matkalle. „Muista,” lausui Dumont ystävällisesti, „että sinä saat asua Khaminavatkassa koko elämänaikasi ja minä olen pitävä huolta pikku pojistasi.”
Väsyneet hevoset hölkkäsivät verkalleen alas mäkeä laaksoa kohti, sillä myrsky riehui heidän takanaan. Sergei Dumont varustautui vastaan ottamaan odottavia susia ajaessaan ohi sen paikan, jossa hänen veljensä oli joutunut salaperäisen kuoleman uhriksi. Hänen tarkoituksensa oli ollut viedä tuo epäluulonalainen mies muassaan Khaminavatkaan ja sitten edeltäpäin urkittuaan Xenian salaisuuden pelottamalla pakottaa konnaa ilmoittamaan koko totuuden. Mutta ihminen päättää ja Jumala säätää. Nyt oli myöhäistä ruveta murhaajaa ahdistelemaan kyselemisillä.
Kaikki toiveet todistuksien käsiin saamisesta olivat rauenneet iäksi. Nyt oli hän kumminkin vakuutettu siitä, että kavalia vehkeitä oli harjoitettu. Kenties oli tielle rakennettu pyydys eli silaremmit salaisesti poikki leikattu tai ajokaluille tehty muuta ilkivaltaa.
Näille luuloille ei ollut mitään muuta varmaa tukea kuin vastahakoiset Orloff-rotuiset hevoset, joiden hyvä muisto kielsi niitä mielisuosiolla lähestymästä tätä onnettomuuspaikkaa, ja tuon äänettömän kappaleiksi revityn konnan ikipäiviksi suljetut huulet, jonka ruumiin kasakat päivän valjetessa hautasivat erityiseen yksinäiseen paikkaan arolla.
Ne kolme kasakkaa, jotka olivat muassa, saivat nyt käyttää kiväärejään ja pistoolejaan susien karkoittamiseksi ja niin hyvin Dumontin kuin taloudenhoitajan täytyi turvautua ampuma-aseisiinsa jos mieli raivata itselleen tietä takaisin Khaminavatkaan.
Lyhtyjen häikäisevä valo oli hyvänä apuna susien karkoittamiseksi, jotka lumisella arolla ahdistivat rekeä kunnes Dumontin omassa kylässä havahtuvat koirat kiiruhtivat Dumontin jälella olevia koiria auttamaan. Oli ollut kuuma ottelu ja susi tänä ankarana tuiskuyönä oli herra arolla.
Kun reki puolenyön jälestä pysähtyi linnan takakartanolla kutsui Dumont miehensä luokseen. „Ei sanaakaan kellekään siitä, mitä yöllä on tapahtunut!” sanoi hän. „Kukin teistä on saava kaksikymmentä ruplaa, kun te huomenna tulette takaisin Xenian ja hänen molempien poikiensa kanssa!”
Sergei Dumont oli taassn turvassa omassa huoneessaan, kun hän tarttui kunnon Bursakoffin käteen. „Mene nyt levolle, hyvä ystävä. Matkusta huomenna sinne takaisin ja tuo tänne vaimo tavaroineen. Viidenkymmenen ruplan seteli on heti sulkeva hänen miehensä suun. Mitä muutoin meidän hommaamme tulee, niin on se ilmeisesti Jumalan tarkoitus, että koko tämä salaperäinen surullinen juttu haudataan hiljaisuudessa. Me tulimme liian myöhään.”
Kun Sergei laski väsyneen päänsä tyynylle jupisi hän: „Arkadius Radovitsch on ainoastaan puolihullu juoppo. Hän lienee kumminkin suunnitellut tuon salakavalan hankkeen, vaan paroonia — kenraalia — ei voisi epäillä yöllisen murhan toimeenpanijaksi!”
Hänestä tuntui kuin huokaus olisi kuulunut hänen korvissaan ja keskellä yötä havahtui hän tuntiessaan ikäänkuin joku rakastava käsi olisi sivellyt hänen päätään.
Hän hyökkäsi ylös vuoteeltaan, sytytti kynttilän ja valvoi kunnes päivä valkeni, sillä hurskaana oikeauskoisena tuntui hänestä kuin rakas vainaja olisi ollut hänen luonansa. Veljensä valokuvan ääressä, joka katseli häntä seinältä, lankesi hän polvilleen ja rukoili hänen sielunsa rauhan puolesta, sillä nyt oli hänen salaperäinen murhansa kostettu hirveällä tavalla.
