Anton Tšehov - Kosto


Kosto.

Kirj.
Anton Tshehow.









Ivan Ivanytsk Lapkin, nuori pulskanpuoleinen mies, ja Anna Samjonovna Samblitskaja, nuori neitonen, jonka nenännipukka pyrki arasti taivasta kohden, laskeutuivat eräänä kesäkuun päivänä alas pitkin joenrinnettä ja istahtivat joen partaalle asetetulle penkille, jota nuori mehevä piilipuu varjosti. Lumoava kolkka! Kun istui siellä oli piilossa koko maailmalta — sinne näkivät vain kalat ja vesihämähäkit, jotka nuolen nopeudella risteilivät vedenpinnalla.

Nuori väki oli asestettuna onkivavoilla, kalasäiliöillä, onkimatoastioilla y. m. He alkoivat heti asettaa kuntoon onkineuvojaan ja ryhtyivät onkimaan.

— Olen niin iloinen sen johdosta, että vihdoinkin olemme kahdenkesken, — alkoi Lapkin, katsellen ympärilleen. — Minulla on niin paljon teille annettavaa, Anna Semjonovna... niin paljon... Kun näin teidät ensikerran — teillä nykii! — ymmärsin minä, minkä vuoksi elän, käsitin, kuka se epäjumala on, jolle olen pyhittävä koko rehellisen, työteliään elämäni — se on varmaankin suuri kala, joka nykii! — Niin, minä näin teidät — ja rakastuin ensi kerran, rakastuin silmittömästi! Elkää vielä vetäkö ylös, antakaa nykiä paremmin! Sanokaa minulle, rakastettu, rukoilen teitä, voinko toivoa — ei vastarakkautta, ei! — sitä en ansaitse, en voi sitä edes ajatellakaan — voinko toivoa — Vetäkää ylös!

Anna Semjonovna veti ylös onkensa ja huudahti. Vihertävä kala nousi ylös vedestä. — Hyvänen aika, ahven! Ah, ah ... Joutukaa! Se putosi!

Ahven kiemurtelihe vapaaksi ongesta ja putosi takasin jokeen.

Kiireessä oli Lapkin erehdyksessä tarttunut Anna Semjonovnan käteen ja vienyt sen, niinikään erekdyksessä, huulilleen. Anna Semjonovna koetti tosin vetäytyä pois, mutta se oli liian myöhäistä. Heidan huulensa koskivat äkkiarvaamatta toisiaan. Ensimmäistä suuteloa seurasi toinen, sitten alkoivat valat, vakuutukset... Onnellisia hetkiä! Mutta sen pahempi ei maallinen elämämme ole yhtämittaista onnea. Onni kantaa tavallisesti onnettomuuden myrkkyä sisällään tai myrkyttyy se ulkonaisten vaikutusten kautta. Niin tälläkin kertaa. Nuoren parin vaihtaessa suuteloita penkillä, kuului heidän vierestään äkkiä naurua. He katsahtivat joelle päin ja jähmettyivät kauhusta: he näkivät ilkoalastoman pojan joka seisoi vyötäisiään myöten vedessä. Se oli kimnasisti Kolja, Anna Semjonovnan pikku veli. Hän seisoi vedessä ja katseli irvistellen nuoria rakastavaisia.

— Hä-ä-ää... te suutelitte! — ulvahti hän. — Hyvä! Sen kerron minä äidille!

— Mina toivon, että te rehellisenä ihmisenä... — sammalsi Lapkin punastuen. — Vakoileminen on halpamaista, mutta juoruaminen on alhaista, kurjaa, raukkamaista... Minä toivon, että te rehellisenä ja hienona nuorena miehenä...

— Jos annatte ruplan, niin olen vaiti! — virkkoi hieno nuori mies. — Muutoin kerron kaikki.

Lapkin otti ruplan taskustaan ja antoi sen Koljalle, joka sulki sen märkään kouraansa, vihelsi ja ui matkoihinsa. Nuoret rakastavaiset eivät enää suudelleet tällä kertaa.

Seuraavana päivänä toi Lapkin mukanaan Koljalle värilaatikon ja pallon, ja Anna Semjonovna lahjoitti hänelle kaikki tyhjät pillerilaatikkonsa. Sen jälkeen täytyi hänelle vielä antaa parin koiranpäällä varustettua kalvosinnappia. Häjy poika oli kaikesta tästä nähtävästi hyvin mielissään, hän vakoili ja ryömi pensaikoissa aamusta iltaan saakka. Kaikkialle hiipi hän Lapkinin ja Anna Semjonovnan jälessä. Hän ei jättänyt heitä kakdenkesken silmänräpäykseksikään.

— Konna! — mutisi Lapkin hampaidensa lomitse. — Niin nuori ja jo niin turmeltunut! Mitähän hänestä ajan pitkään tulee?

Koko kesäkuu oli onnettomilla rakastavaisilla yhtenäistä kidutusta, ja suurinkvisiittorina toimi Kolja. Hän uhkasi yhtä mittaa ”kertoa kaikki”, vakoili aina ja vaati joka päivä uusia lahjoja. Hän ei ollut koskaan tyytyväinen, ei saanut koskaan tarpeeksi ja alkoipa lopuksi jo puhella taskukellosta. Eikä auttanut muu kuin luvata hänelle taskukello.

Kerran päivällispöydässä, kun syötiin vohveleita, räpäytti hän uhkaavasti toista silmäänsä Lapkinille ja kysyi:

— Kerronko? Häh?

Lapkin kävi punaiseksi kuin krapu ja pureksi vohvelin asemasta hyvän aikaa pyyheliinaansa. Anna Semjonovna hypähti ylös ja syöksyi huoneeseensa.

Tätä tuskallista menoa kesti elokuun loppuun, siihen päivään saakin, jolloin Lapkin vihdoinkin kosi virallisesti Anna Semjonovnaa. Oh, mikä autuas päivä!! Puhuttuaan morsiamensa vanhempain kanssa syöksyi Lapkin oikopäätä puutarhaan — välittämättä kihlaussuutelosta tai vanhempain siunauksesta — saadakseen Koljan käsiinsä. Ja kun hän sai tämän kiinni, nyyhkytti ja voihki hän suorastaan ihastuksesta sekä tarttui suurinkvisiittorin korvaan — kuten hukkuva oljenkorteen. Samassa syöksyi paikalle toiselta taholla myöskin Anna Semjonovna, joka hänkin oli Koljaa etsimässä, ja tarttui tämän toiseen korvaan. Ja ansaitsi todellakin näkemistä, mikä autuus, mikä nautinto kuvastui vastakihlautuneiden kasvoissa, kun Kolja ulvoen ja parkuen kerjäsi armoa:

— Hyvä, kiltti, rakas! Minä en koskaan enää! Ai, ai, anteeksi!

Ja kauvan aikaa myöhemmin vakuuttivat kihlatut ihastuneina, ettei heillä koko kieltäytymis-, ja kihlausaikanaan ole ollut niin onnellista, nautintorikasta hetkeä kuin ne korvauksen minuutit olivat, jolloin he suorittivat laskunsa Koljan korvien ja takkuisen tukan kanssa.




Uuden Suomettaren Juttu-Tupa 28/1901/Uusi Suometar no 161 14.7.1901.
* lisätietoja novellista tsehov.infossa.