Tämä harmaa talviaamu näki hänen nukkuvan väsymyksestä vielä kaavan sen jälestä kun Bursakoff jo oli matkalla postiasemalle noutamaan Xeniaa rauhaisaan ja ylellisyyttä täynnä olevaan kotiin. Useita tuntia kului ennenkuin linnanisäntä päätti haudata koko jutun omaan poveensa eikä turhilla huolilla häiritä vanhan sisarensa rauhaa.
Itsepäisellä päättäväisyydellä kulutti hänen ylhäisyytensä Sergei Dumont työntekoon ja odotti turhaan päivä päivältä, että kadonneen miehen johdosta ryhdyttäisiin joihinkin urkkimisiin tai että verikoston takana piilevä vihollinen antaisi elon merkkejä olemassa olostaan. Kaksi viikkoa oli jo kulunut siitä tapahtumasta, jolloin kamala kosto oli saavuttanut palkatun murhaajan, kun Xenia, jonka punoittavat posket ilmaisivat, että hän oli onnellinen ja tyytyväinen entisessä lapsuuden kodissaan, hiivi siihen huoneeseen, missä Sergei työskenteli velivainajansa paperien ääressä.
Alas luoduin katsein laski tämä uskollinen nainen kahdenkymmenen ruplan setelin isäntänsä kirjoituspöydälle. „Mieheni on käynyt täällä minua tapaamassa,” lausui hän. „Hän jätti tämän minulle Arkadius Radovitschin puolesta, joka haluaa, että menisin Bratskojeen hänen puheilleen. Mitä on minun tehtävä?" Hän oli kalpea pelosta. „Ne tappavat minut!” änkytti hän.
„Xenia!” vastasi hänen isäntänsä vakavasti. „Jos sinä joskus lähdet Khaminavathasta, olet sinä hukassa. Käske taloudenhoitajaa tulemaan tänne. Sinun pitää jäädä tänne eli kylään. Minä en tahdo tietää sen enempää ja sinä ainoastaan menettäisit henkesi. Ne tahtovat vain tietää — oman turvallisuutensa takia, miten sille konnalle on käynyt. Jumalan kosto voi vielä kohdata. Minä tahdon suojella sinua vaikkapa oman henkeni uhalla. Muista se, äläkä ole mistään milläsikään.”
Tuntia myöhemmin saattoi taloudenhoitaja nöyrän postiasemanhoitajan linnan alueelta. Hänen keskustelunsa linnan isännän kanssa oli ratkaiseva Xenian ja hänen lastensa tulevaisuuden suhteen.
„Muista, Anton Antonovitsch,” lausui Sergei Dumont terävästi. „Sinä olet pieksänyt vaimosi puolikuolijaaksi ja olet antanut lastesi nähdä nälkää. Sinä saat kerran vuodessa pääsiäisen aikaan tavata niitä taloudenhoitajan asunnossa. Tässä on sinulle sata ruplaa, vaan älä unhota, että meidän koirillamme on terävät hampaat ... Minä olen kuullut, että sinä myyt luvatonta, verotonta viinaa. Onko sinulla halu menettää postiaseman hoitajan paikka?”
Kun tämä matelevan nöyrä konna oli saapunut istutusmaiden rajalle ja näki taloudenhoitajan poistuvan kääntyi hän taakseenpäin ja pui nyrkkiä.
„Minä tiedän, kenen köysi se oli, joka paiskasi sinun veljesi kallion rotkon pohjaan,” lausui hän puoliääneen, „ja se päivä on valkeneva, jolloin sinulle on käyvä samalla tavoin.” Mutta yhtä välinpitämätönnä ja mitään tietämättä vihamiehensä valoista palasi Sergei Dumont jälleen työhönsä. Kolkot talvipäivät kuluivat ja hankkivat Sergeille tuhannen eri hommaa. Illat kulutti hän taloudenhoitaja Bursakoffin kanssa ja koetti hänen avullaan ratkaista niitä hyvin mutkallisia kysymyksiä, jotka aiheutuivat orjien vapauttamisesta! Mutta Sergei Dumontilla oli yksinäisyydessään muitakin tehtäviä kuin pitää huolta alustalaisistaan. Talven kuluessa oli hän kunnioittavalla kädellä tarkastanut kaikkia ylhäisen aatelissukunsa muistoja.
Hän oli käynyt tämän suurenmoisen rakennuksen joka loukossa ja tomun täyttämissä huoneissa kolmannen kerroksen galleriosastossa, joita Pietari Suuren aikana nimitettiin naisten asunnoksi. Hänen ihmettelyään herättivät tänne unhotuksiin jääneet rikkaudet, useat omituiset kadonneen kauneuden muistot ja kaikki, mitä aika oli koonnut eli hävittänyt näiden arojen elämän vaihteissa.
Turhaan oli Chucinka koettanut kieltäytyä jättämästä avaimia isännälleenkään. Siitä huolimatta kaunis Anna Ivanovna veti vasun toisensa perästä päivän valoon, vanha emännöitsijä murisi: „Seitsemänkymmentä vuotta olen minä täällä nähnyt auringon nousevan taivaan rannalle, vaan parooni Pierre ei koskaan pyytänyt minulta ainoatakaan avainta.”
Bursakoff koetti turhaan opastaa nuorta herraansa perehtymään vanhan linnan muinaistaruihin. Hän oli ainoastaan pari vuotta iällisempi isäntäänsä ja oli nuoruutensa ja miehuutensa ajan asunut taloudenhoitajan asunnossa linnanalueen ulkopuolella perien isänsä jälestä tämän toimen.
Suuri pronssikello riippui taloudenhoitajan kauniin huoneuston edustalla, mikä huoneusto sisälsi sekä asuin- että konttorihuoneet. Tämän kellon soitolla kumpikin Bursakoff, sekä isä että poika, olivat kello 4 aikaan aamulla herättäneet läheisen kylän asukkaat seitsemänkymmenen vuoden kuluessa. Joka ilta kello kymmenen olivat he samovaarin eli teekeittiön ääressä suuressa ruokasalissa saaneet määräyksiä seuraavaa päivää varten.
Eräänä päivänä, kun Sergei Dumont tarkasti paria komeasti koristettua huonetta linnan itäisessä osassa ilma-aukon ja korkean kattokäytävän varjossa keksi hän vähäisen taitavasti piiloitetun salaoven, jonka peitoksi oli suuri mahognipuinen kaappi seinälle asetettu.
Tyrkättyään ovea voimakkaasti väistyi se syrjään ja oviaukosta esiin tunkeutuva ilma oli niin ummehtunutta, että hänen oli joutuin takaisin peräydyttävä hetkiseksi. Hänen uteliaisuutensa oli kumminkin herännyt, jonka vuoksi hän astui ovesta sisään ja havaitsi, että ulkoseinäin puolella ei ollut mitään ikkunoita, jota paitsi pitkin sisäseiniä johtavassa käytävässä ei ollut ovia ja koko tämä rakennusjärjestelmä hyvin taitavasti salasi muutamien huoneiden olemassaolon kolmannen kerroksen itäisellä sivulla. Kun hän tarkasti kattoa, keksi hän kolme pyöreää pientä aukkoa kattolistassa leveäin ulospäin pistäväin kattokoristeitten suojassa, jotka jo aikoja sitten arolta tuulen muassa kulkenut hieta oli peittänyt melkein näkymättömiin ja joita nyt verhosi huurteinen jääkuori.
Kun linnan herra oli noutanut kynttilän ei viipynyt kauan ennenkuin hän oli näissä salaisissa huoneissa. Hän oli huolellisesti sulkenut oven ja uteliaisuutensa ajoi hänet pariin huoneeseen, jotka olivat täynnä vanhain huonekalujen jäännöksiä. Hän ihmetteli, miten näiden huoneiden olemassaolo oli voinut pysyä niin salassa.
„Kenties tämä on ollut turvapaikka, jossa salaisia perheasioita on voitu puheeksi ottaa tarvitsematta peljätä urkkijoita ja vieraita korvia.”
Kylmä, raikas ilma virtasi sisään ikkunoista, jotka hän oli avannut viereisissä huoneissa, hän kiiruhti saattamaan tarkastuksensa loppuun.
Toisen huoneen seinällä riippui lahoova taulu. Sergei otti sen seinältä ja vei sen muassaan näistä salaisista huoneista, joihin vievän oven hän sitten sulki huolellisesti ja pani myöskin kaapin lukkoon.
„Tämä on minun salaisuudekseni,” lausui hän itsekseen, kun hän otti kaapin ovelta vanhan kullatun avaimen ja himmenevän päivän valossa katseli vaalennutta taulua, jossa epäselvästi nähtiin naisen kasvot, joita lempeät säteilevät silmät vieläkin sulostuttivat.
„Oi! Täällä ei ole aina talvi vallinnut!” huudahti tämä yksinäinen mies. „Ja rakkaus on kuljettanut kerran tämän naisen salattuun onnelaansa. Unhotetut kasvojen piirteet, vaan nainen, jolla oli sydän paikallaan, sillä hän rakasti ja kärsi, miksikä muutoin tämä vankila katon rajassa!”
Useain päivien kuluessa nuori aatelisylimys tuon tuostakin silmäili epäselväin, haalistuneitten kasvojen liikuttavaa suloa.
„Hän oli nuori ja kaunis, liian nuori nähdäkseen rakkauden ruusujen kelmenevän. Kunpa hän olisi kuollut silloin, jolloin hänen unelmansa onnesta ja rakkaudesta vielä olivat häiritsemättä!” ajatteli Sergei heittäessään tämän nyt arvottoman taulun liekkien uhriksi ja tehden sen lupauksen, ettei hän salaisuudestaan kerro kellekään.
Ei Bursakoffkaan saanut mitään tietää tästä löydöstä, kun hän palasi eräältä matkalta Tambovista. Molempien huoneitten ulkoseinät oli niin taitavani tehty eli muodosteltu että niiden olemassaoloa ei kukaan huomannut. Vaan oliko pelko, mustasukkaisuus eli joku muu pakko ollut syynä tämän turvapaikan valitsemiseen, sitä ei nuori ylimys saanut koskaan tietää, sillä vainajat olivat ikiajoiksi vieneet salaisuutensa muassaan hautaan.
Sergei Dumontissa herättivät levottomuutta muutamat harvinaiset tiedonannot, joita taloudenhoitaja oli tuonut matkaltaan. Kun epäiltiin postivirkamieniä Bratskojessa, useampi niistä oli mahtavien Radovitschien lahjottavissa, lähetettiin nuoren ylimyksen tärkeimmät kirjeet armolliselle rouva Fedoroffille Elisabetgradiin, ja vankkavartaloisella taloudenhoitajalla oli tukuttain kirjeitä ja tiedonantoja, kun hänen kevyt kolmivaljakkonsa seisahtui linnan portilla.
Ennenkuin hän oli esiin tuonut rouva Barben useat terveiset ja neuvot kertoi Bursakoff vakavan näköisenä erään tärkeän
havainnon.
„Anton Antonovitsch, Xenian arvoton puoliso, on ottanut toisen vaimon toistaiseksi Radovitschien kylästä ja minä olen saanut tietää eräältä uskolliselta naisurkkijalta, joka minun käytettävissäni jo on ollut kauvemman aikaa, että tämä vaimo on sen miehen sisar, jonka meidän villit koiramme repivät kappaleiksi sinä kamalana yönä. Postiaseman hoitaja vannoo kauheasti kostavansa sen, että te olette suonut turvapaikan hänen vaimolleen täällä. — Ja joka viikko toisensa perästä, saapuu tuo hullu Arkadius Radovitsch niityllä sijaitseviin talonpoikaistaloihin sekä hiivii keskustelemaan Antonin kanssa. Ne uskovat, että te olette vangiksi ottaneet Antonin toisen tai nykyisen vaimon veljen, että hän ilmi antaisi Radovitschien vehkeet, sillä he eivät tiedä, että hän on kuollut. Vanha Moschka on niinikään nähty kiertelevän meidän kylissämme parin viikon päivät hyvin varustettuna rahoilla viinan ostoa varten, jota hän on auliisti tukkinut Antonovitschillekin.
„Kuinka olet kaiken tämän saanut tietoosi, Nikolai?” kysyi hänen isäntänsä synkkämielisenä.
„Minun ja Marikan pitäisi mennä naimisiin,” tunnusti taloudenhoitaja punastuen. „Te tunnette — — — sen kauniin tytön tuolla pienessä kylässä niityllä — hän on niin hyvä ja uskollinen minua kohtaan ... Jumalan tähden, armollinen herra, olkaa varovainen; niillä on pahaa mielessä teidän suhteenne. Minä tulen tarkoin pitämään silmällä, ettette yksinänne ratsasta arolle.”
Sergei Dumont käveli kiivaasti lattialla edestakaisin. „Vai niin. Ne eivät siis tiedä, että tämä mies on kuollut. Se voipi kyllä olla totta! Vanha Moschka hiivi ulos etumaisesta ovesta — ja Xenia vaikenee kuin muuri. Niiden ei pidä koskaan saada tietää mitään koko tapahtumasta. Minä kiitän sinua — ja Marika on saava uhkeimman morsiuspuvun koko Khersonissa!” He juttelivat vielä kauvan, millä tavoin vihaa uhkuvan naapuriperheen aikeet saataisiin ehkäistyiksi.
Tuntia myöhemmin erosivat nämä molemmat miehet ja yksin jäätyään aukaisi linnan herra saapuneet sähkösanomat ja kirjeet. Viimeinen kirje sai hänet yht’äkkiä hypähtämään ylös. „Vera Orbeleff!” huudahti hän.
Hän käsitti sen tarkoituksen, joka oli aikaansaanut, että tämä loistava tähti Pietarin talvitaivaalla oli lähettänyt kirjeen hänen jalosukuinen sisarensa välityksellä.
Kun hän oli lukenut kirjeen neljä sivua synkistyi hänen otsansa ja hän pudotti kirjeen lattialle. „Ellen minä olisi täällä syntynyt — ellei Khaminavatkassa olisi rakkaat sukulaisvainajani haudattu — möisin minä sen ja muuttaisin perheen kaiken muun omaisuuden toisille maatiloille.” Vaan näin lausui hän turhaan, sillä ikkunastaan näki hän perheen kappelin. „Pierre, minun äitini, minun isäni — ne lepäävät siellä; — ei, minä en koskaan voi lähteä Mertvovodista, sen vannon.”
Hän istuutui jälleen ia mietti sen naisen lähettämiä tietoja, joka nyt oli mahtavimpia koko Venäjällä, sotaministerin, varsin vaikutusvoimaisen ja rikkaan virkamiehen lemmikki. Hän luki uudelleen hänen kirjeensä.
„Vera Orbeleff on kaunis keijukainen,” ajatteli hän. „Nyt käsitän minä, miksikä luutnantti Ivan Radovitsch kävi Vasili Federoffin luona Moskovassa tekemässä sovinnon kaksintaistelusta aiheutuneen pahan välin johdosta. Kaiken tämän on hänen valtioviisautensa aikaan saanut!”
Kirje sisälsi myöskin vakavia tiedonantoja hullusta Radovitschista, Arkadiuksesta, joka oli koko paikkakunnan kauhistus. Rohkea hovikaunotar varoitti häntä leppymättömästä vihollisestaan ja rappiolle joutuneen aatelistuhlarin tulisesta vihasta.
„Te olette pitäneet lupauksenne,” kirjoitti hän, „ja minun pitää pyytää teitä olemaan varuillanne tämän miehen suhteen. Hän ei häikäile mitään. Koko tässä surullisessa jutussa on ainoastaan yksi ainoa valopilkku. Näiden molempien nuorten kaksintaistelijain riidan päättyminen oli Magda Radovitschin ansio, sillä hän lähetti kirjeen veljelleen, joka sen näytti minulle. Ensi talvena pitäisi Magdasta tehtämän hovineiti ja hänellä on kerrassaan enkelin sydän. Hän on lempeä rauhan ja rakkauden henki. Jotta voisitte tuntea hänet, vihollisenne tyttären, lähetän minä teille hänen valokuvansa, jonka olen saanut hänen veljeltään ... Ja nyt, nuoren Vasilin takia koettakaa pitää rauhaa Mertvovodin rannalla. Minä itse olen käyvä siellä luonanne kun ruusut ihmeellisellä arollanne alkavat puhjeta nuppuihin. Vaan siihen saakka varokaa itseänne Arkadius Radovitschiltä; — minä olen valvova teidän puolestanne ja suojeleva teitä. Kaikki muu riippuu itsestänne. Viimeinen sanani on: se oli Magda, joka kirjoitti minulle, että varoittaisin teitä hänen puoli-hullun setänsä vehkeiltä — älkää koskaan menkö yksinänne arolle! Minä kyllä tiedän, että te ette ole luonnostanne pelkuri, vaan minä saatan teidän tietoonne, vihollisenne jalon tyttären sydämmelliset sanat ainoastaan estääkseni uuden salaperäisen tapaturman tapahtumista.”
Sergei Dumont aukaisi syrjään unohtamansa käärön ja yksin ylpeäin esi-isäinsä salissa katseli hän vihamiehensä tyttären miellyttäviä kasvoja. „Kuoleman veden tähti,” jupisi hän. „Minä tahdon kerran nähdä nämä kasvot ja kiittää häntä hänen sanoistaan, jotka ovat saapuneet rauhan valkoisilla siivillä.”
Ja hän lausui hiljaa ruhtinas Juresieffin sanat: „Talvi ei ole aina vallitseva, Sergei!”
Myöhään yöllä kuuli hänen kamaripalvelijansa hänen raskaita, kajahtavia askeliaan suuresta salista ja jos muuan nuori tyttö olisi silmäillyt ulos neitseellisestä kammiostaan tänä kolkkona talviyönä „kuoleman veden” toiselle puolelle, olisi hän nähnyt valoa gootilaistyyliin muovaellusta linnan ikkunaata, josta hänen perheensä vihamies loi katseensa tumman virran yli painaen hänen kuvaansa sydäntään vastaan. Sergei oli joutunut äkillisen, intohimoisen mielikuvituksen valtaan.
„Missä minä olen nähnyt nämä silmät ennen?” lausui hän hiljaa itsekseen mennessään vuoteelleen hetkiseksi nukkumaan ja samalla muistui hänen mieleensä tuntemattoman kauniin naisen kuva — kuningattaren siinä salaisessa tyyssijassa, jonka olemassaolo oli ainoastaan hänelle tunnettu.
„Sama! Sama!” — huudahti hän ja hän vaipui unen helmaan jupisten: „Talvea ei ole iäti kestävä.”
Viimeinkin saapui kevät tenhovoimineen ja „kuoleman veden” varrella oli vallinnut kaksi kuukautta kestänyt hautova rauha. Sergei Dumont oli kuullut kerrottavan, että nuori Preobrajenskin kaartin kaksintaistelija oli käynyt paikkakunnalla ja sitten matkustanut Kieviin, sillä valpas Bursakoff lähetti salaa erään luotettavan pojan joka päivä Bratskojeen, mikä sijaitsi ainoastaan noin 8 virstan päässä, ja koko ilveksen kekseliäisyydellään piti silmällä Arkadius Radovitschin liikkeitä.
Näinä levon kuukausina oli Xenia, postiasemalta kotoisin oleva entinen orjatar, jälleen muuttunut täyteläiseksi, kukoistavaksi kaunottareksi ja hiljaa hyräillen istui hän lapsineen ompeluksensa ääressä, johtaen ompelijattarien töitä.
Rehellinen BursakofF vei hänet usein syrjemmälle neuvoitellakseen hänen kanssaan salaperäisten vihollisten pienimmistäkin liikkeistä, vaan kaikki oli nyt niin rauhallista, sillä kymmenen aseellista kasakkaa vartioi linnaa ja joka kerran kun linnan herra ratsasti eli ajoi vainioille, missä työt nyt olivat täydessä käynnissä, seurasi aina joukko urhoollisimpia ratsastavia miehiä hänen kintereillään.
Kaukaisessa Pietarissa piti Vera Orbeleff, jonka tulinen sydän tykytti silkin ja pitsien verhoamana, tarkoin silmällä kumpaakin kilpailevaa nuorta aatelismiestä.
Hän tunsi itsensä onnelliseksi, sillä mahtava sotaministeri oli lausunut sellaisen viittauksen, että kaikista riidoista kummankin nuoren kilpailevissa rykmenteissä palvelevan upseerin oli loppu tehtävä. „Pitäkää varanne, nuoret miehet, ettei, jos henkenne on teille kallis, mitään sopimatonta tapahdu. Minä en unhota koskaan!” oli hän uhaten sanonut. Ja nuorten upseerien täytyi totella häntä.
Intohimoinen Vera kummasteli Sergein kylmiä ja hyvin punnittuja lauseita, joissa hän esiin toi kiitollisuutensa häntä kohtaan.
„Jos hänellä kumminkin olisi sydän — niin — kenties joku keino olisi käytettävissä” — vaan kesän kuningatar väärin käsitti sitä miestä, joka nyt usein ratsasti pitkin Mertvovodia silmäillen Radovitschien puutarhoja, joissa kevään hennot lehdet alkoivat viheriään pukea viehättäviä puita. Hänen tietämättään oli kevät lumousvoimallaan kietonut myöskin hänet kahleisiinsa.
Pääsiäisen iloinen aika lähestyi ja Venäjän hurskaat talonpojat toivoivat, että seitsemän viikkoa kestäneestä ankarasta paastosta tulisi viimeinkin loppu. Linnan puistossa ja tarhoissa joukko vanhoja ukkoja, poikia, tyttöjä ja naisia laulaen hääri työn toimissa ja vapauteensa lasketut lehmät ammuivat, lampaat määkivät sekä hevoset hirnuivat kaikkialla raikkaassa ilmassa.
Sergei Dumontin vakavia kasvoja valaisi hymy, sillä työssä, siunatussa työssä oli hän viimeinkin löytänyt lohdutuksensa ja varjot olivat kadonneet hänen otsaltaan kuunnellessaan kevään riemuääniä.
Päivät kuluivat monenlaisissa toimissa kunnes pääsiäisen aattoilta viimeinkin vei hartaat ihmisjoukot viidellä kupoolilla koristettaan Bratskojen kirkkoon. Esi-isäinsä tapojen uskollisena noudattajana ratsasti myöskin nuori bojaari iltahämärässä Bratakojeen yhtyäkseen hurskaisiin oikeauskoisiin ja osaa ottaakseen, niiden yhteiseen yön valvontaan
pimeähkössä kirkossa.
Edellisenä vuonna oli Sergei Pietarissa suuren Isakin kirkon synkässä pimeydessä odottanut ensimmäisen valon sytyttämistä, kellojen soittoa ja laulua, joka ilmoitti, että Vapahtaja oli noussut ylös kuolleista.
Noin tusinan suuren linnan omistajana vartosi hän nyt tässä vähäisessä kirkossa, joka kuhisi täynnä mustapukuisia hunnutettuja naisia, rukoilevia talonpoikia, tämän maailman halvimpain joukossa hartaasti kylän papin ja hänen apulaistensa esiin ilmestymistä. Sergei Dumont oli eronnut uskollisesta vartijastaan, aina huolellisesta Bursakoffista. Hän oli yksin, sillä hänen kasakkansa olivat vahakynttilät käsissä tunkeutuneet tiheimpään väkiryhmään kukin ollakseen ensimmäinen, joka puoliyön aikana saisi nähdä pyhät valot sytytettävän.
Ihmistungos oli työntänyt nuoren ylimyksen kirkon erääseen loukkoon ja hänen ajatuksensa harhailivat kaukana näistä nöyristä rukoilevista.
Hänen tunteensa liikkuivat Khaminavatkan kappelissa, jossa hänen rakkaat sukulaisensa lepäsivät, kun hän yht’äkkiä muisti, että hänen velvollisuutensa oli lähettää vaunut noutamaan kylän pappia Khaminavatkaan siunaamaan runsaita pääsiäisruokia vanhassa linnassa. „Minä voin ratsastaa kotiin kasakkain seurassa,” ajatteli hän, „antaa Bursakoffin kyyditä pappia vaunuillani.” Hän oli kokonaan unhottanut vanhat vihamiehensä Radovitschit, kun odottamatta muuan käskevä ääni hänen läheisyydessään muistutti häntä, että kenraali Andrei Radovitsch, ylpeä keisarillinen adjutantti, oli saapuvilla.
„Nyt on Jumalan rauha! Hänen huoneeseensa sopivat kaikki,” ajatteli nuori ylimys kun hän väkitungoksen läpi raivasi itselleen tietä erään alttarin luo tämän vaatimattoman kirkon toisella puolella lähellä ovea.
Vieno valo, vähäinen tuike levisi siellä vähäisestä vahakynttilästä. Edellisen vuoden loistavat juhlamenot muistuivat hänen mieleensä, sillä hän voi, vaikka heikosti, eroittaa erään polvistuvan naisolennon miellyttävät piirteet.
Täällä ei ollut mitään kullattuja pyhimysten kuvia, ei äärettömän kallisarvoisia malakiittipatsaita, ei pyhimysten kuvia sisältäviä lippaita, ei raskaita kultaisia lamppuja, ei tukevia hopeasta tehtyjä alttarin kaiteita eikä kultaovia. Täällä vallitsi ainoastaan nöyrä vaatimattomuus.
Täällä ei nähty ainoatakaan suuriruhtinatarta, ei polvistuvia ruhtinattaria, ei kullalla kirjaeltuja kenraaliryhmiä, ei tanssipukuun puettuja hovikaunottaria tummien päällysvaatteitten verhoamina.
„Jumala on tämän talonpoikaistytön lähellä, joka polvistuu minun jalkaini juuressa,” ajatteli hän, „yhtä hyvin kuin siinä komeassa temppelissä, jossa keisari polvistuu.” Rauhallinen, pyhä juhlahetki, teeskentelemättömät sydämmet, jotka sykkivät ja odottivat hänen ympärillään ja seurakunnan hartaus täyttivät hänen sydämmensä levollisilla tunteilla.
Hän unhotti kaiken vihan ja vainon ja osotti Jumalan pyhän alttarin ääressä valoa, elämää ja uutta rakkautta.
Kellot kilisivät tuolla ylhäällä, laulu alkoi kajahdella ja kynttilät sytytettiin kuorissa. „Kristos voskrés,” (Kristus on ylös
noussut) ilmoittivat tämän pienen kaupungin kaikki kellot ja uljas soturi kumarsi päätään sytyttääkseen vahakynttilänsä sen kynttilän avulla, jonka hänelle ojensi nainen, joka nyt oli noussut ylös polviltaan. Juhlallisesti kajahteleva riemuitseva soitto tenhosi joka sydämen.
„Kristos voskrés,” lausui suloinen, vieno ääni hänen sivullaan, ja aatelisylimys, jonka sydämmeen naisen kuva oli kätketty, näki vihollisensa tyttären „Mertvovodin tähden” kauniit kasvot.
He olivat kahden kesken kirkon perimmässä sopessa ja äkillisen mielenliikutuksen valtaamana vastasi Sergei Dumont. „No istiné voskrés” (Kristus on totisesti ylösnoussut.)
He olivat toisilleen lausuneet ne sanat, jotka muutamiksi lyhyiksi silmänräpäyksiksi yhdistivät heidän sydämmensä — pyhän tervehdyksen: „Kristus on ylösnoussut... Hän on totisesti ylösnoussut.”
Ne saivat rakkauden yht’äkkiä leimahtamaan liekkiinsä.
Nämä kauniit, rukoilevat silmät hurmasivat häntä! Kesä jo vallitsi hänen sydämmessään, kun hän oikeauskoisella hartautta uhkuvalla tervehdyksellä suuteli häntä molemmille poskille.
Sitten intohimoisen tunteen valtaamana painoi hän huulensa hänen huulilleen ja kuiskasi: „Armas lemmitty! Rauhan ja rakkauden enkeli!”
Ennenkuin Sergei Dumont ehti rauhoittua seisoivat he vierekkäin pimeässä, sillä vahakynttilät olivat pudonneet maahan heidän vapisevista käsistään. Kuoripoikain pieni joukko oli jo alkanut kiertokulkunsa kirkossa ja niiden edellä kulki parrakas kylän pappi.
Tulisoihdut hulmusivat, vahakynttilät tuikkivat kaikkialta ja iloisia huudahduksia kuului joka taholta.
Vähäinen käsi hiivi hiljaa Dumontin käteen. „Jättäkää minut yksin — tiedättehän, mikä vaara uhkaa,” kuiskasi vapiseva tyttö. „Ne ovat jo kaikki tällä puolella kirkkoa.”
Dumontin ääni värisi mielenliikutuksesta, kun hän jupisi: „Vannokaa, että minä olen jälleen saava nähdä teidät!”
„Menkää, minä pyydän,” lausui tyttö ja peitti kasvonsa hunnullaan. „Te saatte minulta tietoja huomenna omassa kodissanne.”
„Enkeli” voi Sergei Dumont ainoastaan kuiskata liikutuksesta väräjävällä äänellä kun hän tarttui tytön käteen ja painoi sen huulilleen.
Hän veti pikkusormestaan vähäisen sormuksen antoi sen vapisevalle tytölle.
Sitten pujahti hän ulos kirkosta ja meni sen palvelijan luo, joka piti kiinni kasakkain hevosia. „Hae Bursakoff tänne, minulla on hänelle muutamia käskyjä annettavana.”
Kymmenen minuuttia myöhemmin ajoi Khaminavatkan omistaja täyttä nelistä kotiinsa. „Se on Jumalan tahto,” lausui hän kotiinsa ratsastaissaan.
Hänen vastikään havahtuneessa sydämessään lauloi lemmen lintu ja hänen korvissaan soivat vanhan ruhtinaan sanat: „Talvea ei aina kestä, Sergei!”
(jatk.)
Tampereen Uutiset n:ot 145-154 28.7.-10.8.1900.
